Iiro Törmä

Banderollit jäivät komeroon

16.10.2014 14.21

Jukka Vahti

Ukrainan sota on aseellinen konflikti Euroopassa, mutta se ei ole saanut suomalaisia kaduille protestoimaan takavuosikymmenten malliin.

Toppatakkeihin, pipoihin ja hanskoihin kääriytyneiden mielenosoittajien hengitys höyrysi pakkaspäivänä helmikuussa 2003.

Rauhanmerkit sekä Yhdysvaltojen ja sodan vastaiset iskulauseet heiluivat ihmisten kantamissa kylteissä, kun jopa 15 000 ihmisen suuruiseksi arvioitu joukko marssi vastustaakseen Yhdysvaltojen suunnittelemia iskuja Irakiin.

Hieman yli vuosikymmen Irakin sodan alkua myöhemmin, alkuvuodesta 2014, Venäjä rikkoo perustavanlaatuisia kansainvälisiä sopimuksia ja miehittää Ukrainaan kuuluvan Krimin niemimaan.

Konflikti, siis sota, syttyi tänä vuonna Suomen naapurissa, melkein keskellä Eurooppaa. Tällä kertaa massoja ei kuitenkaan näy Helsingin kaduilla, toisin kuin takavuosina ja -vuosikymmeninä.

Miksei?

Rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteerinä elokuussa aloittanut Anni Lahtinen sanoo, että Ukrainan tilanne kyllä kiinnostaa suomalaisia. Sadankomitea on saanut konfliktin vuoksi lukuisia yhteydenottoja huolestuneilta suomalaisilta, jotka ihmettelevät, mitä Ukrainassa tapahtuu, mitä pitäisi tehdä ja mitä rauhanliike aikoo asian suhteen tehdä.

”Kansalaisten näkökulmasta roolimme on antaa tietoa ja luoda uskoa siihen, että rauha on mahdollinen”, Lahtinen sanoo.

Ulkopuolelta huudeltuja ihmettelyjä siitä, mitä Sadankomitea tai rauhanliike laajemmin aikoo Ukrainan tilanteen vuoksi tehdä, Lahtinen pitää nurinkurisina.

”Yritän aina sanoa, että rauhanliike olemme me kaikki. Ei ole olemassa irrallista liikettä, joka jotenkin tulee ja ratkaisee asioita. Rauhanliike syntyy ihmisistä ja jokaisen pitäisi kysyä itseltään, mitä minä voin tehdä?”

Lahtisen mukaan kuka tahansa voi virittää aiheesta keskustelua lähipiirinsä kanssa joko kasvokkain tai sosiaalisessa mediassa tai kirjoittaa perinteisiä mielipidekirjoituksia.

”Tällaisilla huolenilmauksilla voi paitsi luoda keskustelua myös poliittista painetta siihen, että nämä asiat nähdään tärkeinä Suomessa ja siksi Suomen pitäisi myös ottaa rauhaan liittyvissä asioissa vahvaa ja aktiivista roolia, tapahtuipa se EU:n, YK:n tai Etyjin kautta”, Lahtinen sanoo.

Koventunut kilpailu ihmisten vapaa-ajasta tuntuu myös rauhanjärjestöissä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että järjestöjen toiminnan tukemiseen suhtaudutaan myönteisesti, mutta konkreettisen osallistumisen kynnys on korkea.

Sadankomitea järjesti keväällä mielenosoitukset sekä Ukrainan että Venäjän suurlähetystöillä ja sittemmin vielä syyskuussa kansainvälisenä rauhanpäivänä Venäjän suurlähetystöllä. Erityisesti viimeisimmässä mielenosoituksessa väki oli vähissä ja paikalle ilmaantui vain joitain kymmeniä ihmisiä.

Sadankomitean analyysin mukaan vähäinen kiinnostus mielenosoittamiseen on johtunut konfliktin monimutkaisuudesta ja epävarmuudesta sen suhteen, miten tilanne kehittyy.

”Silloin oli juuri uutisoitu, että tilanne näyttää paremmalta, rauhanneuvottelut etenevät ja tulitauko jossain määrin pitää. Siinä tilanteessa ei ehkä koettu niin suurta tarvetta lähteä kaduille.”

Toisaalta puheiden ja tekojen välillä on ristiriita. Lahtisen mukaan kaikki, jotka olivat suoraan pääsihteeriltä vaatineet mielenosoitusta, eivät itsekään olleet paikalla.

