Sammon puolustaja

27.1.2012 14.04

Anu-Elina Lehti

Guggenheim-museon puolustajana julkisuuteen ponkaissut Janne Gallen-Kallela-Sirén väittää, että politiikka on nykyään pitkälti taloustiedettä. Siksi ideologiset kamppailut käydään nyt taiteen kentällä.

C-A-P-I-T-U-L-A-T-E. Tämän englanninkielisen termin vuoksi Helsingin taidemuseon johtaja ja Guggenheim-asiamies Janne Gallen-Kallela-Sirén on viime yönä selaillut sanakirjoja. Taideteollisen korkeakoulun ruokalassa istuva hoikka mies läväyttää pöydälle sinikantisen raportin, joka on aiheuttanut Suomessa ennennäkemättömän taidepoliittisen myrskyn.

Erikoisin Guggenheim-raporttiin liittyvä artikkeli ilmestyi viime viikolla Talouselämä-lehdessä. Sen mukaan raportin Suomen historiasta kertova osuus vetää mutkat suoriksi ja väittää Suomen antautuneen Neuvostoliitolle talvisodassa.

Englantia toisena kielenään puhuvan Gallen-Kallela-Sirénin mukaan raportissa käytetty termi capitulate ei tarkoita antautumista tai häviämistä vaan viittaa valtioiden välistä sopimustoimeen.

”Moskovassa neuvoteltiin rauha, jonka ehtoihin sekä Suomi että Neuvostoliitto sitoutuivat. Guggenheim-raporttia on syytetty hutiloiden tehdyksi. Mielestäni on hutilointia, jos englanninkielisiä termejä ei osata suomentaa”, hän sanoo.

Se että keskustelemme Gallen-Kallela-Sirénin kanssa yli vartin talvisodasta ja suomennosongelmista kertoo, että Guggenheim-museohankkeen viestintästrategia on mennyt niin sanotusti reisille.

Vielä keväällä lehdistö kirjoitti Helsingin Katajanokalle suunnitellusta pompöösistä taidemuseosta myötäsukaisia artikkeleita, nyt asenneilmasto on muuttunut. Guggenheimin budjetin on väitetty olevan liian pieni, kävijäodotuksia on puolestaan moitittu ylimitoitetuiksi.

Gallen-Kallela-Sirénin asema kyseenalaistettiin sen jälkeen, kun Helsingin Sanomien haastattelussa kävi ilmi, että hän on hallituksen jäsen Ekoport Turku -nimisessä yhtiössä. Saman yrityksen hallituksen puheenjohtaja on Guggenheim-säätiön Carl Gustaf Ehrnrooth. Myös Gallen-Kallela-Sirénin vaimo työskentelee yrityksessä äitiyslomasijaisena. Kaupunginlakimiehen arviossa on kuitenkin todettu, ”ettei hallitusjäsenyys vaaranna hänen tasapuolisuuttaan tai muutoin haittaa hänen tehtävänsä asianmukaista hoitamista”.

Ennen viestimien heräämistä Guggenheim herätti kovaäänistä vastustusta Facebookissa. Yksi tunnetuimpia hankkeen arvostelijoita on ollut kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi. Negatiivisen julkisuuden määrä on tainnut olla yllätys Gallen-Kallela-Sirénille, joka viime viikkojen ryöpytyksestä huolimatta on haastattelussa avoin ja hyväntuulinen.

Sinivalkoruudulliseen paitaan pukeutunut mies haluaa vimmaisesti vakuuttaa kuulijansa. Hän piirtää mustakantiseen muistivihkoonsa numeroita ja kaavioita museomaailman lainalaisuuksista.

Raivoisa Guggenheim-keskustelu ja perussuomalaisten käynnistämä kohu postmodernin taiteen tukemisesta kertovat, että taide kiinnostaa nykyään niitäkin ihmisiä, jotka eivät käy gallerioissa.

Gallen-Kallela-Sirénin mielestä politiikka on muuttunut taloustieteeksi. Ideologiset keskustelut käydään nyt vapaata ajattelua suosivalla taiteen kentällä.

”Nykyään vasemmiston ja oikeiston ero on noin neljä prosenttia. Oikeisto ei halua nostaa tuloveroprosenttia enempää eikä vasemmisto puolestaan laskea. Ideologiasta on tullut matematiikkaa.”

