Tuuletus ratsastajapatsaalla

17.5.2013 12.53

Hanna Eriksson

On kevät 2001. Tšekki on juuri hakannut Suomen jääkiekon MM-kisojen loppuottelussa jatkoajalla. Minä suunnittelen kiipeämistä juhlivien prahalaisten joukkoon Prahan Vaclavin-aukion ratsastajapatsaalle, kun huomaan poliisin perässäni. Pysähdyn.

Poliisi vilahtaa ohitseni ja kiipeää ketterästi hevosen selkään tuulettamaan. Katson lumoutuneena patsaan jalustan juuresta pitkää, täyttä, riemuitsevaa keskusaukiota, jossa liehuvat Tšekin liput.

Tšekki nousi kolmannessa erässä ja jatkoajalla nollatilanteesta 3–2-voittoon. Tšekkiläiset juhlivat keveästi, eivät oksenna kaduille, eivät karju, eivät uhoa muiden joukkueiden kannattajille.

Siitä lähtien olen kannattanut Tšekkiä.

Se on loukkaus ällistyttävän monelle suomalaiselle.

Fyysistä turvallisuuttani ei uhata muulloin kuin silloin, kun mainitsen asiasta.

Miksi? Lumilautailua seuratessa voi hurrata älyttömille tempuille, vaikka ne eivät olisi suomalaisten. MM-rallissa voi kuvata ulkomaalaisia kuskeja eikä keskisuomalaisessa metsässä saa siitä hyvästä turpaansa. Jalkapallossa on ihan normaalia, että suomalainen kannattaa muiden maiden joukkueita.

Eivät ne 20–30-vuotiaat lätkäjätkät ole siellä sodassa. Eivät ne sen takia häviä, että minä kannatan toista joukkuetta. Ne pelaavat peliä. Vaikka ne häviävät Venäjälle, Suomessa säilyy sananvapaus. Palkat, tuet ja lapsilisät maksetaan normaalisti tileille, vaikka Ruotsi voittaa.

Rauhoittukaa. Tämä on viihdettä.