Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
29.11.2013
”Olen kiitollinen siitä, että saimme tulevaisuuden.” Jotenkin näin sanoi brittiläinen tieteis- ja fantasiakirjailija Jo Walton viime kuussa Tukholmassa. Olin kuuntelemassa häntä ruotsalaisten scififanien tapahtumassa Sweconissa.
Vuonna 1964 syntynyt Walton tiivisti osan omaa sukupolvikokemustani vastatessaan kysymykseen, millaisia tulevaisuudensuunnitelmia hänellä oli nuorena 1980-luvun alussa. Vastaus kuului: ”Ei minkäänlaisia. Eihän mitään tulevaisuutta ollut tulossa”.
Walton uskoi 1980-luvun alussa, että maailma päättyisi ydinsotaan hyvin pian. Kuten minäkin uskoin.
Muistan tuon maailmanlopun tunteen hyvin. Kun television pääuutislähetyksessä joskus 1983 kerrottiin, että jotain suunnitellaan tehtäväksi viiden vuoden kuluttua, ihmettelin että mitä haihattelua. Eihän viiden vuoden kuluttua olisi enää mitään.
Sitten kylmä sota lientyi, mutta tilalle tuli muita maailmanlopun pelkoja: otsonikato, happosateet, ilmastonmuutos, öljyn loppuminen, väestönkasvu, saastuminen ja näiden kaikkien yhdistelmä. Joskus olen pysähtynyt miettimään, millaista olisi ollut kasvaa maailmassa, joka ei elä alituisen lopunuhan alla.
Mutta pointtini ei ole lapsuuden maailmanloppuahdistustrauma vaan Waltonin kiitollisuus saamastamme tulevaisuudesta. Kaikki ei päättynytkään suureen pamaukseen 1985, vaan saimme cd-levyt, kännykät, internetin, Ipadin ja kohupastan. Niin moni asia nykyään on jännittävää, helposti saavutettavissa ja herkullista mielelle tai ruumiille.
Ja vaikka tämä koskee vain teollisuusmaiden asukkaita kaikessa laajuudessaan, kokonaisuutenakin Maapallo on nyt parempi paikka elää kuin 30 vuotta sitten. Esimerkiksi köyhyys on lieventynyt kaikkialla, monet sairaudet on saatu kuriin ja rikollisuus on vähentynyt. Saastuminenkin on muuttunut paikallisemmaksi ongelmaksi. Hienoa!
Ja se kiitollisuuden hetkestä. Palatkaamme taas murehtimaan maailman tilaa.
Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.
Tweet