Gallen-Kallela-Sirénin isoisoisän, Akseli Gallen-Kallelan yksi kuuluisimmista teoksista on vuonna 1896 valmistunut Sammon puolustus. Dramaattisessa maalauksessa Väinämöinen puolustaa Pohjolasta varastettua sampoa Louhelta. Teos maalattiin aikana, jolloin taiteilijat halusivat töillään pönkittää suomalaisten heräävää kansallistunnetta.

Nyt, reilut sata vuotta myöhemmin Gallen-Kallelan pojan tyttärenpoika vastustaa termiä suomalainen taide. Gallen-Kallela-Sirénin mukaan tavalliset ihmiset eivät osaisi erottaa valokuvapinosta suomalaisten ja ulkomaalaisten nykytaiteilijoiden teoksia toisistaan.

”Vuosisadan takainen kansallisuusaate ei ole enää merkittävä tekijä taiteilijan elämässä. Passi ei määritä taiteen sisältöjä.”

Gallen-Kallela-Sirén kertoo pohtineensa paljon Guggenheimin vastustuksen syitä. Hän ei usko, että syy on talouskriisissä, pikemminkin ihmiset tuntuvat vierastavan Guggenheimin taustalla olevaa yhdysvaltalaista säätiötä.

”En tiedä, onko kyse antiamerikkalaisuudesta. Ehkä jotkut pelkäävät kotimaisten taiteilijoiden aseman heikkenevän.”

Hän näkee Guggenheimin uhan sijaan suurena mahdollisuutena Suomessa asuville taiteilijoille. Heidän työnsä saisivat enemmän näkyvyyttä, sillä kansainvälisiä kriitikoita tulisi museon myötä Suomeen satakertainen määrä. Uusi museo myös veisi näyttelyitä Suomesta maailmalle.

Janne Gallen-kallela Sirén kutsuu itseään vagabondiksi, kulkuriksi. Hän puhuu kotikielenään sekä englantia että suomea ja on asunut elämästään 21 vuotta ulkomailla. Oikeastaan hänen ei pitänyt koskaan edes palata Suomeen.

1970 Helsingin Naistenklinikalla syntynyt Gallen-Kallela-Sirén asui varhaislapsuutensa Helsingin Munkkiniemessä. Tutkijana työskentelevä äiti ja biokemisti-isä laittoivat poikansa jo 8-vuotiaana kansainväliseen kouluun, sillä perhe suunnitteli muuttoa ulkomaille. Aikeet toteutuivat, ja perhe muutti Sveitsin Luganoon.

Lukion jälkeen vanhemmat katsoivat parhaaksi lähettää pojan Uppsalan yliopistoon, sillä ruotsia oli osattava, jos joskus aikoi palata Suomeen. Gallen-Kallela-Sirén taipui vanhempiensa toiveeseen ja muutti Uppsalaan opiskelemaan egyptologiaa. Pääainevalinta oli sattumanvarainen, sen määritti arvostettu suomalainen professori, joka suostui ottamaan nuoren miehen kuunteluoppilaaksi.

Vuoden päästä Gallen-Kallela-Sirén muutti Yhdysvaltoihin, jossa hän aloitti valtiotieteen opinnot. Hän haaveili diplomaatin urasta, mutta käytti suurimman osan ajastaan yliopiston soutujoukkueen harjoituksiin. Eräällä kurssilla hän kuitenkin kirjoitti taidehistoriaa käsittelevän esseen – ja seuraavalla viikolla hänet kutsuttiin professorin puhutteluun.

”Yhdysvalloissa opinto-ohjaus on toisenlaista kuin Suomessa. Siellä todella ajatellaan sitä, mihin ihmisen kannattaa urallaan suuntautua. Vain harvat jättävät näin arvovaltaiset neuvot käyttämättä.”

Professorin mielestä Gallen-Kallela-Sirénin tapa analysoida taidetta oli näkemyksellistä ja terävää, joten hän suositteli pääaineen vaihtoa. Nuori valtiotieteiden opiskelija teki mitä käskettiin.

Sama tapahtumaketju toistui GallenKallela-Sirénin elämässä vuosia myöhemmin. New Yorkissa taidehistorian jatko-opiskelijana hän ihastui ranskalaistaiteilija Paul Cézanneen ja halusi omistaa väitöskirjansa tuolle maalaustaiteen Heideggerille. Professori ehdotti kuitenkin hänelle aiheeksi Akseli Gallen-Kallelaa.

