Voiko kehitysavun laatua parantaa?

6.10.2011

Heikki Hiilamo

Kehitysyhteistyöhankkeiden ongelmia ei uskalleta nostaa esille, jotta avun vastustajat eivät saisi ammuksia.

Toimittaja Juha Rekola julkaisi vuonna 1994 kirjan kehitysavusta lama-Suomessa otsikolla 0,28 % itsekkyyden asteikolla. Nimi on kuin karikatyyri sinisilmäisistä kehitysapuaktivisteista, jotka esittävät lakkaamatta kritiikittömiä vaatimuksia kehitysapumäärärahojen nostamiseksi moraalisiin syihin vedoten.

Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutin vs. johtajana toiminut Juhani Koponen arvosteli tuoreeltaan kirjaa siitä, ettei se puuttunut kehitysavun laatuun (HS 26.7.1994). 17 vuotta myöhemmin nyt instituution vakituisena johtajana Koponen toimitti yhdessä Tiina Kontisen kanssa pamfletin Kehitysapuakeisarin vaatekaapilla, joka keskittyy kehitysavun laatuun.

Kansainväliset avunantajat ovat alkaneet kiinnittää yhä enemmän huomiota laatuun. Vuonna 2000 Pariisissa allekirjoitettiin julistus, jossa sitoudutaan parantamaan avun laatua. Suomen avun laatu parani vuodesta 2005 vuoteen 2007, mutta heikkeni olennaisesti tämän jälkeen – kuten ulkoministeriö raportoi elokuussa. Toisin kuin monissa hyvinvointi-indikaattoreissa Suomi ei kuulu kehitysavun laadussa EU- ja OECD-maiden parhaimmistoon vaan keskikastiin.

Koposen ja Konttisen mukaan kehitysavun laatua koskevaa keskustelua ympäröi edelleen moralismin ja hyssyttelyn muuri. Kaikki asiaan perehtyneet tietävät, miten epätäydellisiä hankkeet ovat ja miten niukasti niiden tuloksista tiedetään. Ongelmia ei kuitenkaan uskalleta itse nostaa esille, jotteivät avun kyseenalaistajat saisi ammuksia ja vaarantaisi sisäpiiriläisten toimeentuloa.

Syyskuun budjettiriihen jälkeen huokailtiin taas, ettei Suomi saavuta vieläkään YK:n 0,7 prosentin suositusta kehitysapumäärärahoissa. Koposen ja Konttisen mukaan ”kuuluisa 0,7 prosentin bkt-tavoite on mantra, jota kehitysveljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden”.

0,7 prosentin tavoitteen alkuperäisenä ideana oli rahoittaa kehitysmaiden investointeja yhdellä prosenttiyksiköllä kehittyneiden maiden bkt:stä. Julkisten varojen osuus prosentista olisi ollut 0,7 ja yksityisten 0,3.

Tuolloin elettiin rahoitusmarkkinoiden säännöstelyn aikaa ja pääomista oli pulaa. Rahoitusmarkkinoiden vapautuminen teki lopun niukkuudesta, ja yksityisten sijoitusten osuus kehitysmaihin on jo monin verroin ylittänyt koko yhden prosenttiyksikön tavoitteen.

Rahoja tarvitsee virkamiesten, konsulttien ja kansalaisjärjestöjen edustajien kehitysaputeollisuus. Heidän argumenttinsa avun puolesta on instrumentaalinen itsekkyys: kehitysavun leikkaukset vahingoittavat suomalaisten mainetta. Avun määrä on symbolisesti tärkeää, ei välttämättä sen laatu. Pyyteettömän avun on kuitenkin oltava ulkopuolisen tarkkailijan – tai veronmaksajan – silmin arvioituna tehokasta, muutoin se jää tunteelliseksi hölmöydeksi.

Kaupallisessa toiminnassa hankkeiden tuloksellisuuden arvioiminen on helpompaa: ne joko tuovat rahaa tai vievät sitä. Mutta miten kehitysavussa voitaisiin välttää hyväntahtoinen hölmöys ja käyttää varat mahdollisimman tehokkaasti köyhyyden poistamiseen?

Hankemuotoinen apu jää onnistuessaankin vaikutuksiltaan helposti lyhytaikaiseksi, ja sillä voi olla laajempien kielteisiä vaikutuksia. Ulkomaisen kehitysapuyöjärjestön tukema kyläkoulu onnistuu varmasti parantamaan opetuksen laatua, mutta tämä voi antaa hallitukselle syyn vähentää koulutusmäärärahoja, mikä laskee edelleen maan yleistä koulutustasoa. Ilmeisesti tästä syystä Suomen tukeman Nepalin koulutuksen taso ei ole parantunut riittävästi.

Nykyisin kehitysavun laatuarviot tehdään nopeasti ja hankkeiden toteuttajien tuottaman tiedon pohjalta. Arviointi on puolueellista eikä voi vakuuttaa kriittistä ulkopuolista tarkkailijaa.

Kehitysavun laadun arviointiin on kehitelty useita laadullisia menetelmiä unelmointityöskentelystä huippuhetkien tunnistamiseen.

Lääketieteessä uusien interventioiden – lääkkeiden ja muiden hoitojen – laajempaa vaikuttavuutta arvioidaan satunnaistetuissa kokeissa, joissa voidaan seurata koeryhmää ja vertailuryhmää ja näiden perustella päätellä, mikä tulos liittyy interventioon ja mikä olisi syntynyt joka tapauksessa. Mallia on alettu soveltaa varovasti myös kehitysapuhankkeiden arviointiin.

Menetelmään liittyy toki eettisiä ongelmia. Jos esimerkitsi tutkitaan sitä, miten tehokkaasti koulupukujen ostaminen lapsille lisää koulua käyvien osuutta, jotkut jäävät – ainakin kokeen alussa – ilman uusia koulupukuja. Puutteistaan huolimatta koeasetelmaan perustuvat määrälliset arvioinnit ovat pätevämpiä kuin laadulliset arvioinnit.

Suomen kehitysavun laadun parantaminen vaatii yhä enemmän panostamista laadukkaampaan avun arviointiin. Tämä merkitsee samalla keskittymistä nykyistäkin harvempiin avustuskohteisiin.

Kirjoittaja on köyhyystutkimukseen erikoistunut tutkimusprofessori.

Tweet