Niin kallis on maa

5.4.2012 9.09

Jukka Vahti

Musta mies istuu jalat koukussa ja pitää kivääriä pystyssä aseen perä maata vasten. Hän katsoo ensin vasemmalle, sitten oikealle.

Mies istuu vartiossa ja valvoo, ettei mikään tai kukaan uhkaa viereisellä pellolla äestävää suurikokoista traktoria ja muita maatalouskoneita, jotka ovat käytössä tällä etiopialaisella pellolla. Valtio on vuokrannut sen intialaisille sijoittajille.

Kaikki täällä tuotetut maataloustuotteet menevät vientiin. Paikalliset, jotka aiemmin viljelivät näitä maita omiin tarpeisiinsa, saavat nyt tyytyä heikkosatoisempiin peltoihin. Heidät myös halutaan pitää poissa nykyiseltä viljelyalueelta, vaikka sitten kiväärin pelotteella. Tilanne on irvokas, sillä Etiopia oli esimerkiksi viime vuonna yksi maailman pahimmista nälänhätäalueista.

Youtubesta löytyvässä saksalaisen tv-kanavan uutisjutussa kerrotaan viime vuosina hurjaa vauhtia yleistyneestä maailmalaajuisesta ilmiöstä, maakaappauksista.

Suomessa ne ovat jääneet suhteellisen vähälle huomiolle, vaikka maailman maiden ja mantujen kohtalo on mitä suurimmassa määrin myös suomalaisten asia. Suuret suomalaisyritykset ovat jo nyt merkittäviä tekijöitä maailman luonnonvarapelissä ja lähivuosina ne kasvattavat asemaansa edelleen.

Viime vuodet ovat koetelleet sijoittajien uskoa osakemarkkinoihin, eikä tulevaisuus näytä tuottojen tavoittelun kannalta kovin paljon selkeämmältä.

On siis pakko palata perusasioihin ja sijoittaa maahan.

Maakaappauksiin erityisesti Latinalaisessa Amerikassa perehtyneen tutkijatohtori Markus Krögerin mielestä ilmiön takana ovat ennen kaikkea pääomapiirien korkeat tuotto-odotukset, jotka ovat pakottaneet suuryritykset ottamaan aiempaa suurempia riskejä.

”Se on johtanut siihen, että yritykset ovat tehneet suuria tappioita, ja nyt niiden on pakko yrittää saada suuria voittoja kaappaamalla maita, joista ne eivät maksa mitään. Tämä sitten taas johtaa siihen, että maan arvo on noussut ihan järjettömästi, kuten esimerkiksi Uruguayssa sen jälkeen, kun suomalaisfirmat ovat tulleet sinne”, Kröger sanoo.

Suomalainen metsäyhtiö UPM on Uruguayn suurin yksityinen maanomistaja. Se omistaa maan pinta-alasta peräti 1,4 prosenttia.

Stora Enso puolestaan kertoi pari viikkoa sitten tekevänsä Suomen teollisuushistorian suurimman investoinnin Suomen rajojen ulkopuolelle ja perustavansa jättimäisen sellutehtaan Etelä-Kiinaan, Beihain kaupunkiin. Sijoituksen arvo on 1,6 miljardia euroa.

Samalla yhtiö aikoo laajentaa ennestään 90 000 hehtaarin eukalyptusviljelmiään kolmanneksella. Viljelmien laajentaminen vaatii lisää maata. Stora Enson maine on aiemmin kolhiintunut Kiinassa maakauppoihin liittyneiden väärinkäytös- ja väkivaltasyytösten vuoksi. Viimeksi niitä käsiteltiin näkyvästi viime vuoden lopussa ensi-iltansa saaneessa Mika Koskisen dokumenttielokuvassa Punaisen metsän hotelli.

Nyt yhtiö aikoo skarpata, ja se tehdään kuulemma entistä paremmilla maanvuokraussopimuksilla.

