Sammeli Heikkinen

Uusi kansallismaisema

1.11.2013 10.46

Sammeli Heikkinen

”Saanko esitellä, Vuori-Kalaja.”

Jorma Knuutisen äänessä on ylpeyttä.

Kymmeniä metrejä alempana, melkein pystyjyrkän kallion alla läpinäkyvän kirkas lampi näyttää mustalta. Aurinko on pudonnut alas ja vastapäinen Kalajanvuori varjostaa lammen pintaa.
Kuinka moni tästä on tuijotellut alas ennen minua?

Olemme kiivenneet kallionjyrkänteelle Rautalammilla Pohjois-Savossa, Etelä-Konnevesi-järven ympärille kaavaillun kansallispuiston reunalla. Rautalammin tienoon maisema nousee joka välissä jyrkkäreunaisiksi kohoamiksi – vuoriksi – mutta Kalajanvuoren köyryselkäistä liskoa muistuttava profiili erottuu tästäkin maisemasta. Metsämaisema kylpee loppusyksyn iltapäivän valossa.

Kallion alla loiskii kymmeniä metrejä syvä Vuori-Kalaja. Tällainen paikka on vetänyt ihmisiä niin kauan kuin täällä heitä on ollut.

Metsähallituksen mukaan Kalajanvuoren tienoilla retkeilee nykyään vuosittain parituhatta ihmistä. Kohta samoilijoita voi olla moninkertaisesti.

Kallioita peittävä sammal ja jäkälä on kulunutta.

”Eräässä seurueessa miehet lähtivät kiipeämään alaspäin: halusivat nähdä, millainen maisema noilta alempana olevilta hyllyiltä näkyy. On ollut niitäkin, jotka ovat pysyneet kymmenen metrin päässä reunasta”, Knuutinen kertoo.

Knuutinen on koulutukseltaan biologi ja asunut Rautalammin tienoilla kolmisenkymmentä vuotta: katsellut ja kuvannut, tehnyt myös useita luontoarviointeja. Kansallispuistohankkeissa hän on ollut mukana jo vuosia.
Nyt palkinto on lähellä.

Etelä-Konneveden kansallispuistohanke ei tietenkään ole vielä satavarma, mutta hyvältä näyttää. Ympäristöministeri Ville Niinistö (vihr) arveli syksyllä Vihreän Langan haastattelussa, että laki  uudesta kansallispuistosta voisi tulla eduskuntaan jo ensi keväänä.

Uuden kansallispuiston raja tulee Vuori-Kalajan koillisrannalle, mutta lammen rannat on suojeltu kokonaan, sillä seurakunnan suojelualue kattaa pohjoispään.

Kalajanvuoren jylhä Vuori-Kalajaan putoava itäinen kallioseinämä sekä sitä ympäröivät vanhat metsät ovat tulevan kansallispuiston ydin: mahdollisesti hieman samalla tavalla kuin Kolin vaaran­laet, joilta ihmismassat käyvät katsomassa kansallismaisemat.

Mitä kaikkea noita ihmismassoja varten pitää rakentaa ja mihin heidät kannattaa ohjata? Sitä luonnonystävät täällä pohtivat.

Nousemme vastarannan Kalajanvuorelle etelärinteestä. Joukkoa vetävä Sisä-Savon luonnonystävien puheenjohtaja Risto Palokangas sanoo, että pohjoisesta matka on lyhyempi, mutta rinne petollisempi.
Kulkemamme reitti on kyllä sekin paikoin hankala, etenkin Vuori-Kalajan rantakallioilla. Tuleva kansallispuistopolku luultavasti kulkee kauempana rannasta.

Knuutinen visioi mahdollisuutta, jossa polku tulisi metsän sisästä maiden entisen omistajan mökin kohdalla: maisema löisi kerralla retkeilijän tajuntaan.

Eteläinen polku nousee vuorelle läpi vanhan metsän. Ehkä satavuotiaaksi varttunut kuusikko on komeaa, mutta samanikäiset jättihaavat todella poikkeuksellisia. Suomalaisessa metsänhoidossa haapaa on pidetty vuosikymmeniä roskapuuna ja mahdollisena tautien levittäjänä. Se on yleensä hävitetty talousmetsistä.

