Äiti, miten pingviinien käy?

2.2.2007 0.00

Lena Björklund

Kun aikuinenkin ahdistuu ilmastonmuutoksesta, miten siitä pitäisi puhua lapsille.

Aikuinen ei aina osaa puhua lapsen kanssa vaikeista asioista. Ei löydy sanoja, ei sopivaa hetkeä, ei näkökulmaa, millä liittää asia lapsen elämään.

Kun aikuinen joutuu käsittelemään vaikeita asioita pienten lasten kanssa, hänen olisi Katja Seppäsen mielestä ensin käytävä läpi omat tunteensa näihin asioihin. Seppänen opettaa ala-asteen alimpia luokkia järvenpääläisessä Mankalan koulussa. Hän muistaa valmistautuneensa itsetutkiskelulla ja opettajien yhteisellä pohdinnalla pariinkin vaikeaan tilanteeseen.

Toisessa oli kyse oppilaille tutun aikuisen kuolemasta, toisessa World Trade Centerin tornien tuhosta vuonna 2001. Niiden jälkeen keskustelulle luokissa varattiin runsaasti aikaa.

Ilmastonmuutoksesta puhuminen on eri tavalla vaikeaa. Aihe syöksyy lasten elämään aikuisille tarkoitetuista uutisista. ”Joku lapsi saattaa sanoa, että jäätiköt sulavat. Ovat kuulleet”, Seppänen kertoo. ”Käsitettä ilmastonmuutos lapsi ei kuitenkaan ala-asteella käytä eikä ymmärrä.”

Kun pienet lapset tuovat tiedotusvälineiden aiheita kouluun, kyse on aina konkreettisista asioista, esimerkiksi siitä, että linnut ovat värjäytyneet mustiksi öljytankkerin haaverin jälkeen. Opettaja voi laajentaa aiheesta käytävää keskustelua, mutta kovin kokonaisvaltaista kuvaa tällaisista laajoista ongelmista syntyy harvoin. ”Asiat tulevat lapsille mieleen, ne käsitellään, ja se on siinä”, Seppänen kuvaa.

Seppänen kannattaa tosiasioiden kertomista, mutta keskustelu ei saisi jäädä niihin. Se on lapselle turvatonta ja ahdistavaa.

”Lapsen ikäkausi vaikuttaa kovasti siihen, kuinka puhutaan ja mitä asioita selitetään. Jos ilmapiiri on luottamuksellinen, lapset tuovat omilla kysymyksillään aika hyvin esille sen, mitä he haluavat tietää. Aikuisen pitää olla hyvin herkkä sille, mitä lapsi kysyy.”

Jos lapsi sanoo, että jäätiköt sulavat, siihen ei voi tokaista, että no niin ne sulaa, tulee ilmastonmuutos. Parempi on todeta, että niin voi tapahtua, mutta että siihen menee aikaa ja kaikki voivat vaikuttaa siihen, ettei niin tapahtuisi.

”Aina pitää kertoa, että voimme tehdä jotain ahdistaville asioille. Sitten mietimme mitä voimme tehdä. Mietimme, että jäätiköiden sulamiseen vaikuttaa se, miten paljon käytämme energiaa, esimerkiksi valoa. Miten me kuljemme? Täytyykö jokainen reissu tehdä omalla autolla?”

Aikuisen pitää osata konkretisoida, Seppänen korostaa. ”On ihan kynnyskysymys, että vakuutamme lapsille, että jokainen voi tehdä jotain.”

Aikuinen eksyy helposti puhumaan liian yleisesti, sanomaan, että kaikki voivat tehdä jotain. Sellainen vastaus jää leijumaan ilmaan. Lapsi ei ymmärrä sitä. ”Sen sijaan voi selittää, että laitetaan valot aina pois, kun ei olla huoneessa. Tai voidaan miettiä yhdessä paahdetaanko leipä vai syödäänkö se sellaisenaan. Pieniä asioita.”

Seppänen on tehnyt ympäristöluonnontiedon kirjan kolmas- ja neljäsluokkalaisille ja seurannut työn jatkumista ala-asteen viimeisillä luokilla, joilla jo annetaan perustiedot ilmastonmuutoksesta ja kerrotaan sen vaikutuksista. Viidennellä ja kuudennella luokalla puhutaan jo myös energiasta. ”Energia on oppilaalle se käsite, jonka kautta hiilidioksidi tulee esille.”