”Sopimusrakennetta pitää parantaa, ja olemme käyneet sopimuksia läpi. Olemme aika pit- källä, mutta emme aivan valmiita vielä”, Helsingin Sanomien haastattelema Stora Enson toimitusjohtaja Jouko Karvinen vakuutti toissaviikolla.

227 miljoonaa hehtaaria. Luku on niin mieletön, että sitä on mahdotonta hahmottaa konkreettisena pinta-alana.

Se on lähes seitsemän Suomen verran.

Kehitysyhteistyöjärjestöjen kansainvälinen yhteenliittymä

Oxfam varoitti viime vuoden lopussa, että maakaappauksia on tehty viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana huomattavasti enemmän kuin tähän asti on arvioitu. Oxfamin tutkimuksen mukaan vuoden 2001 jälkeen peräti 227 miljoonaa hehtaaria maata on vuokrattu, myyty tai muuten luovutettu kansainvälisille sijoittajille tai valtiollisille toimijoille.

Kaapatusta maasta suuri osa on Afrikassa.

Maailmanpankin viime vuonna esittämä arvio on huomattavasti pienempi: sen mukaan maata on maakaappauksien kautta siirtynyt uusiin käsiin vain 56 miljoonan hehtaarin verran.

Erot arvioissa eivät yllätä, sillä maakaappaus on käsitteenä kiistanalainen ja sen määrittelyyn liittyy usein poliittisia intohimoja.

Kun maa siirtyy käyttäjältä toiselle, suoranaisia rikoksia on hankala osoittaa paikallisten lakien ja maan omistussuhteiden epämääräisyyden vuoksi. Maata osta-

vat tai vuokraavat yhtiöt sanovat toiminnan olevan laillista ja normaalia maakauppaa.

”Loppupeleissä tietysti mikä tahansa maanomistus on kyseenalaistettavissa. Samoin se, miten yksityistä maanomistusta luodaan. Melkein missä tahansa maassa eettisyys ja perustuslait ovat ristiriidassa sen kanssa, että maat otetaan ihmisiltä, jotka ovat asuneet vuosisatoja jollain alueella”, Markus Kröger sanoo.

Maakaappauksissa yritysten käyttöön otetaan tai lunastetaan yleensä maata, joka on saatavissa joko ilmaiseksi tai hyvin halvalla.

Nämä alueet ovat usein olleet markkinatalouden ulkopuolella, alkuperäisasukkaiden luontaistalouden piirissä.

”Tämän vuoksi maakauppoja on yleensä jo edeltänyt jonkinlainen väkivaltainen prosessi”, Kröger sanoo.

Päivittäisessä uutisvirrassa maakaappauksen tunnusmerkit täyttävät tapaukset näkyvät –

jos näkyvät – paikallisina konflikteina, joissa mukana olevat suuryritykset usein vierittävät vastuun mahdollista laittomuuksista paikallisten viranomaisten niskaan.

Laajemmassa mittakaavassa kyse on käynnissä olevasta maailmanlaajuisesta taistelusta luonnonvaroista. Taistelua kiihdyttävät keskenään rinnakkain etenevät ilmiöt kuten maapallon väestönkasvu, ruuan hinnannousu ja aiempaa kalliimpi öljy.

Maakaappauksiin liittyy myös biopolttoaineiden kasvava tuotanto. International Land Coalition -järjestön joulukuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana kehitysmaissa peräti yli 40 miljoonaa hehtaaria maata on otettu haltuun biopolttoaineiden tuotantoa varten.

Suomalaisyrityksistä biopolttoainetuotantonsa vuoksi esillä ja ympäristöjärjestöjen hampaissa on ollut erityisesti Indonesiassa palmuöljynsä raaka-ainetta kasvattava, valtion osin omistama Neste Oil.

”Suomessa keskustelu on liian vähäistä, koska Suomi on oikeasti todella merkittävä tekijä tässä koko kuviossa maailmanlaajuisesti, erityisesti metsäteollisuuden kautta. Pitäisi puhua paljon enemmän, mikä on suomalaisten valtiollisten ja muidenkin yritysten rooli”, Kröger sanoo.