Myös viimeisimmän Ukraina-mielenosoituksen kanssa samaan aikaan järjestetty, kansainvälinen ilmastomarssi todennäköisesti verotti osallistujien määrää. Järjestäjiensä mukaan noin 1 200 ihmistä koonnut ilmastomarssi on samalla hyvä esimerkki siitä, että ihmiset ovat edelleen valmiita lähtemään kaduille, jos siihen on riittävän helposti hahmotettava, yksittäinen syy.

”Ukrainan tilanne on todella monimutkainen, eikä siinä ole niin selvää tahoa, jonka puolelle asettua. Tai ketä vastaan olla. Viimeksi tuhannet ihmiset marssivat Irakin sotaa vastaan 2000-luvun alussa. Siinä oli selkeä asetelma, vastustettiin Irakin sotaa ja hyökkäystä Irakiin.”

Erityisesti verkon keskustelupalstoilla suosittu teoria rauhanliikkeen vaisuuden syystä on, että vasemmistolaishenkisen rauhanliikkeen on luontevampaa vastustaa Yhdysvaltojen sotaretkiä kuin kritisoida Venäjää.

Lahtinen sanoo, että Sadankomitean näkökulmasta kritiikin kohteella ei ole merkitystä.

”Olemme saaneet tätä kritiikkiä, mutta myös siitä, kun osoitimme mieltä Venäjän suurlähetystöllä. Ilmiöllä on myös historialliset juurensa, minkä takia imperialistinen toiminta liitetään voimakkaasti Yhdysvaltoihin, ja sitä vastaan on ollut helppo olla. Mutta kyllä me olemme olleet kriittisiä myös Venäjää kohtaan.”

Sadankomitean 50-vuotisjuhlakirjan Rauhan ytimessä toimit­tanut, vastikään kehitysministeri Pekka Haaviston (vihr) avustajana työskennellyt Johanna Sumuvuori (vihr) arvioi, että rauhanliikkeellä ja Sadankomitealla on edelleen vaikutusvaltaa – tosin yhä useammin systeemin sisällä kuin sen ulkopuolella.

”Rauhanliike on Suomessa aika etabloitunut. Se on aika moniääninen, mutta jos mietitään, ketkä ovat olleet perustamassa esimerkiksi Sadankomiteaa ja mukana sen toiminnassa, niin aika moni heistä on nyt systeemin sisällä, esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd), joka on omasta mielestäni hoitanut Ukrainan kriisiä oikein hyvin myös rauhanliikkeen näkökulmasta”, Sumuvuori sanoo.

”Tietysti on hyvä kysymys, pitäisikö rauhanliikkeessä olla mukana enemmän nuoria.”

Sumuvuori muistuttaa, että rauhanliike ei sinänsä ole koskaan ollut erityinen massaliike, muutamia poikkeustapauksia ja -aikoja lukuun ottamatta.

”Sadankomiteakin on banderollien maalaamisesta huolimatta ollut aina enemmän ajatusten kuin jalkojen liike. Kuulun ehkä itsekin enemmän tähän akateemiseen siipeen. Olen aina osallistunut mielenosoituksiinkin, mutta minulle on ollut tärkeämpää lukea, kirjoittaa ja puhua. Lisäksi sadankomitealaisella rauhanliikkeellä on aina ollut varsin suorat välit valtionjohtoon”, Sumuvuori sanoo.

Nopeasti muuttuneen turvallisuuspoliittisen tilanteen vuoksi moni povaa kevään eduskuntavaaleista Nato- tai turpovaaleja. Ukrainan sota onkin vilkastuttanut turvallisuuspoliittista keskustelua Suomessa ja nostattanut vanhoja Venäjään ja Neuvostoliittoon liittyviä pelkoja julkisuuteen.

Maanpuolustuskorkeakoulun ja Poliisiammattikorkeakoulun viikko sitten julkaistussa kyselytutkimuksessa kolme neljästä vastaajasta kertoi oman käsityksensä Venäjästä muuttuneen jonkin verran tai huomattavasti entistä kielteisemmäksi.

Samalla erityisesti Naton kannattajat ovat viritelleet keskustelua Suomen puolustusratkaisuista. Naton vähäiseen kannatukseen Suomessa Ukrainan tilanteella ei tosin toistaiseksi ole ollut kovin suurta vaikutusta.

Viime viikolla eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta pääsivät yhteisymmärrykseen puolustusmateriaalin hankintaan käytettävien määrärahojen kasvattamisesta lähivuosina. Vihreät tosin esitti samassa yhteydessä myös sodanaikaisten joukkojen määrän pienentämistä.

Sadankomitean Lahtinen näkee varustautumisen poliitikoille ”helppona” ratkaisuna, jolla viestitään äänestäjille, että tilanne on hallinnassa. Samalla saatetaan kuitenkin ruokkia juuri sitä kehitystä, johon nimellisesti varaudutaan.

