Hindersbyn hämärässä

22.12.2006 0.00

Lena Björklund

Antaksen suvussa maanviljelys on siirtynyt isältä pojalle ja kerran tytöllekin 1600-luvulta saakka. Katkeaako ketju, kun talven keskelle on tullut kesä?

 

Thomas Antas, 38, on pari viime vuotta panostanut kaiken maanviljelyksestä liikenevän ajan uuden omakotitalonsa rakentamiseen. Uudisrakennus sijaitsee kilometrin päässä Antaksen tilasta, jonka päärakennusta asuttavat hänen vanhempansa.

Kun käymme katsastamassa tilan rakennukset, Antaksen äiti tulee pyörällä vastaan. Hän on lähdössä sienimetsään joulukuussa.

Pellot täällä Itä-Uudenmaan Hindersbyssä, tai Heikinkylässä niin kuin suomenkieliset sanovat, ovat lumettomat. Syysviljaiset lohkot erottuvat räikeän vihreinä. Antas odottaa kovasti pientä pakkasta, sillä se suojaisi syysvehnää.

Lauha talvi ei saa Antasta päättelemään, että tämä on esimakua tulevista talvista. Hän jaksaa uskoa, että kyse on luonnollisesta vaihtelusta, ei ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta.

Joutuu hän silti välillä miettimään ilmastonmuutosta, mutta lähinnä siksi, että siitä kirjoitetaan niin paljon. Muuten sitä on vaikea ottaa todesta, kun nuoruuden talvien riiuureissuilla koettu hyytävä kylmyys on vielä tuoreessa muistissa.

Sellaisia talvia ei viime aikoina ole ollut. Silti Antas ei haluaisi uskoa, että ilmasto lämpenee. ”Kiistatonta toki on, että nyt on aiempaa lämpimämpää. Mutta onko se jotain, mikä ei palaudu entiselleen, niin kuin on ennenkin tapahtunut? Sitä emme tiedä”, hän pohtii.

”Olemme viisaampia noin 10 000 vuoden kuluttua. Mutta mitä tehdä varmuutta odotellessamme? Ainakaan ei ole haitaksi pitää hiilidioksidi- ja metaanipäästöjä lämpenemisen syinä ja siksi pyrkiä vähentämään niitä.”

Antas pähkäilee ilmastonmuutosta kodikkaassa tupamaisessa olohuoneessaan päivän painuessa vaaleammasta harmaasta tummempaan.

Jos kyse on ilmastonmuutoksesta, se on Antaksen mielestä kauheaa jo siksi, että plussan puolella pysyvien vesisateisten talvien myötä pimeys lisääntyisi. Hän sanoo suoraan pelkäävänsä talvea, joka olisi kolme neljä kuukautta pelkkää marraskuuta. Nykyisessä talvipimeydessäkin on kestämistä.

Jos arvio talvien sateisuuden ja kesien kuivuuden lisääntymisestä pitää paikkansa, se olisi Antaksen mielestä paha juttu sekä maanviljelyksen että metsänhoidon kannalta. ”Mutta jos Etelä-Suomeen tulee niin lämmintä, että routa häviää, metsät voivat hyötyäkin”, hän tuumailee.

”Silloin Etelä-Suomen metsät alkaisivat muistuttaa Norjan ”sademetsiä”, joiksi Norjan reheviä metsiä joskus kutsutaan.”

Viime vuosien keväät ja alkukesät ovat olleet kuivia juuri sillä tavalla kuin ilmastonmuutoksen on arvioitu vaikuttavan. Jos ilmiö jatkuu, Antaksen ja muiden maanviljelijöiden keväällä kylvämät viljat ovat koetuksella.

”Pelloillani on savea, savea ja savea. Jos kylvö myöhästyy keväällä niin, että kosteus on päässyt karkaamaan, ei siinä kasva mitään.”

Syysvilja voi hukkua, jos talvi on märkä ja lumeton, varsinkin jos maa on roudassa eikä sadevesi pääse läpi.

Maanviljelijä voi vaikuttaa hyvin moniin pellolla ilmeneviin ongelmiin, mutta ei sääolosuhteisiin. Tämän talven päällimmäinen puheenaihe seudun maanviljelijöiden keskuudessa on ollut sää.

”Myös uudesta EU:n ympäristötuesta keskustellaan, mutta enimmäkseen puhutaan säästä, kun nyt kerran on kymmenen astetta lämmintä ja joulukuu.”

