Sinkkiarkkusyndrooma ja transatlanttiset suhteet

28.3.2008 0.00

Elina Grundström

Suomalaisten mediavaikuttajien uusin muotisana on sinkkiarkkusyndrooma. Se on halveksiva ilmaisu, joka tarkoittaa poliitikkojen pelkoa siitä, että suomalaisia kuolee rauhanturvaoperaatioissa.

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä termi esiintyy parikin kertaa. ”Meillä on eduskunnassa sinkkiarkkusyndrooma – aivan vainoharhainen pelko, että tulee tappioita”, nimetön suomalainen upseeri valittaa toimittaja Jari Lindholmin Afganistania käsittelevässä jutussa. Lindholm perustelee järkeenkäyvästi, että joukot pitäisi siirtää rauhallisesta Pohjois-Afganistanista sinne missä niitä todella tarvitaan, eli levottomaan etelään. Kevyt ja pilkallinen uhoaminen siitä, että rauhanturvaajien kuolemat pitää hyväksyä, tuntuu silti pahalta.

Samanlaista tarpeetonta pyssyjenkalistelua on valtamedioissa vellova Nato-keskustelu. Poliittinen eliitti on alkanut yhteistuumin ajaa Suomea Natoon yleisen mielipiteen vastaisesti, samaan tapaan kuin se tuuppasi vastahakoisen kansan

EU:hun 1990-luvun alussa. EU:n suhteen valtamediat olivat oikeassa: jäsenyys on ollut hyväksi Suomen taloudelle ja myös esimerkiksi ympäristölainsäädännölle. Mutta Naton tapauksessa kansa tietää paremmin. Nato on nyt erikoistarjouksessa, koska sen selkärangan, Yhdysvaltojen, taloudelliset ja sotilaalliset voimat ovat lopussa. En usko, että Nato voi lähivuosina tarjota mitään turvatakuita kenellekään. Maksumiehiä ja sotilaita se kyllä varmasti ottaa mielellään vastaan.

Jos Natoa on pakko lähentyä, Suomen päätös liittyä tässä vaiheessa ainoastaan Naton nopean toiminnan joukkoja NRF:ää täydentävään toimintaan oli viisas, ehkä myös humaani. Se tuskin tuo Suomelle mitään etua, mutta se voi auttaa meitä halutessamme auttamaan muita maita katastrofeissa.