Tässä painanteessa Kalajanvuoren kainalossa haapojen on ollut hyvä. Niistä on varttunut valtavia; tuskin riskinkään miehen yksinhalattavia, pitkiä ja paksuja jättiläisiä, joiden kuori on muuttunut kymmenen–viidentoista metrin matkalta alapäästä mäntymäiseksi kaarnakerrokseksi.

Metsän säilymisestä on syytä kiittää sen aiemmin mainitun mökin ja metsäpalstan omistanutta vanhapoikaa, joka oli niin ”visu mies”, ettei­ raaskinut metsäänsä hakata. Ei haapojakaan.

Valtio osti metsäpalstan, ja nyt harmaa lautamökki on tarkoitus polttaa. Se on homehtunut niin pahasti, ettei korjaaminen kannata.

Metsän pohjaa peittää kellertävien lehtien jo vähän lakastunut matto. Jalka uppoaa puolinilkkaan: alla on sittenkin mustikkavarvikkoa.

Kalajanvuoren eteläpään rinne on melko loiva. Vuorella on hiljalleen mataloituva häntä: koukkuna itään ja koilliseenkiin kaartuva harjanne. Tätä häntää kiipeämme.

Kuusen tilalle alkaa tulla mäntyä. Polun poikki kaatuneita puita on katkottu moottorisahalla, mikä on Palokankaan mielestä hyvä ratkaisu, Knuutisen mielestä ei.

”Ne jätetään kuitenkin lahoamaan”, Palokangas perustelee.

Tuulenkaadot ovat kesän 2010 Asta-myrskyn jäljiltä.

”Tuntuu, ettei sitä muualla ihan ymmärretty, millainen mullistus se täällä oli”, Knuutinen pohtii, kun muistelemme millaista jälkeä myrsky teki.

Sellaiset mullistukset täällä tulevaisuudessa metsäluontoa muuttavat, ihmisen aiheuttamat muutokset jäävät pois. Vaikka vanhaa metsää on tulevan kansallispuiston alueella paljon, on myös nuorta, melko hiljan hakattua. Palokangas ja Knuutinen pohtivat jo sitä, miltä täällä näyttää sadan vuoden kuluttua.

Vaihtelevaa metsä on jo nyt: se kenties onkin Etelä-Konneveden kansallispuiston erityispiirre.

”Kun menee järvellä saareen, ranta voi olla kuivaa mäntykangasta. Siitä parinkymmenen metrin päässä edessä onkin lehmuslehto”, Palokangas kuvailee.

Entä se järvi? Etelä-Konneveden puiston maa-alue on aluksi noin 1500 hehtaaria. Sen lisäksi on päälle tuhat hehtaaria yksityisiä, eritasoisesti suojeltuja maita, jotka täydentävät puistoa.

Itse Etelä-Konneveden järvestä tulee keskeinen osa kansallispuistoa. Sen vesialueet tosin jäävät puiston ulkopuolelle, mutta saarista suuri osa tulee mukaan.

Ennen reissua jokainen aluetta tunteva, jonka kanssa puhuin, kysyi, onko käytössäni vene.
Täällä pitää päästä vesille.

Ennen sitä katsotaan, miltä Konnevesi näyttää täältä tulevan mannerosan ytimestä.

Kalajanvuoren laella kohoaa vanha kolmiomittaustorni. Kalliolle on joku kasannut vankasta laudasta penkin ja sen viereen kivistä renkaan nuotiolle. Olisiko hiilloksessa vielä aavistus lämpöä? Lammen rannassa vastaan tullut suonenjokelaispariskunta kertoo paistaneensa täällä makkarat.

Muutakin väkeä on näkynyt: parkkipaikkana käytettävä kääntölenkki on täyttynyt puolestakymmenestä henkilöautosta. Seurakunnan mailla olevalla laavulla on myös väkeä ja vihreä kupoliteltta. Siinä yöpyivät isä ja poika.

