Näin katoaa mainen kudelma

22.1.2013

Jukka Nikulainen

Merkkivaatteiden käsittely kuvastaa hyvin kertakäyttökulttuuriamme. Kun jokin merkki tai väri ei enää näykään muotilehtien sivuilla tai kaupan hyllyillä, vaatteet heitetään roskiin ja tilalle ostetaan tämän kauden muodin mukaisia kudelmia.

Ehjiä vaatteita löytyy roskiksista jatkuvasti, joskus jätesäkkikaupalla.

Kuvassa on lajitelma roskiksesta dyykkimiäni vaatteita. Jopa H&M:n tunika oli tällä kertaa säilynyt muotikvartaalinsa ehjänä roskiin saakka. Usein tuntuu, että vaatteet valmistetaan alunperinkin kestämään vain se lyhyt elinkaari, joka niillä oletetaan olevan.

Omituisemmalta tuntui löytää roskiksesta ehjä Ralph Laurenin puuvillapaita tai Conversen laukku. Paidan hihassa on mitättömän pieni tahra, joka ei lähtenyt pesussakaan, ja laukku oli reunoistaan hieman kulunut. Nämä olivat kai riittäviä syitä heittää ne roskiin.

Jotkin tuttuni vierastavat dyykittyjen vaatteiden käyttöä. Ehkä juuri vaatteet tuntuvat liian henkilökohtaisilta, kirjaimellisesti iholle tulevilta. Tätäkin asennetta olisi syytä miettiä uudelleen. Jos teetämme vaatteemme planeetan toisella puolella ja rahtaamme ne tänne, meillä on mielestäni velvollisuus myös käyttää ne loppuun asti. Pesun jälkeen vaatteisiin ei jää entisestä omistajastaan mitään jäljelle.

Itseäni ilahdutti Helsingin Sanomien sunnuntaisivujen Kirstin pragmaattinen asenne dyykkimiseen. Kun Kysy Kirstiltä -palstan toimittaja Virve Aarniva jäi eläkkeelle ja paljasti henkilöllisyytensä, hän kertoi esimerkiksi dyykkineensä kaikki lakanansa roskiksesta.

Tunikan olen ottanut yöpaidakseni, kauluspaitoja käytän jatkuvasti ja olkalaukussa säilytän kameraani. Kameralaukku olikin pitkään hankintalistallani. Uutena laukut maksavat useita kymmeniä euroja. Ompelin laukun vuoren sisään aiemmin dyykkimämme solumuovimaton paloja pehmikkeeksi ja nyt se toimii kameralaukkuna täydellisesti.

Tweet