Perusterveydenhuollon kokonaisuudistus tarpeen

3.11.2006 5.51

Jari Haukka

Liittyen MedOne -uutiseen Vihreässä Langassa 20.10.2006 tarjoan laajempaa näkökulmaa aiheesta virinneeseen keskusteluun.

Suomen terveydenhuolto toimii tällä hetkellä osittain varsin hyvin, ja se pystyy tuottamaan erittäin korkealaatuisia sairaalapalveluita hyvin alhaisin kustannuksin. Toisaalta järjestelmä on hyvin epäoikeudenmukainen: Suomessa, yhdessä Portugalin ja Yhdysvaltojen kanssa lääkäripalvelujen käyttö jakautuu epätasa-arvoisimmin kaikista OECD maista.

Sairaanhoidon korkea taso ja alhaiset kustannukset on saavutettu varsin kyseenalaisin keinoin: pitämällä henkilökunnan palkkataso erittäin alhaalla. Lääkärien ja hammaslääkärien palkat ovat melko vaatimattomat, mutta erityisen huonosti palkattua on hoitohenkilökunta. Tämän on mahdollistanut TUPO-käytäntö, jonka avulla miesvaltainen teollisuus on pystynyt nostamaan palkkatasoaan samalla kun naisvaltaiset hoitoalat ovat tarjonneet välttämättömät peruspalvelut alihinnoin.

Palkkoja on pakko nostaa käyvälle tasolle, jotta työvoimaa saataisiin riittävästi. Lisäksi kysyntä kasvaa jatkuvasti väestön ikääntymisen sekä nopeasti kehittyvän teknologian takia. Yhtenä syynä koko ajan lisääntyvään sairaalapalvelujen kysyntään on, että perusterveydenhuolto ei ole pystynyt tuottamaan eri väestöryhmille tasa-arvoista terveydenhuoltoa. Erot koulutusryhmien elinajan odotteessa ovat jatkuvasti kasvaneet: esimerkiksi ylempien toimihenkilö miesten ja työntekijä miesten elinajan odotteen ero oli kasvanut vuosina 1981–2001 4,7 vuodesta kuuteen vuoteen.

Nykyinen järjestelmä on siis koko ajan lisännyt sosiaaliluokkien välistä epätasa-arvoa. Yhtenä keskeisenä syynä kehitykseen on ollut, että työssä olevalle väestölle tarjotaan huippuluokan palvelut työterveyshuollossa kun taas muut on jätetty heikosti resurssoidun kunnallisen terveydenhuollon varaan. Suomessa onkin toteutettu viime vuosikymmenet kyynistä mallia, jossa työttömien, pitkäaikaissairaiden ja vanhojen ihmisten terveysongelmia on pidetty toissijaisina.

Koko kunnallinen terveyskeskusjärjestelmä on nyt erittäin suurien haasteiden edessä. Voidaan jopa nähdä uhkia, että terveydenhuollossa tapahtuu sama kuin joitain vuosia sitten energiahuollossa: taitamattomat kuntapäättäjät ulkoistavat palvelut yksityisten hoidettavaksi. Seuraukset tiedämme: kustannukset nousevat hallitsemattomasti palvelutason samalla heikentyessä, kun muutama yksityinen palveluntarjoaja on vallannut markkinat.

Pelkkä näpertely kuntarajoilla ei riitä, etenkään kun ei ole olemassa mitään näyttöä, että suuret kuntayksiköt olisivat tuottavampia kuin pienet. Mallia voitaisiin katsoa vaikkapa Tanskasta. Siellä itsenäisinä ammatinharjoittajina toimivat lääkärit tarjoavat palvelut. Lääkärin itsenäinen asema mahdollistaa hänen toimimisensa aitona potilaan edustajana. Suomen järjestelmässähän lääkärin työnantajana on kunta, mikä voi aiheuttaa eturistiriidan kun vastakkain ovat kunnan varojen riittävyys ja potilaan etu. Ehkä olisikin syytä vakavasti harkita lääkäri- ja hammaslääkäripalveluiden siirtämistä itsenäisten ammatinharjoittajien tehtäväksi. Kunta tekisi sopimuksen yksittäisen ammatinharjoittajan kanssa valtakunnallisesti alan liittojen kanssa sovitulla taksalla. Näin alan epäterve keskittyminen muutaman toimijan varaan estettäisiin. Asiasta on tehty STM:n selvitys 2004, ja se on todettu täysin toteuttamiskelpoiseksi mikäli poliittista tahtoa kansalaisten terveyden huollon parantamiseksi riittää.

Uudistuksessa voittaisivat sekä kansalaiset parempina ja tasa-arvoisempina palveluina että kunnat kustannustehokkaana terveydenhuoltona. Häviäjinä olisivat vain terveysbisnestä pyörittämään pyrkivät suursijoitusyhtiöt.