Ilmastonmuutoksesta maanviljelijät eivät keskenään puhu ikinä, Antas toteaa. ”Tai ei ehkä voi sanoa ei koskaan. Mutta ainakaan se ei ole yleinen keskustelunaihe.”

Taustalla se voi silti kummitella. ”Esimerkiksi silloin, kun maanviljelijä pohtii, miten voisi vähentää omaa öljyriippuvuuttaan.”

Antas on ollut tilansa isäntä kahdeksan vuotta. ”Ainoa mitä koskaan olen halunnut olla, on maanviljelijä, mutta sitäkään en ole aina halunnut”, hän kuvaa ristiriitaisia tunteitaan ennen lopullista päätöstä.

Hän opiskeli lukion jälkeen jonkin aikaa Teknillisessä korkeakoulussa, kävi sitten maatalouskoulun ja opiskeli sen jälkeen vielä joitakin vuosia metsänhoitoa Helsingin yliopistossa. Sitten opiskeluinto laantui. Hän alkoi antaa ajastaan yhä enemmän työelämälle. Kunnes päätti, että hänen työnsä on maan viljeleminen.

Antaksella on 55 hehtaaria peltoa ja lisäksi metsää. Hehtaarit ovat hajallaan eri puolilla Heikinkylää ja Pekinkylää Lapinjärven kunnassa. Pelloilla kasvaa syys- ja kevätvehnää sekä rypsiä.

Miten viljanviljely voi kannattaa aikana, jolloin jauhokilo kaupassa ei maksa juuri mitään?

”Ei se ilman tukia kannatakaan”, Antas sanoo. Maataloustuet ovat hänestä oikeastaan kuluttajatukea. ”Maataloustukien ansiosta raaka-aineet saa niin edullisesti, ettei siihen hintaan ole mahdollista tuottaa niitä missään päin maailmaa.”

”Viljelijä saa viljasta 120 euroa tonnilta eli 12 senttiä kilolta”, Antas laskee.

”Suomalaiset syövät ja juovat oluen mukana keskimäärin 77 kiloa viljaa vuodessa. Mutta suurin osa koko maan viljantuotannosta käytetään rehuksi.”

Antaksen laskujen mukaan maanviljelijä saa 9,20 euroa vuodessa kaikesta siitä, mitä yksi suomalainen keskimäärin vuodessa kuluttaa.

”Ei sillä montaa leipää saa”, hän toteaa sarkastisesti ja tarjoilee kahvin kanssa kaupasta ostettua leipää ja pullaa. Omaa viljaa ei kannata käyttää.

Antakselle sopisi hyvin, että hänen pelloillaan kasvaisi öljykasveja myös liikenteen biopolttoaineiksi. Hänestä tuntuu kuitenkin vieraalta ajatus, että viljaa, siis ruokaa, poltetaan.

Toisaalta Antas pohtii, miksi juuri maanviljelijän pitäisi olla se moraalinvartija. ”Jos yhteiskunta on rakentunut niin, ettei vilja enää ole arvokasta.”

Antas istuu Lapinjärven kunnanvaltuustossa Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajana rinnallaan keskustalaisia, demareita ja yksi vihreä. Hän on erityisen tyytyväinen puolueensa suhtautumiseen maanviljelykseen, maanomistukseen ja ympäristöasioihin.

Kaupunkilaiset pitävät usein maalaisia ennakkoluuloisina ja konservatiivisina. Antaksen mielestä asia on päinvastoin: maaseudulla ajatellaan, että on kuin on. Erilaisuuksia kummastellaan aikansa, sitten suhtautuminen vakiintuu neutraaliksi.

Lapinjärven vastaanottokeskuksessa on parhaimmillaan asunut yli 400 somalialaista ja kirkonkylä ollut ”mustia” pullollaan. Nyt siellä on siviilipalvelusmiesten keskus.

”Kun suvut asuvat samoilla sijoilla useita satoja vuosia, vierasta ei koeta uhkaksi”, Antas sanoo. Kunnassa on paljon samassa suvussa vuosisatoja pysyneitä tiloja, Antaksen tilaa vanhempiakin. Mutta vaikka tila on vanha, nykyisen sukunimen otti käyttöön vasta hänen isoisänsä.