”Pohjoismaisesta taiteesta tehdään hyvin vähän väitöskirjoja Yhdysvalloissa tai Keski-Euroopassa. Päätin erikoistua siihen. Maailmassa on satoja ihmisiä, jotka voivat tehdä väitöskirjan Cézannesta.”

Gallen-Kallela-Sirén oli 28-vuotias, kun hänen oli pakko palata Suomeen. Hän oli lykännyt asevelvollisuutta vuosia, mutta lopulta hän lensi suorittamaan palveluksensa laskuvarjojääkäreissä. Matka oli käänteentekevä, sillä Suomessa hän tapasi naisen, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa.

Suomen Lähi-idän instituutissa työskentelevä Sonja Lende asui kuitenkin pysyvästi Israelissa. Kun Gallen-Kallela-Sirén Jerusalemin-matkalla kävi tutustumassa heprealaisen yliopiston taidehistorian laitokseen, hänet pestattiin siltä istumalta vierailevaksi luennoitsijaksi. Pariskunta päätti asua Israelissa muutaman vuoden ja muuttaa sitten Yhdysvaltoihin.

Syyskuun 11. päivä vuonna 2001 romutti suunnitelmat täysin. Gallen-Kallela-Sirén ei ollut hankkinut itselleen green cardia, ja iskun jälkeen ulkomaalaisten oli vaikea saada työlupia Yhdysvaltoihin.

”Se Clintonin Yhdysvallat, jossa olin kasvanut, muuttui maaksi, joka kävi sotaa. Se oli minulle suuri järkytys. Silloin ajattelin, että minun olisi sittenkin pitänyt tehdä väitöskirja Cézannesta.”

Vuonna 2004 Gallen-Kallela-Sirénin perhetuttava faksasi Aamulehdestä leikatun työnhakuilmoituksen Tampereen taidemuseon johtajapaikasta. Hän haki paikkaa ja tuli valituksi. Samaan syssyyn syntyi myös perheen esikoistytär.

Helsingin taidemuseon johtajaksi Gallen-Kallela-Sirén nimitettiin vuonna 2007, jolloin hän sai tehtäväkseen tutkia Helsingin kaupungin taidemuseoiden yhdistämistä saman katon alle. Sitä suunnitellessaan hän keksi, että Helsinkiin voisi tulla Guggenheimin säätiön taidemuseo.

Gallen-Kallela-Sirén viihtyy Suomessa mutta tuntee itsensä ajoittain oudoksi linnuksi. Vaikka hän on kiitollinen kansainvälisestä kokemuksestaan, hän kertoo hiukan kadehtivansa niitä, jotka ovat saaneet elää koko elämänsä samassa paikassa.

”Minulla ei ole samanlaisia verkostoja ja kokemuksia kuin ihmisillä, jotka ovat käyneet täällä koulut ja yliopistot.”

Omaa Sampoaan, Guggenheimia, Gallen-Kallela-Sirén haluaa puolustaa. Hänen mukaansa suomalaisten museoiden ongelma on, ettei niiden taiteellisten kokoelmien merkitystä tunneta maailmalla. Ne eivät riitä vastalainaksi Picasson retrospektiiviin tai vastaaviin suurnäyttelyihin. Valitettavasti taidemaailma toimii juuri tällaisella vaihdantataloudella.

”Guggenheimin avulla näyttelyiden vaihto onnistuu paremmin. Kertaluontoisten hankkeiden sijaan voimme keskittyä sisältöihin. Guggenheim on yksi maailman tunnetuimmista museoista, ja sen painoarvo lisää koko taidekenttämme painoarvoa.”

Gallen-Kallela-Sirén uskoo, että iso osa kritiikistä on seurausta siitä, että ihmiset eivät tiedä, miten museoverkosto toimii. Kaikkein ikävintä hänestä ovat netissä loimottavat alatyyliset keskustelut, joissa kauhistellaan sitä, kuinka amerikkalaiset juutalaiset ryöstävät suomalaisten rahat. Sirén toivoo, että keskustelussa jaksettaisiin pysyä asialinjalla.

”Guggenheim on kuitenkin vain museo.”

Tweet