Valheelliset tavoitteet

9.6.2015

Lasse Leipola

Maailman vauraimpien maiden johtajat julkistivat eilen maanantaina päättyneen G7-huippukokouksen lopuksi maailmaa syleilevän julkilausuman, jossa ne linjasivat omaa näkemystään maailman tilasta. Ilahduttavan suuri osa tekstistä oli varattu ihmiskunnan suurimpien ja ajankohtaisimpien ongelmien, kestävän kehityksen ja ilmastonmuutoksen, tarkasteluun.

Sekä ilmastonmuutoksen pysäyttämisen että köyhimpien maiden kehityksen turvaamiseksi on onnistuttu valitsemaan selkeä tavoiteluku, joka on helppo esittää varsinaisten toimenpiteiden rinnalla tai valitettavan usein niiden sijasta. Nämä luvut, kaksi astetta ja 0,7 prosenttia, löytyvät paitsi eilisestä G7-julkilausumasta ja kymmenistä muista kansainvälisistä dokumenteistä myös Juha Sipilän (kesk) hallituksen tuoreesta ohjelmasta.

Tällaiset numerot ovat tietenkin paitsi käteviä myös tärkeitä. Ne ovat selkeitä ja ehdottomia. Ilmastonmuutoksen vakavimpien seurausten välttämistä ei voi mitata ja äärimmäisen köyhyyden vähentäminen riippuu käytettävistä mittareista ja määritelmistä. Sen sijaan numerotavoitteiden kanssa on vaikea neuvotella, ne joko saavutetaan tai ei.

Ajatus numeerisesta tavoitteesta kehitysyhteistyölle syntyi jo 1950-luvulla. Nykyistä 0,7 prosentin tavoitetta esitettiin tavoitteeksi ensimmäisen kerran vuonna 1969 ja jo vuotta myöhemmin se hyväksyttiin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaan. Tavoitevuodeksi asetettiin 1975 ”eikä missään tapauksessa myöhemmin kuin 1980”.

Viime vuonna kehittyneiden maiden tuki kehitysmaille oli noin 0,3 prosenttia bruttokansantulosta eikä se ole juurikaan muuttunut sen jälkeen, kun tavoite hyväksyttiin YK:ssa 45 vuotta sitten. Merkittävin muutos on ollut se, että 0,7 prosenttia lasketaan nykyään bruttokansantulosta alkuperäiseen tavoitteeseen kirjatun bruttokansantuotteen sijasta, mutta tavoite on pysynyt tasaisesti kaukana todellisuudesta.

Kaksi astetta mainittiin ensimmäisen kerran ilmastonmuutoksen kriittisenä rajana William Nordhausin vuonna 1977 julkaisemassa tutkimuksessa. Vähitellen se levisi ensin kansallisiin ja erilaisten maaryhmien, kuten EU ja G8, ilmastotavoitteisiin ja lopulta vuonna 2009 koko maailmaa koskevaan Kööpenhaminan ilmastokokouksen loppuasiakirjaan.

Toisin kuin kehitysyhteistyössä, ilmastonmuutoksen torjunnassa on sentään saavutettu jotain edistystä. Monet maat ovat jo kääntäneet päästöt laskuun sekä tehneet lupauksia ja suunnitelmia siitä, miten päästöt laskevat edelleen seuraavan 10–15 vuoden aikana. Tosin Costa Ricaa ja Bhutania lukuunottamatta yhdenkään maan ilmastopolitiikka ei ole vielä linjassa kahden asteen tavoitteen kanssa. YK:n ilmastoneuvotteluja vetävä Christiana Figueres myönsi Liman ilmastokokouksessa, ettei Pariisin ilmastosopimuksestakaan tule riittävää suhteessa kahden asteen tavoitteeseen.

Se, että 0,7 prosenttia ja kaksi astetta pysyvät saavuttamattomina tavoitteina, on kuitenkin vasta ongelman toinen puoli. Kumpikaan tavoite ei nimittäin ole ratkaistavaan ongelmaan suhteutettuna erityisen kunnianhimoinen vaan pikemminkin juuri ja juuri riittävä minimitaso. Luvuista, joiden piti olla virstanpylväitä matkalla kohti parempaa maailmaa, onkin tullut määränpää. On syntynyt käsitys, että ne edustavat ideaalitavoitetta, absoluuttista hyvää.

Tästä on seurannut, että konkreettinen politiikka ei pyri tuohon tavoitteeseen vaan ainoastaan sitä kohti. Esimerkiksi tuoreessa hallitusohjelmassa, jonka liitteessä Suomen kehitysyhteistyö lasketaan 0,6 prosentista noin 0,35 prosenttiin, todetaan, että ”pidemmän aikavälin tavoitteena on kehitysrahoituksen nostaminen YK:n tavoitteiden mukaiseen 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta, vaikka kehitysrahoitukseen kohdistuu hallituskaudella säästöjä”.

Tavoite siis toistetaan, koska niin on ollut tapana tehdä, mutta harjoitettava politiikka vie kovaa vauhtia täsmälleen päinvastaiseen suuntaan.

Ilmastonmuutoksen vakavimpien vaikutusten välttämiseksi tavoitteen pitäisi olla korkeintaan 1,5 astetta, joskin sekin tuo mukanaan selvästi jo nyt nähtäviä vaikutuksia suurempia ongelmia: tulvia, myrskyjä, helleaaltoja ja satovahinkoja. Sen saavuttamiseen ei kuitenkaan ole poliittista tahtoa, joten kahta astetta on pidetty kelvollisena, joskin reaalipolitiikan valossa valheellisena kompromissina.

Kehityspolitiikassa 0,7 prosentin riittävyyttä on vielä vaikeampi arvioida, koska kehitysyhteistyön tuloksellisuus riippuu pelkkien eurojen tai dollarien lisäksi myös siitä, miten tehokkaasti ja mihin tarkoitukseen tuki käytetään. 0,7 prosentin tavoitteen kunnianhimon tasoa voi kuitenkin verrata esimerkiksi siihen, että pelkästään verokikkailu, korruptio ja muu pääomapako vie kehitysmaista rahaa monta kertaa enemmän kuin 0,7 prosentin tavoitteen saavuttaminen toisi.

Tänä vuonna Suomella ja muilla maailman mailla on täydellinen paikka osoittaa, että kaksi astetta ja 0,7 prosenttia ovat muutakin kuin tyhjiä sanoja. Kehitysrahoituksen tulevaisuudesta päätetään heinäkuussa Addis Abebassa ja ilmastonmuutoksen hillinnän tulevaisuudesta joulukuussa Pariisissa. Molemmissa kokouksissa voidaan tehdä päätöksiä, joilla nämä tavoitteet saavutetaan. Siitä olisi hyvä jatkaa eteenpäin.

Tweet