”Konneveden puistohanke on ollut julkisuudessa, ja se alkaa jo nyt näkyä kävijämäärissä”, Palokangas arvelee.
Maisema on komea: vihreää havumetsää melkeinpä niin kauas kuin silmä kantaa. Vettä näkyy vähemmän. Lännen suuntaan näkymää hallitsee melkein Kalajanvuoren korkuinen Kituvuori. Sen eteläpuolelta pilkottaa järvenselkää, salmia ja lahtia.

Kalajanvuoren maisemia on verrattu Koliin. Jotain samaa tässä on, mutta vesi hallitsee maisemaa vähemmän, ja puusto on vaihtelevampaa. Koko vuori on kalliota, mutta enimmäkseen sammalen ja jäkälän peittämää.
Tämä on se paikka, johon kansallispuiston kävijöistä suurin virta ohjataan. Minne muualle?

”Osa puistosta jätetään syrjäosaksi. Sinne saa mennä, mutta sinne ei tehdä opastettuja reittejä, laavuja tai muita”, Palokangas sanoo.

Vaikka Etelä-Konneveden puiston yhteydessä puhutaan aina järvestä, Knuutinen myöntää, että suurin osa kävijöistä tulee luultavasti autolla. Kalajanvuoren-lenkin lisäksi ihmisten toivotaan käyvän opastetuilla veneretkillä.

Joitakin paikallisia matkailuyrittäjiä onkin koulutettu tähän puuhaan. Järvellä voi kulkea myös vuokraveneellä tai -kanootilla.

Se, minne matkailijat opastetaan, askarruttaa selvästi Knuutista. Kun käymme katsomassa Vuori-Kalajaa kalliojyrkänteen päältä, hän pohtii, pitäisikö paikalle tehdä kaiteet vai pitäisikö retkeilijät jättää ohjaamatta kalliolle.

Ketä haetaan vastuuseen, jos joku putoaa? Miten Kalajanvuoren maisema muuttuu, jos kallion päälle kiinnitetään kaiteet?

Entäs kalliokiipeily? Suomessa harvinainen seinämä kiinnostaa kiipeäjiä varmasti. Knuutinen kuitenkin vierastaa ajatusta siitä, että Kalajanvuorta katsomaan tullut näkisikin ensimmäisenä kalliolla nipun kirkkaisiin vaatteisiin pukeutuneita kiipeilijöitä.

”Varmaan kansallispuiston ulkopuolelta yritetään löytää paikka, jonne kiipeilijät ohjataan”, Knuutinen sanoo.
Kansallispuisto tarkoittaa aina myös lisääntynyttä kuormaa luonnolle. Kävijämäärä voi helposti kymmenkertaistua.

Miten ihmiset näkevät kansallispuiston ilman, että vaikuttavat luontoon liikaa?

Ilta saapuu. Kävelen majoituspaikkani Törmälän loma- ja kurssikeskuksen pihasta kohti metsää.

Läntisen taivaanrannan sini on tummunut lähes yhtä mustaksi kuin muu taivaankansi. Hengitys höyryää. Kuu valaisee niin, ettei­ otsalamppua tarvitse aukeilla paikoilla. Taivaalla on ohutta pilveä, kuun ympärillä täysi kiekko haloa.

Kurssikeskus sijaitsee muutaman kilometrin päässä kaavaillun kansallispuiston rajasta. Olen paikan ainoa asiakas.

Törmälästä aiotaan tehdä puiston itäpään opastuskeskus: täältä lähtee polku parin kilometrin päähän Kalajanvuorelle. Länsipuolen opastuskeskus tulee Konneveden keskustan kylkeen Jyväskylän yliopiston tutkimusasemalle.

Kun joutuu valaistusta kaupungista oikeaan pimeään: olo on sätky. Takin hupun hiertymisestä syntyvä ääni tuntuu kuuluvan muutaman metrin päästä, askelia vaikuttaa olevan enemmän kuin yhdet.
Mieli rauhoittuu nopeasti. Vähään valoon tottuu.

Ja sitten käsittämätön kakovan haukkuva rääkäisysarja.

Ensin peltoaukion takaa muutaman sadan metrin päästä, sitten melkein lähimmästä metsiköstä.
Hetken tekee mieli palata majapaikkaan, keskellä pihapiiriä nököttävään pieneen lämpimään mökkiin, avata televisio, kuulla ja nähdä sivilisaatio.