Pienimmille energiasta puhutaan sähkönä. ”Saman tien tulee mukaan sähkön säästäminen. Ne kulkevat käsi kädessä. Minusta se on hirveän hyvä asia.”

Ympäristöluonnontieto alkaa heti ensimmäiseltä luokalta. Mankalan koulussa sen yhteydessä käsitellään kierrätystä, materiaalien käyttöä, sekä energian ja veden säästämistä. Seppäsen mielestä koulun oppilaista kasvaa upeita aikuisia. ”He tietävät ja osaavat enemmän.”

Mankalan koulu on Vihreän lipun koulu. Se tarkoittaa, että sillä on kestävän kehityksen ohjelma, jolla pyritään vähentämään koulun ympäristökuormitusta sekä kasvattamaan lapsia suojelemaan luontoa ja toimimaan aktiivisesti ympäristönsuojelussa. Sitä varten koulussa on myös Vihreän lipun raati.

”Raadissa harjoitellaan keskustelemista, väittelemistä ja kirjoittamista. Siellä opetetaan oikeat vaikuttamisen väylät”, Seppänen toteaa.

Vantaalaisen Havukosken koulun yläasteella ilmastonmuutosta mietitään jo kansainvälisessä yhteistyössä. Yhdeksän EU-maan oppilaat ovat reaaliaikaisesti yhteydessä toisiinsa ensi syksystä lähtien. Heidän opettajansa ovat suunnitelleet hanketta jo pitempään.

”Elämme maailmassa, jossa kaikki on yhteistä: ilma, vesi, ihan kaikki. Tämän projektin kautta saamme oppilaat tuntemaan, että olemme samassa veneessä”, kertoo maantiedon ja biologian opettaja Tuija Lindström.

Projektissa käydään läpi ilmastonmuutoksen maakohtaisia vaikutuksia. Yläasteen oppilaita kiinnostavat ilmastonmuutoksessa eniten sen raflaavimmat merkit: rajut myrskyt ja merenpinnan nousu. Luokassa on katsottu videolta, miten suur-Tokiota jää veden alle.

Lindströmin kollegan Eero Pohjakallion mielestä voi olla haastavaa saada yläastelaiset kiinnostumaan ilmastonmuutoksen vaikutuksista suomalaisten havupuiden kasvuun, kun he pääsevät seuraamaan hollantilaisten pohdintoja siitä, jääkö Amsterdam veden alle.

Havukoskella ilmastonmuutokseen liittyviä asioita opiskellaan integroidusti neljässä eri oppiaineessa: biologiassa, maantiedossa, fysiikassa ja kemiassa. ”Opettaja ei ohjaile oppilaiden johtopäätöksiä, vaan kertoo puolueettomia faktoja ja luottaa siihen, että oppilaat ovat sen verran isoja ja fiksuja, että osaavat tehdä päätelmät itse”, Pohjakallio sanoo.

Kössi Kenguru -systeemi on kerta kaikkiaan out, Pohjakallio heittää. Hän oli alle kouluikäinen, kun televisiosta tuli Kössi Kengurun käytöskoulu, jossa opetettiin mitä saa tehdä, mitä ei. ”Se ei toimi enää tänä päivänä, se synnyttää vastareaktion.”

Asenteisiin pyritään vaikuttamaan faktojen avulla, mutta tiedon tulva on nykyään niin valtava, että opettajien tärkeimmäksi työksi on muodostunut ilmastonmuutokseen liittyvien yksityiskohtien jäsentäminen ja selkiyttäminen.

”Ja perspektiivin antaminen”, Lindström sanoo. On kerrottava aiemmistakin kasvihuonekausista ja jääkausista sekä siitä, miten ne poikkesivat nykyisestä ilmastonmuutoksesta.

Yksi ongelma on tapahtumien nopeus. Sata vuotta on lyhyt aika ilmaston historiassa, mutta nuorelle se on tosi pitkä.

Viime maanantaina julkaistusta keskustalaisen e2 -ajatuspajan teettämästä mielipidetutkimuksesta käy ilmi, että ilmastonmuutos huolestuttaa eniten 18–25-vuotiaita suomalaisia. Pohjakallion mukaan 13–16-vuotiaiden parissa huolestumista tai ahdistusta ei kuitenkaan näy, koska pokka pitää.

