Hippi rakastuu

27.3.2012

Rosa Meriläinen

Kansanedustaja Kaarina Hippi istui hotellihuoneen sängynreunalla. Typertyneenä. Hän ei ollut mikään nuori neito, joten hän ei voinut olla huomaamatta, mitä tapahtui. Mutta samaan aikaan ja samasta syystä hän ei saattanut sitä ymmärtää.

Vuosikymmeniä naiseus oli tarkoittanut Kaarinalle sellaisia ystävättärien kanssa vietettyjä iltoja, joissa uskalletaan pukeutua Thaimaasta tai Intiasta ostettuihin kirjailtuihin silkkikankaisiin ja puhutaan siitä, miten naisen energia asuu lantiossa tai mahassa tai aivoissa. Että naiseus on sitä, miten vapautuneesti uskaltaa heittäytyä liikkeen viemäksi itämaisen tanssin kurssilla. Tai sitä, että löytää sen sisäisen voiman, jolla huutaa alkuhuuto itse tehtyä shamaanirumpua takoen.

Petterin isä oli vaihtanut hänet nuorempaan niin varhain, ettei sitä ollut vielä osannut pelätä, eikä voinut olla aivan varma, ettei itse voisi olla joskus se nuorempi. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten hän tosiaan oli katsellut toiveikkaasti miehiä sillä silmällä. Nyt hän ei edes muistanut, koska olisi viimeksi jonkun miehen mielenkiinnolla mieleen pannut.

Vielä pidempi aika tuntui olevan siitä, kun joku mies oli hänet naisena nähnyt. Se oli tuntunut aivan yllättävältä. Se kauniisiin käytöstapoihin nojaava kohteliaisuus, jossa tuolin ojentamisen jälkeenkin jäädään hetkeksi katsomaan kuin ihaillen, eikä vain puolihuolimattomasti sutaista istuinta sinne päin.

Kaarina yritti puhua itselleen järkeä pilkkaamalla tunteitaan. Hän kyllä tiesi, millä sävyllä eduskunnassa puhuttiin valiokuntamatkoilla syntyneistä romansseista. Hän arveli näyttävänsä muiden silmissä säälittävältä huuhkajalta, joka vain ulkomaisen ilmaisen viinan päihdyttämänä lankesi mieheen kuin liian värikkääseen afrikkalaiseen vaatteeseen, josta heti kotimaassa huomaa, ettei sitä voi päällensä ihmisten ilmoilla laittaa.

”Ei voi”, sihisi Kaarina itselleen.

Mutta voimatta itselleen mitään hän heittäytyi sängylle, puristi tyynyn syliinsä ja muisteli sitä, miten mutkattomasti hän oli Raimo Pallin kanssa yhtäkkiä vain jutellut ummet ja lammet elämästä, lapsenlapsista ja tulevaisuuden eläkepäivistä. Illalliselta poistuessa edustaja Palli oli laskenut hetkeksi kätensä Kaarinan kämmenen päälle, katsonut silmiin ja toivottanut hyvää yötä.

”Raimo on perussuomalainen”, parahti Kaarina tyynyyn.

Kaarina ei pitänyt itseään ennakkoluuloisena naisena. Hän nousi puolipäättäväisenä istumaan tajuten, että vielä 1970-luvulla hän olisi ilman muuta soittanut kiinnostavalle samassa hotellissa majoittuvalle miehelle asiaa sen kummemmin arkailematta ja kutsunut tämän lasilliselle.

Mutta nyt ei ollut 1970-luku. Kaarina tunsi itsensä vanhaksi ja lihavaksi. Hän kampesi itsensä minibaarille ja siinä seisaaltaan joi pikkukonjakin suoraan pullosta. Hän ei uskaltaisi soittaa Raimolle.

Tänä yönä.

Kirjoittaja on entinen vihreä kansanedustaja. Tarina jatkuu kahden viikon kuluttua tiistaina.

Tweet