Riekko tai pöllö? Kaksi toisilleen kiroilevaa kettua?. Hetki tasailua ja jatkan metsätietä kohti kansallispuiston tulevia maita.

Kuun luunvalkeassa valossa mittasuhteet vääristyvät, kaikki näyttää jotenkin suuremmalta kuin päivällä.

Käännyn metsätieltä kuusikkoon monitoimikoneella ajetulle uralle. Otsalamppu täytyy sytyttää, metsän sisällä ei muuten näe. Hengitys puhkuu ylärinteessä, jalat luiskahtelevat liukkailla oksilla. Sätky olo palaa. Päivänisäkkään pimeänpelkoa...

Täysikuu on epäilemättä ollut vuosituhansia taivaanlahja kulkijoille. Rajattoman keinovalon aikana emme ymmärrä, miten kauan­ ihminen on elänyt suorastaan mitättömän valon piirissä.

Täysikuu on tuonut valoa, mutta varmasti myös vilunvärettä selkäpiihin. Muinainen ihminen on nähnyt elämää kaikkialla: erilaista henkeä ja maanalista olentoa vilistämässä silmänurkassa, vaanimassa varomatonta.
Pimeässä metsässä tätä mielentilaa pääsee lähelle. Havainnot ovat enemmän korvien ja nenän kuin silmien varassa.

Pääsen harjun laelle, kun rämmin pienen hakkuuaukon läpi. Kuusikko on vaihtunut aika järeäksi männiköksi, mustikkavarvukko jäkäliköksi ja kallioiksi.

Taas tuntuu, että on yksin, jossain kaukana. Metsänpeitossa. Metsänpeitto oli ennen paha paikka tai tila – ei kansallispuistolla suojeltava asia. Eksymisestä, tai selittämättömästä syystä, johtuen ihminen olikin yllättäen näkymättömissä ja kuulumattomissa, metsässä, joka vaikutti täysin oudolta.

Arvelen kuljeskelleeni pari kilometriä. Myöhemmin katson karttaa: alle kilometri on lähempänä totuutta.
Rytistelen monitoimikoneen   uraa takaisin metsäautotielle. Kuljen hetken, mutta sitten luovutan: en mene katsomaan Kalajaa. Eteen nousee koko ajan poikkisuuntaista uutta kohoumaa.

Pari sataa metriä ennen kotimökkiä näen pieneen pihakuuseen ripustetun koristekynttilänauhan. Lähtiessä se näytti hupsulta. Nyt se lupaa valoa ja lämpöä.

Aamulla nurmikko on huurteessa. Ajelen Törmälästä Rautalammin kirkonkylälle hakemaan Knuutista. Puukirkko on suuri ja vaikuttava. Rahat sen kunnostamiseen seurakunta sai valtiolta juuri Vuori-Kalajan lammen kyljessä olevien maidensa suojelusta.

Myös Konneveden kunta on tehnyt järkeviä ratkaisuja: se osti lainarahalla Etelä-Konnevedestä laskevat, keskustan kaakkoispuolella olevat kosket voimayhtiöltä itselleen. Koskireittiä ei yhdistetä kansallispuistoon, mutta toiveena on, että siellä vierailevat kalastajat tulevat patoamattomille koskille pyyntipuuhiin.

Nyt vesille. Taiteilemme Knuutisen puuveneen vesille tämän mökkirannasta Rautalammin Aittoniemestä. Etelä-Konnevesi lepää puhjenneessa auringonpaisteessa.

Knuutinen soutaa niemen ympäri, kohti Kypärin saarta. Siitä tulee osa kansallispuistoa. Tosin sellainen osa, jonne matkailijoita tuskin erityisesti opastetaan.

Melkein suoraan etelässä näkyy taivasta vasten Kituvuori ja pian esiin liukuu myös Kalajanvuoren tunnusomainen profiili.

Nousemme maihin Kypäriin, kiipeämme pienen rantapenkan yli ja pääsemme kauniiseen koivikkoon. Knuutinen kertoo, että saaren aiemmin omistanut metsänhoitoyhdistys hakkautti tästä järeän männikön ja istutti koivut tilalle. Nyt ne jäävät hakkaamatta.

