Espoolainen, saamelainen ja muita vaikeita omakuvia

9.1.2014

Vesa Sisättö

Pidän itseäni suomalaisena, se on selvä. Mutta jos pitäisi määritellä tarkemmin kotipaikkaidentiteettiäni, se ei enää olekaan niin helppoa. Vanhempani ovat kotoisin pohjoiselta Pirkanmaalta. Olen itsekin syntynyt ja asunut sillä suunnalla seitsemänvuotiaaksi. Mutta sen jälkeen asumispaikkoja ovat olleet Nurmijärven Klaukkala (13 vuotta), Helsinki (3 vuotta) ja nykyinen Espoo (kohta 22 vuotta).

Puhun itsestäni joskus etnisenä tamperelaisena, toisinaan taas vanhana klaukkalalaisena ja yleensä miellän kuuluvani pääkaupunkiseudun asujaimistoon.

Yhtä kaikki, määrittelen itse sen, mistä olen kotoisin, mikä on kotipaikkaidentiteettini. Sillä perusteella olen esimerkiksi väittänyt vastaan kun minua on yritetty määritellä espoolaiseksi. Vastaan väittämiseni on kohtalaisen hassua, kun ottaa huomioon että olen sentään asunut Espoossa pisimpään kaikista kotipaikoistani. Mutta, hei – kyse on Espoosta.

On minulla ollut hetkiä, jolloin olen hyväksynyt espoolaisuuden osaksi identiteettiäni. Ja jälleen – huom, huom – teen sen tällöin itse ja vapaaehtoisesti.

Miksi tämä aihe? Siksi koska julkisessa ja vähemmän julkisessa keskustelussa on usein ärsyttäviä tilanteita, joissa ihmisen identiteettiä pyrkivät määrittelemään muut kuin asianosainen itse. Kuten silloin, kun minua kutsutaan espoolaiseksi (eikä ”Espoossa asuvaksi”, kuten haluan asian yleensä ilmaista).

Otetaanpa esimerkki ihanasta aiheesta, eli uskonto vastaan ateismi ja päinvastoin. Ateistin saa pingahtelemaan hauskasti pitkin seiniä sanomalla, että ateismikin on uskonto. Jos ei muuta niin ”eräänlainen” uskonto. Siitä onko väite oikein vai väärin, voi keskustella tietenkin pitkään.

Ateismin ja uskonnon välille yhtäläisyysmerkkejä laittelevat ihmiset kaiketi tarkoittavat. että ateistit voivat olla yhtä fanaattisia kuin uskovaiset. Tai sitten he ovat uskovaisia, jotka yrittävät voittaa uskonto vs. ateismi -ottelua yksinkertaisesti väittämällä, että kaikki on uskontoa.

Mutta aiheeni kannalta olennaista on, että ateistit eivät itse määrittele itseään uskovaisiksi, eivätkä ateismia uskonnoksi. He eivät koe ”harjoittavansa ateismia”. Määrittely uskovaiseksi tulee ulkoa päin ja suututtaa.

Identiteetistä on tullut kovien riitojen aihe esimerkiksi saamelaisten ja statuksettomien saamelaisten välillä. Saamelaisuuteen liittyy erinäisiä oikeudellisia asioita, joten kysymys on tärkeä. Niinpä lain kirjaimen mukaan ei suinkaan riitä, että tuntee itsensä saamelaiseksi. Viranomaisilla on saamelaisuudelle määritelmä, jonka perusteella saa äänioikeuden saamelaiskäräjien vaaleissa.

Pitäisikö samaan syssyyn määritellä muutkin identiteetit? Sitten ainakin olisi kiistattomat määritelmät. Toisinaan poliittisessa keskustelussa lentää heittoja, joissa ihmisiä halutaan luokitella ja kohdella sitten näiden luokkien mukaan. Historiasta löytyy lisää esimerkkejä tällaisesta toiminnasta. Ja sehän on aina mennyt ihan hyvin ja johtanut parempaan maailmaan, vai mitä?

Espoolainen, uskovainen tai saamelainen ovat tietenkin vain nimilappuja. Ne kuitenkin tuovat mukanaan kaikenlaisia oletettuja ominaisuuksia ja odotuksia. Siksi identiteetin määrittely olisi paras jättää yksilölle itselleen. Hän valitkoon odotukset ja eläköön niiden mukaan.

Näin siis ihannemaailmassa, täällä maan päällä jatkanemme riitelyä identiteeteistä.

Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.

Tweet