Pakolaisleirin arkea

3.11.2006

Pekka Haavisto

Kirjoittaja on Euroopan Unionin Sudan-erityisedustaja

Darfurin kriisi on tuottanut noin kaksi miljoonaa pakolaista. Suurin osa heistä asuu suurissa pakolaisleireissä, ja osa – noin 200 000 henkeä – on paennut Sudanin rajan yli Tshadiin. YK-järjestöt, Punainen Risti ja monet vapaaehtoisjärjestöt pitävät huolta näiden ihmisten majoituksesta, juomavedestä, ravinnosta ja turvallisuudesta. He elävät kansainvälisen avun varassa.

Leireissä voi tällä hetkellä elää melko turvassa. Sudanin hallituksen tai sissien sotatoimet eivät kohdistu leireihin. Nuoria miehiä tosin värvätään leireistä sissijoukkoihin. Vapaaehtoisista pojista ei ole pulaa – kukapa ei kostaisi kotikylänsä polttamista tai äitinsä ja sisartensa häpäisyä.

Yli 500 kylää on Darfurissa tuhottu ja poltettu. Ihmiset ovat hakeneet suojaa kaupunkien läheltä. Telttameren keskelle alkaa nyt nousta savesta ja kivestä tehtyjä asumuksia, telttarivien välit alkavat saada kadunnimiä ja tilapäiset kauppakojut muuttua  myymälöiksi. Leirit muuttuvat kyliksi ja kaupunginosiksi. Osa nuorista tulee jäämään pysyvästi kaupunkien läheisyyteen. Suuret pakolaisvirrat merkitsevät usein nopeaa urbanisoitumista – niin myös Darfurissa.

Leireissä lapset voivat käydä koulua ja perusterveydenhuolto on järjestetty. Kyynisimmät tarkkailijat kysyvät, ovatko pakolaisten olot liian hyvät, jos kaikki eivät haluakaan palata kotikyliinsä? Kansainvälisellä yhteisöllä ja avunantajilla voi kuitenkin olla vain yksi käsitys ihmisarvoisesta elämästä. Puhdas juomavesi, koulutus ja perusterveydenhuolto kuuluvat kaikille. Kun Darfurin kriisi päättyy, on jälleenrakennusvaiheessa pidettävä huolta siitä, että nämä peruspalvelut seuraavat pakolaisia myös heidän kotikyliinsä.

Yhtä asiaa leireissä ihmettelee uudestaan ja uudestaan: miten vahvoja me ihmiset kovan paikan tullen olemme. Poltetusta kylästä on kävelty päiväkausien matka kohti leirejä. Vanhuksia ja lapsia on kannettu mukana. Kuolleita ja loukkaantuneita omaisia on jäänyt matkan varrelle. Jotkut ovat matkatessaan joutuneet vielä ryöstetyiksi. Perheiden miehiä ja poikia on kuollut taisteluissa. Äitejä ja tyttäriä on raiskattu.

Kaikista näistä rikoksista huolimatta ihmiset ovat taas alkaneet elää uutta arkea. Majoja rakennetaan. Lasten iloiset äänet kaikuvat koulun pihalta. Äidit tekevät käsitöitä telttojen edustalla. Vierasta tervehditään iloisesti: ”Kiitos että muistatte meitä! Kiitos kaikesta avusta! Sanokaa kiitos sille Euroopalle!”

Ei kestä kiittää. Yksi on saanut palasen muovitettua kangasta, joka pitää rankkasateen teltan ulkopuolella. Jollakin on säkillinen riisiä teltan nurkassa. Toisella uusi muovikanisteri, johon voidaan pumpata vettä leirin kaivosta.

Toki lupasin sanoa kiitokset sille Euroopalle. Mutta mielessäni päätin, että ennen kuin liikaa kiittelen, pyydän kuitenkin sitä Eurooppaa tekemään vielä vähän

enemmän näiden ihmisten auttamiseksi.