”Isoisä kutsui itseään Ollakseksi vielä rippikouluikäisenä, se on maatilaamme ympäröivän paikan nimi. Myöhemmin hän päätti ottaa sukunimekseen toisen vanhan paikannimen, Antas.”

Aiemmin käytettiin patronyymeja. Jos tapa olisi jatkunut Suomen itsenäistyttyä, Antaksen kolmivuotias poika olisi Odin Thomasson, hän itse olisi Thomas Bengtsson ja hänen isänsä nimi olisi Bengt Johannesson. Nyt kaikilla on sukunimi, jossa ei korostu se kenen poika tai tytär ihminen on. Sitäkään ei havaitse, että sukunimi on johdettu miehen nimestä. ”Ante–Antas. Kyseessä on genetiivi, sen ja sen tila. Tällaiset nimet ovat tyypillisiä itäisellä Uudellamaalla.”

Isän ja pojan välit ovat läheiset ja lämpimät. Odin tuntee hyvin isänsä käyttämät kiinnostavat työvälineet ja esittelee niitä mielellään. Odin on perillä siitäkin, ettei viljasiilossa ole vain isän viljaa, vaan myös tuttavien. Isän vehnäjyvien päällä hän saa hyppiäkin, sillä ne ovat siemenviljaa.

Antas toivoo, että Odin aikanaan ottaa tilan haltuunsa. Hänestä olisi kauhistuttavaa olla viimeinen isäntä, kun tila on siirtynyt suvussa sukupolvelta toiselle niin pitkään.

Uudisrakennuksen valmistuttua Antas miettii taas myös käännöstöitä, joita hän teki ennen kuin ryhtyi maanviljelijäksi. Sen jälkeenkin hän on kääntänyt sivutöinään muun muassa EU-tekstejä. ”Melkein kaikki uusmaalaiset maanviljelijät tekevät jotain muutakin työtä, koska maanviljelys ei elätä”, Antas sanoo.

Hän kääntäisi mielellään romaaneja. Jari Tervo on hänen suosikkinsa suomenkielisistä kirjailijoista. ”Tervolla on näennäisen yksinkertainen kieli, mutta hän kirjoittaa äärettömän hyvin. Suosittelen, että ruotsinkieliset yrittäisivät mielessään kääntää hänen tekstiään kadottamatta sen henkeä.”

Myös Väinö Linna on Antaksen mieleen, ja hän innostuu selittämään, miten Nils-Börje Stormbomin ruotsinnos Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta on vähintään yhtä hyvä kuin alkuperäinen teksti.

Käännöshaaveet voivat kuitenkin jäädä pelkäksi haaveeksi, sillä Antas kääntää suomea suomenruotsiksi. Hän arvelee, että se Ruotsissa voi tuntua vanhanaikaiselta ja kömpelöltä. Riikinruotsissa on paljon sanoja, joita suomenruotsissa ei käytetä, ja päinvastoin.

Lisäansiot olisi todennäköisesti tienattava pitäytymällä hallinnollisissa teksteissä. Antas toteaa, että sellaisten tekstien kääntäminen on iän myötä alkanut tympiä, koska niitä pitää yleensä kääntää öisin.

”Freelancer saa ne työt, joita varsinaiset kääntäjät eivät ehdi tehdä. Saat tekstin käännettäväksesi keskiviikkona ja asetus astuu voimaan perjantaina. Stressi on hurja.”

Antaksen opettajavaimo tulee töistä kotiin juuri kun olemme lähdössä. Hänen miehensä joutuu kunnanvaltuustossa pian äänestämään lähikoulusta, jota esitetään lopetettavaksi. Aviomies arvelee, että valtuustossa on nelisen henkilöä, jotka vastustavat lakkauttamista, hän yhtenä heistä.

Odin-poika on päivisin yleensä päiväkodissa, mutta kulkee isänsä mukana maatilan töissä aina kun se on mahdollista. Antaksen mielestä lasten on hyvä tuntea vanhempiensa työ. Kun maanviljelijän lapsi on mukana isänsä työssä, häneen hiipii ylpeys maanviljelijän ammatista. Odinin tuo ylpeys on jo vallannut täysin.

Isän työtä seuratessaan Odin myös oppii tuntemaan lähiympäristöään, muita maanviljelijöitä, kotiseutuaan.

”Kun rakastaa omaa kotiseutuaan, on helpompi välittää myös ympäröivästä maailmasta”, isä sanoo.

kulttuuri  historia  maatalous 

Tweet