”Yläastelaiset eivät näytä oikeastaan mistään asiasta, mitä he miettivät. Melkein mitä tahansa saa tulla ilman että heidän pokerinaamansa siitä muuttuu.”

”Varmasti ilmastonmuutoksesta puhuminen vaikuttaa, mutta miten, se opettajan on itse mietittävä”, Pohjakallio sanoo.

Hänen luokassaan on 25 oppilasta. He tuntevat toisensa, mutta eivät kovin hyvin. Siksi oppilaat vähän varovat toisiaan, eivätkä näytä reaktioitaan ja mielipiteitään kenelle tahansa. Yläasteella on aina myös niitä, jotka vetävät jotain vakiintunutta roolia.

”Luokat ovat hyvin erilaisia keskenään”, Pohjankallio muistuttaa.

Hänen mukaansa yläasteen oppilaat eivät kuitenkaan ole välttämättä kovin kiinnostuneita siitä, mitä he itse voisivat tehdä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Havukosken koulussa on jo toistakymmentä vuotta ollut ainerajat ylittävä Luonnonvarat ja energia -kurssi, jolla jokainen valmistaa kierrätysmateriaalista kansion. Kansioon kerätään ympäristönsuojeluun liittyvää aineistoa biologian-, maantiedon-, fysiikan- ja kemiantunneilta.

”Kansion tekeminen on tosi paha paikka”, Lindström kertoo. Kierrätystä pidetään köyhäilynä. Onks nyt rahasta pulaa? Pitääkö tosissaan kirjoittaa paperin molemmille puolille? Ruvetaanko pian purukumiakin kierrättämään?

”Ei hahmoteta ollenkaan sitä, että pienetkin valinnat omassa elämässä vaikuttavat. Että sillä on väliä onko suihkun pituus 25 minuuttia vai se muutama tarpeellinen minuutti”, Pohjakallio sanoo. ”Omien valintojen suhde koko suureen kokonaisuuteen on aika lailla hahmottumaton. Siihen on vaikea puuttua.”

Näiden kytkösten ymmärtämiseen saattaa tulla potkua hiilidioksidimittarista, josta EU-projektissa mukana olevat opettajat ovat keskustelleet. Ajatuksena on, että oppilaat voisivat mitata kulutusvalintojensa seurauksena syntyvää hiilidioksidikuormaa. Sitä voisi sitten verrata muiden maiden oppilaiden kuormiin.

Sitä odotellessa oppilaat ovat joutuneet perustamaan maapallon uudestaan. Heille annettiin tehtävä jossa avaruusalukseen mahtuu vain 500 ihmistä 6 000 vuotta kestävälle matkalle. ”Oppilaat joutuivat miettimään miten vesi, happi ja ruoka riittävät. Miten jätteet hoidetaan ja miten ihmiset tulevat toimeen keskenään. Millaisia lakeja tarvitaan”, Lindström kuvaa.

Opetus ei voi olla vain syöttämistä, sanovat molemmat opettajat.

Luonnonvarat ja energia -kurssilla on pidetty myös energiapaneelia. Oppilaat ovat tekeytyneet eri energiamuotojen puolustajiksi. Ydinvoimaa on ajanut Simpsoneista tuttu Mr. Burns, öljyä sheikki Ali Hassan, maakaasua Boris Venäjältä. Paneelissa on istunut myös tanskalainen tuulivoimaekspertti Jens sekä greenpeaceläinen ja ekoradikaali, mutta myös huolestunut perheenisä.

Keskustelua on ollut seuraamassa myös kaksi kuvitteellista lehdistön edustajaa: Talouselämän ja Vihreän Langan toimittajat!

Keskustelu on Pohjakallion mukaan ollut ajoittain hyvinkin kiinnostavaa ja väittely vilkasta. ”Silloinkin kun keskustellaan energiasta, se kääntyy ilmaston suuntaan. Näitä asioita ei voi erottaa.”

Murrosikäinen saattaa jo näytellä roolia ja pitää pokkaa, mutta päiväkodissa kasvot ovat vielä auki. Ilmastonmuutos tunkeutuu sinnekin, vaikka itse sana on tuntematon. Lastentarhanopettaja Anneli Karhunen kertoo esikouluikäisestä tytöstä, joka alkoi puhua ilmastonmuutoksen vaikutuksista, kun esikoululaiset tekivät mind mapia talvehtivista eläimistä.