Ruoka- ja finanssikriisi sekä esimerkiksi biopolttoaineiden tuotannon kasvu ovat tehneet viljelysmaasta houkuttelevan sijoituskohteen niin keinottelijoille, eläkerahastoille kuin ylikansallisille maatalous- ja metsäyhtiöillekin.

Maakaappausten yhteydessä puhutaan usein plantaasitalou-desta ja agribisneksestä, jotka tarkoittavat yleensä käytännössä sitä, että ennestään paikallisen väestön käytössä olleita ja modernin tuotannon ulkopuolisia alueita valjastetaan suuryhtiöiden käyttöön.

Osa kaapatusta maasta otetaankin tuotantoon, mutta osa hankitaan varastoon, odottamaan että ruuan tarve ja hinta edelleen nousevat.

Maakauppoja on perusteltu sillä, että ne tuovat kohdealueille uusia työpaikkoja, teknologiaa, parempaa infrastruktuuria ja verotuloja.

Paikallisille muutos onkin usein tarkoittanut siirtymistä omavaraistaloudesta markkinatalouteen. Siinä missä aiemmin maaseudulla asuneet ihmiset ehkä nostivat vetensä omasta kaivosta, kaupunkiin muuttaessaan he ostavat veden pulloissa kaupasta. Tämä kasvattaa maan bruttokansantuotetta, eli näyttää tekevän sen vauraammaksi, mutta ei välttämättä tee ihmisten elämästä parempaa.

Maatalousbisneksen kriitikot ovat myös syyttäneet agribisnestä siitä, että samalla kun köyhä valtio valjastetaan maataloustuotannon tarpeisiin sen tuotantorakenne sidotaan alkutuotantoon, eikä maan talous pääse kehittymään.

Myös Maailmanpankin tutkimusten mukaan lupaukset työpaikoista ja vauraudesta ovat usein jääneet lunastamatta.

Kenen vastuulla maakaappauksiin puuttuminen lopulta on? Miten maailmanlaajuiseen, miljardien ihmisten elämään vaikuttavaan ilmiöön voidaan puuttua?

Markus Krögerin mielestä yritysten globaalia vastuuta pitää lisätä, ja tämän pitäisi tapahtua kansainvälisten yritysten kotimaissa.

”Ulkomailla toimivien yritysten ei aina pidä voida sanoa, että maassa maan tavalla. Yritykset pitäisi voida haastaa oikeuteen minkä tahansa maan oikeudessa, ja Suomen lakien pitäisi päteä suomalaisiin toimijoihin myös muualla.”

Samaan aikaan kun taistelu luonnonvaroista kiihtyy, tilanne pahenee ennen kuin se paranee. Krögerin mielestä yksi tilannetta eniten pahentavista tekijöistä on EU:n uusiutuvien polttoaineiden direktiivi, jonka seurauksena esimerkiksi Englantiin ja Saksaan on tulossa runsaasti uusiutuvalla energialla ja erityisesti puumassalla toimivia voimaloita.

Euroopan puuvarojen rajallisuuden vuoksi lisääntyvä uusiutuvien polttoaineiden käyttö voi lisätä myös maakaappauksia erityisesti Etelä-Amerikan rannikoilla ja Afrikassa, joissa voidaan kasvattaa nopeasti kasvavia puulajeja pellettien raaka-aineeksi.

”Voi olla, että selluhankkeet ovat olleet vasta alkusoittoa sille, että puusta ruvetaan tekemään biopolttoaineita”, Kröger sanoo.

Hänen mukaansa kyseessä on räjähdysaltis yhtälö.

”Liian vähälle huomiolle on jäänyt, että maapallon väestö kasvaa jatkuvasti lisää, eivätkä nämä plantaasit luo työpaikkoja. Jos katsoo yhteiskuntatieteellisesti, tällainen on aina johtanut sotiin. Siksi sanonkin, että ei tarvitse mennä edes kovin kauan, kun kaapattuja maita otetaan takaisin.”

Tweet