Koivikkoa jatkuu muutama sata metriä, ja metsä muuttuu lehmuslehdoksi. Siellä täällä lehtimaton alta työntyy vielä lehdetön kielonsuikero, jossa roikkuu punaisia, rypistyneitä marjoja.

Käymme Knuutisen kanssa vielä pienen mutkan järvellä. Siro rautalampilainen järvivene kulkee kevyesti tyynenpuoleisella järvellä. Muita ihmisiä ei näy.

Nousemme uudestaan Kypäriin, saaren pohjoispäähän, jonka sileä ja laakea kallio on kuin tehty eväspaikaksi. Edelliseen maihinnousupaikkaan on ehkä muutama sata metriä, mutta maisema on kuin toiselta puolen maata.
Etelä-Konneveden kansallispuisto on ainutlaatuinen toisaalta nopeasti vaihtelevan luonnon ja toisaalta Pohjois- ja Etelä-Suomen rajalle osuvan sijaintinsa vuoksi. Karuilla kallioilla kasvaa Lapista tuttuja kasveja, lehmuslehdoissa taas eteläsuomalaisia lajeja.

Knuutinen muistelee, että vielä 1970-luvulla suurin osa ranta-asukkaista kävi verkoilla. Juhannuksena kaikki halusivat saareen.

”Parhaita paikkoja varattiin. Käytiin laittamassa teltta valmiiksi pystyyn ja palattiin pariksi päiväksi kotiin. Juhannuspäivinä sitten kuljettiin veneillä saaresta toiseen. Ei sellaista juuri kukaan enää tee.”

Onko syy siinä, että mökitkin on nykyään tehty toisiksi kodeiksi? Kai niiden sisällä ja nätiksi laitetuissa pihoissa viihtyy niin hyvin, ettei järvelle enää tule lähdettyä.

Ehkä tärkein syy Etelä-Konneveden hankkeen etenemiselle on se, ettei kansallispuistoa vastusteta paikallisesti. Ympäristöihmisten lisäksi kunnat ajavat sitä aktiivisesti, samoin maakuntaliitto.

Kansallispuiston aiheuttamat rajoitukset metsästykseen etenkin itärajalla saattavat olla jopa ratkaiseva kiistakapula, mutta Etelä-Konneveden hankkeesta metsästäjätkin ovat korkeintaan vähän nurisseet, kertoo Knuutinen.

Mutta vaikka kaikki puistoa ajavat, soviteltavaa tulee: miten paljon maastoon rakennetaan pitkoksia, kaiteita, nuotiopaikkoja ja laavuja? Kuinka isolle alueelle matkailijoita opastetaan?

Joka tapauksessa kansallispuisto tuo vastauksen kysymykseen siitä, millaiseksi luonto muodostuu, kun ihminen antaa sen olla. Pitää vain odottaa. Kymmenen, viisikymmentä, sata vuotta.

Kun palaamme mökiltä, Knuutinen tekee mutkan matalan lahden hiekkaiselle rannalle.

”Tämä kivikasa näyttää siltä, että se on aseteltu tulisijaksi. Tästä on löytynyt myös iskoksia: tässä on valmistettu kivityökaluja.”

Kesällä 2010 Knuutinen ja Eila Karki löysivät erään saaren rantavedestä kivisen esineen, jonka asiantuntija arvioi 7000 vuotta vanhaksi tuuraksi, mahdollisesti jäänmurtoon tarkoitetuksi teräksi.

Ihmettelemme, miksi kivikauden ihminen on halunnut pitää leiripaikkaa, tällaisessa matalassa lahdessa. Ehkä ilta-aurinko on tuonut valoa askareisiin.

Ihmisiä täällä on kuitenkin ollut, ja tällä samalla järvellä he ovat kulkeneet. Kansallispuisto takaa sen, että suuri osa tästä kaikesta säilyy tulevaisuuden ihmisten nähtäväksi ja kuljettavaksi.

Muutama tunti lähtöni jälkeen Etelä-Konnevedelle putoaa syksyn ensimmäinen lumipeite.

Tweet