Tyttö kertoi, että karhu oli kesken kaiken herännyt talviuniltaan. ”Koska oli liian lämmintä”, tyttö tiesi tv-uutisten perusteella. Karhunen vastasi siihen, että totta, on ollut liian lämmintä; luonnon rytmi on mennyt sekaisin. Sitten hän kysyi miten karhun kävi. Tyttö tiesi senkin: karhu oli hyökännyt hevosen kimppuun. Entä sitten, kysyi opettaja. Karhu tapettiin, tyttö vastasi asiallisesti.

Opettaja kysyi voisivatko ihmiset jotenkin auttaa tässä asiassa. ”Ei voi auttaa”, tyttö tiesi varmasti. Keskustelu jäi siihen, koska tyttö ei kaivannut selityksiä eikä ollut ahdistunut asiasta.

”Ei kuusivuotias mieti onko jääkarhulla pahempi olla, jos jäämassat sulavat. Hän miettii asioita, jotka ovat hänen ympäristössään”, Karhunen painottaa. ”Lapsia järkyttää eniten se, jos kotona tulee ongelmia, vanhemmat eroavat tai mummi kuolee. Tai jos lemmikkikissa sairastuu.”

”Pedagogilla täytyy olla hyvin herkät korvat”, Karhunen opastaa. Hänen ryhmänsä törmäsi lähimetsässä kuolleeseen siiliin ja se järkytti lapsia kovasti. Sitä pohdittiin yhdessä jälkeenpäin, kunnes tuntui, että asia oli käsitelty.

Lapselle voi korostaa omien valintojen merkitystä. Päiväkoti Neulasessa on kirpputori, jossa lelut vaihtavat kotia. Sekin on teko ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Karhunen varoittaa valistamasta lasta tiedolla, joka aiheuttaa ahdistusta. Pelko vain vie energiaa ja vähentää toimintakykyä. Aikuinen voi myös sanoa, ettei tiedä.

”Jos lapset kysyvät hylkeistä tai norpista, voi kertoa niin paljon kuin tietää. Sitten voi sanoa, ettei tiedä enempää. Tai että mietin asiaa ja mietitään myöhemmin yhdessä. Voi myös kysyä lapselta, mitä mieltä hän on asiasta.”

Hyssyttelyä lapset eivät kaipaa. Esikouluikäisiä opettava Karhunen korostaa kuusivuotiaiden vahvuutta ja selkeyttä. Heille ei silti voi töräyttää mitä tahansa. ”Ei mitään tiedemiesten kehittelemiä maailmanlopun kelloja.”

Karhunen työskentelee Helsingin Myllypurossa sijaitsevassa päiväkoti Neulasessa. Hän muistaa miten haastavalta tuntui, kun sinne tuli maahanmuuttajien lapsia, ensimmäisinä vietnamilaisia. Siitä on lähes 20 vuotta.

Nykyään Karhusen ryhmän lapsista yli 40 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia. Rinnakkaiselo toimii, mutta tiedon polku on ollut pitkä. Karhunen arvelee, että ilmastonmuutosasioissa tarvitaan samantapaista pitkäjänteistä oppimista.

Neulasessa siihen on hyvät edellytykset, sillä se on Vihreän lipun päiväkoti. Neulanen sai ensimmäisenä päiväkotina Suomessa oikeuden vihreään lippuun ja ensimmäisenä myös pysyvän oikeuden siihen. Se on tuonut päiväkotiin selkeät ekologiset arvot, jotka tulevat esiin muun muassa kierrätyksen korostamisena ja luonnon päivittäisenä läsnäolona.

”Kaikki ryhmäni lapset tietävät miksi me lajittelemme jätteet. He tietävät, että biojätteestä saadaan multaa ja keräyspaperista uutta paperia.”

Ympäristötietoutensa he ovat oppineet tarinoiden, näytelmien, keskustelujen ja säännöllisten metsäretkien avulla. Vihreän lipun polkua kulkevasta lapsesta kasvaa Karhusen mielestä parhaimmillaan aikuinen, joka omilla teoillaan hillitsee ilmastonmuutosta ja opettaa muitakin elämään niin.

ilmastonmuutos  lapset 

Tweet