32 harhalaukausta

17.4.2015

Lasse Leipola

Kaupunkikuva muuttuu harvoin yhdessä päivässä niin paljon kuin ensi viikon alussa. Poissa ovat kaikki hymyilevät ehdokkaat mainoksineen. Kymmenien vaalimainosten sijaan meille myydään taas proteiinirahkaa ja maksukanavapaketteja.

Viimeiset päivät vaalimainosten armoilla saivat minut pohtimaan niiden tehoa ja laskemaan, kuinka monta vaalimainosta äänestäjä kohtaa päivässä.

Itsänsä mainostaminen on tietenkin hyvin haastavaa yksittäisille ehdokkaille. Pitäisi pienellä taloudellisella panostuksella saada mahdollisimman suuri vaikutus mahdollisimman suureen ihmisjoukkoon.

Vaikka jaettavat paperimainokset vastaavat näennäisen tehokkaasti molempiin tarpeisiin, en ole koskaan ymmärtänyt niiden suosiota. Teennäiset hymyt ja tyhjät lauseet eivät kerro juuri mistään mitään ja päätyvät useimmiten lähes suoraan jätteeksi. Onneksi ei mainoksia –tarra on pitänyt postilaatikkoni tyhjänä lukuunottamatta yhtä kahden perussuomalaisen yhteismainosta.

Jaettavien mainosten vaikutusta voi toki tehostaa sillä, että lehtisen mukana annetaan jokin lahjus. Itse olen saanut tänä keväänä muun muassa "aamupusun", Suffeli-patukan sekä minipussin kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä – ja nämä ovat muuten olleet ainoat kerrat, kun olen ottanut lehtisen vastaan.

Ainoa mainos, jonka olen oikeasti lukenut, oli kettukarkin kanssa annettu kokoomuslaisen ehdokkaan mainos, johon oli jakajan mukaan jäänyt yksi kirjoitusvirhe: ”Katso löydätkö!” Olipa kirjoitusvirhe vahinko tai tahallinen, on pakko myöntää, että temppu oli nokkela ja toimiva.

Perinteisempi, maksettu mainonta menee tietysti paremmin perille, sillä Facebook-seinällä tai nettivideon alussa tulevaa mainosta on huomattavasti käsin jaettavaa lehtistä vaikeampi välttää. Luonnollistakin suurempi Eero Heinäluoma tyhjän asemalaiturin mainostaulussa on mahdotonta ohittaa huomaamatta ellei kulje silmät kiinni ja ota riskiä raiteille putoamisesta. Sama koskee bussien ja ratikoiden kyljissä olevia mainoksia: niiltä ei voi välttyä, jos haluaa selvitä liikenteessä ehjänä.

Oman lisähaasteensa vaalimainontaan tuo maantiede. Lähes jokaisessa vaalipiirissä tämä tarkoittaa lukemattomia ajokilometrejä sekä kymmeniä enemmän tai vähemmän vieraita katuja ja toreja, sillä äänet ja ihmiset ovat harvassa. Helsingissä ja Uudellamaalla – ja varmaan joillain muillakin rajaseuduilla – haasteeksi muodostuu mainonnan kohdentaminen oman vaalipiirin äänestäjiin.

Helsingissä töissäkäyvänä uusmaalaisena olen kokenut, että  molempien vaalipiirien ehdokkailla olisi mainosten kohdentamisessa paljon parannettavaa. Uudenmaan ehdokkaat näkyvät lähinnä Uudellamaalla, jolloin he joutuvat valitsemaan yhden kymmenistä lähtöpään asemista. Perillä Helsingissä tai Pasilassa näkyvät taas Helsingin ehdokkaat, joiden viesteistä yllättävän suuri osa menee hukkaan.

Siispä päätin laskea yhden päivän aikana kaikki kohtaamani vaalimainokset. Pyrin tietoisesti siihen, että toimisin kuten minä tahansa muuna päivänä, mikä on tiytysti yhtä hankalaa kuin tietoisesti tiedostamaton toiminta aina. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, etten hakeutunut mainosten luo tai ottanut vastaan lehtisiä. Ainoa selvä muutos käyttäymisessäni oli se, että luin Facebookia hieman enemmän kännykältä tietokoneen sijaan, sillä mobiilisovelluksessa mainosten määrä pysyi vähän kohtuullisempana.

Laskin päivän aikana yhteensä 59 mainosta, joista hieman alle puolet oli valtakunnallisia tai uudenmaan ehdokkaiden mainoksia. Loput 32 mainosta menivät huti. Esimerkiksi Pasilassa laiturilta, josta lähtee junia lähinnä Keski-Uudellemaalle ja Hämeeseen, oli pelkästään helsinkiläisten ehdokkaiden mainoksia. Jopa kaikkitietävässä Facebookissa, joka osuus kaikista näkemistäni mainoksista oli noin puolet, hieman yli kolmannes minulle näytetyistä mainoksista oli helsinkiläisten ehdokkaiden mainoksia.

Oman ehdokkaani mainoksia en muista nähneeni ainuttakaan koko kevään aikana.

Tweet