”Turvallisuutta luodaan panemalla rahaa ihan muihin asioihin kuin puolustusmäärärahoihin. Nimenomaan tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa on huolestuttavaa, että nähdään, että tällainen asevarustelu on ratkaisu. Se luo pelkoa ja uhkia, joihin pitää varustautua. Se on myös viesti Venäjälle, että varustaudutaan sen sijaan, että asiat voitaisiin ratkaista yhteistyöllä”, Lahtinen sanoo.

Juuri nyt mikään ei viittaa siihen, että Ukrainan konflikti ratkeaisi nopeasti. Kuluneen vuoden aikana myös moni muu konflikti muun muassa Syyriassa, Lähi-Idässä ja Afrikassa on kärjistynyt tai kärjistymässä.

Vastikään Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto KATUn toiminnanjohtajana aloittanut  Sumuvuori sanoo, että rauhanjärjestöjä ja turvallisuuspoliittista kansalaiskeskustelua tarvitaan nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen, koska ­mediassa pinnalla on yleensä vain yksi kriisi kerrallaan. Vaarana on, että ihmiset väsyvät konfliktiuutisten tulvaan.

”Rauhanliikkeen tehtävä on huolehtia siitä, että konflikteja ei unohdeta. Se on vaarallinen tie, jos unohdetaan, että ne konfliktit pitäisi oikeasti myös ratkaista, eikä sitä tehdä kaikissa tapauksissa todellakaan sotilaallisesti.”
Sumuvuoren mielestä sotilas- ja sotalähtöisen ajattelun rinnalle tarvitaan laajempaa näkemystä konfliktien perimmäisistä syistä.

”Jos ajatellaan esimerkiksi uusia terroristiliikkeitä, niin moni niistä on syntynyt paikallisista kiistoista, syrjäytymisestä ja epätasa-arvoisista oloista. Pommittamalla harvoin päästään konfliktien juuriin asti.”

Suomalaisen rauhanliikkeen vaiheita

1950-luku Sotien jälkeen Suomessa toimi sekä kristillinen Suomen rauhanliitto että äärivasemmiston tukeen ja Neuvostoliiton ohjaamaan Maailman rauhanneuvostoon nojannut Suomen Rauhanpuolustajat.

1960-luku Sadankomitea perustettiin osin vastareaktiona aiemmille rauhanjärjestöille. Pääsyy yhdistyksen perustamiseen oli ydinsodan uhka, jota vastaan oli jo aiemmin perustettu järjestöjä eri maissa. 1960-luvun loppupuolella suhtautuminen ja reagoiminen Vietnamin sotaan jakoi järjestöä analyyttisempaan ”tutkijat”-siipeen ja suoraviivaisempiin ”marssijoihin”. Maltillisen linjan voitettua osa ”marssijoista” siirtyi Rauhanpuolustajiin, jossa maailman konflikteja tarkasteltiin leniniläisen imperialismiteorian hengessä. Vuosikymmenen lopussa sadankomitealaisten protestit lievensivät rangaistuksia aseistakieltäytymisestä.

1970-luku Sadankomitean toiminta hiljeni, kun Rauhanpuolustajat otti rauhanviestin ilmatilan hallintaansa taistolaisuuden kultavuosina. Rauhanpuolustajista tuli hetkeksi maan ”virallinen” rauhanjärjestö, johon osa puolueistakin ja niiden nuorisojärjestöistä liittyi. 1970-luvun lopulla Eurooppaan sijoitettuja ydinohjuksia vastustanut END-liike palautti riippumattomuuden rauhanliikkeen ohjenuoraksi.

1980-luku END-liike vastusti sekä Neuvostoliiton että lännen ydinohjuksia, jota osa poliittista ­puo­lueista paheksui. Neutraalius vetosi kuitenkin laajaan yleisöön ja sai isot ihmisjoukot liikkeelle. Vuosikymmenen lopulla Neuvostoliiton romahdus vei pohjaa laitavasemmistolaiselta rauhanliikkeeltä.

1990-luku Vuosikymmenen alun lama leikkasi rajusti rauhanjärjestöjen määrärahoja ja vaikeutti toimintaa.

2000-luku Uusi vuosituhat toi nosteen rauhanliikkeen toimintaan sekä Suomessa että muualla. Yhdysvaltojen suunnittelemat ja myöhemmin myös toteuttamat iskut Irakiin herättivät vuoden 2003 alussa laajaa vastustusta ympäri maailman, eikä yhtä isoja rauhanmielenosoituksia oltu nähty sitten 1980-luvun alun.                    Lähde: www.sadankomitea.fi

Tweet