Jussi Partanen

Kokemäeltä kuuluu kummia

30.9.2011 12.30

Jukka Vahti

Syyskuussa Suomen perussuomalaisimpaan maakuntaan, satakuntaan, perustettiin uusi vihreä yhdistys. Toimittaja palasi kotiseudulleen todistamaan ihmettä.

Kasvot auton ikkunassa kääntyvät kohti ja jäävät tuijottamaan, kunnes ne suhahtavat ohitse. Sitten tilalle tulee toinen auto ja toiset kasvot, sen jälkeen kolmas ja niin edelleen. On sateinen syyskuun päivä, ja kävelen kevyenliikenteenväylää Kokemäellä, 8 000 asukkaan pikkukaupungissa keskellä Satakuntaa. Autoja menee viereisellä maantiellä ohi tasaisin väliajoin, mutta kävellen tai pyöräillen ei näillä kaduilla tällä kelillä liiku kukaan muu kuin minä. Ei, vaikka ollaan pikkukaupungin keskusta-alueella ruuhka-aikaan kello puoli viisi iltapäivällä.

Tämä on syntymäkaupunkini, jossa olen asunut ensimmäiset 19 vuotta elämästäni. Enää en kuitenkaan kuulu jokapäiväiseen maisemaan, ja se saa autoilijoiden päät kääntymään.

Minun kävelyni lisäksi kaupungissa tapahtuu tänään muutakin tavatonta. Puolen tunnin kuluttua täällä tehdään poliittista historiaa. Silloin pidetään historian ensimmäinen Kokemäen vihreiden paikallisyhdistyksen kokous. Sinne minäkin olen matkalla katsomaan, keitä tulee paikalle – vai tuleeko ketään.

Kokemäki on ollut vuosikymmeniä tukevasti keskustapuolueen valtakuntaa, mutta viime kevään eduskuntavaalien tuloksen perusteella Satakunnasta tuli Suomen perussuomalaisin maakunta. Olkiluodon ydinvoimalan vuoksi ydinvoima on leimallisesti osa maakunnan imagoa. Tässä hippeilyä ja aktivismia kavahtavassa ympäristössä vihreä yhdistys on uusi ja outo asia.

Kävelen kohti kaupungin keskustaa ja näen parilla silmäyksellä ison osan Kokemäen julkisista palveluista: tuolla kaupungintalo ja päiväkoti, tuolla terveyskeskus, oikealla uimahalli ja koulukeskus.

Nämä rakennukset on rakennettu 1950-luvulta 1980-luvulle ulottuvana ajanjaksona, jolloin koko maahan luotiin nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteet.

Nyt täällä ja sadoissa muissa vastaavissa kunnissa mietitään, miten tuo täystyöllisyyden ja isojen työikäisten ikäluokkien varaan suunniteltu palvelurakennelma saadaan tulevaisuudessa pidetyksi pystyssä.

Kokemäen lukion rakennus ja kirjasto vihittiin käyttöön 1977. Samana vuonna Kokemäestä tuli kaupunki. Kaksi vuotta myöhemmin kaupunkiin synnyin minä. Kokemäellä oli tuolloin lähes 10 000 asukasta.

Nyt asukasluku on pudonnut alle kahdeksan tuhannen eli vähentynyt lähes viidenneksellä. Neljännes kunnan asukkaista on täyttänyt 65 vuotta, ja määrä kasvaa. Itse en ole asunut kaupungissa yli kymmeneen vuoteen.

Vanhan kylänraitin varrella on vain yksi kahvila mutta kaksi hautaustoimistoa.

Kokemäen kaltaisten kuntien kohtalo on juuri nyt kotimaan politiikan kuuma peruna, ja useimmille tavallisille suomalaisille huomattavasti konkreettisempi ja läheisempi huolenaihe kuin Nokian pörssikurssi tai euroalueen velkakriisi.

Suomen kuntien ja kuntayhtymien yhteenlaskettu velka viime vuoden lopussa oli yli 13 miljardia euroa.

Kokemäellä oli vuoden 2010 lopussa velkaa 13,2 miljoonaa euroa eli 1 645 euroa per asukas. Summa ei ole suurensuuri, sillä Suomessa kuntalaisella on velkaa keskimäärin hieman yli 2 000 euroa.

Kokemäenkin velkataakka kuitenkin jatkaa kasvuaan lähivuosina. Väen muuttaessa pois ja jäljellejäävien harmaantuessa Kokemäen ja muiden vastaavien kuntien onkin syytä pikimmiten keksiä itsensä uudelleen, tai joku muu tekee sen niiden puolesta.

Yksi lähivuosien suurimmista poliittisista väännöistä on nimittäin hallituksen aloittama kuntauudistus, jossa hevoskärryjen aikakaudelta peräisin oleva kuntarakenne on tarkoitus päivittää ajan tasalle. Tavoitteena on vähentää kuntien määrää nykyisestä 336:sta noin 140:een. Sen rytäkän jälkeen Kokemäen kaupungintalolle saatetaan joutua etsimään uutta käyttöä. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, mistä ilmansuunnasta mahdolliset tulevat kuntaliitoskumppanit löytyvät.

Käytännössä kavereita pitää etsiä joko Huittisten tai Porin seuduilta. Oman kokemukseni perusteella veikkaisin, että kokemäkeläiset eivät erityisesti riemastu kummastakaan vaihtoehdosta. Paikallisidentiteetti istuu lujassa.

Kaksi päivää aikaisemmin: Naksautan äidiltä lainaamani harmaan Citroënin vilkun oikealle ja käännyn asvaltilta soralle, taajamasta haja-asutusalueelle.

Olen sopinut tapaamisen Kokemäen vihreiden toisen perustajan, Kirsi Leinon, kanssa. Hiekkatie Leinon perheen kotiin on melkein kymmenen kilometriä pitkä. Matkan varrella maisemassa vuorottelevat metsä ja tasaiset, avarat peltoaukeat, jotka jatkuvat kauas, seuraavaan metsänreunaan asti.

Useimmilta pelloilta sato on jo korjattu, ja maahan pystyyn jääneet oljenkorret näyttävät suurelta keltaiselta piikkimatolta.

Tämä on sitä sorateiden Suomea, jonka mannekiinina, ymmärtäjänä ja pelastajana perussuomalaisten Timo Soini niin mielellään esiintyy. Tässä hän on myös onnistunut, ainakin perussuomalaisten ja keskustan eri suuntiin sojottavien kannatuskäyrien perusteella. Yleisradion tuoreen mittauksen mukaan keskustan käyrä matelee 12,6 prosentissa perussuomalaisten kiitäessä 21,2 prosentissa.

Tien varrella näkyy vuosia sitten lakkautettu kyläkoulu, jonka pihassa keinurivistöt seisovat edelleen vanhalla paikallaan.

Menneinä vuosikymmeninä Kokemäen kouluverkkoon on kuulunut viisitoista ala-astetta, nyt niitä on kuusi. Kun aloitin ala-asteen ensimmäisen luokan vuonna 1986, Kokemäellä oli 700 ala-asteikäistä koululaista. Tänä syksynä heitä on 474.

Hiekkatien varrelta löytyy lopulta tyypillinen suomalainen omakotitalo, jossa on punatiilestä tehdyt seinät ja musta harjakatto.

Talon pihalla on punamusta Yamaha-mönkijä ja kaksi lasten polkupyörää. Tavallista autotallia korkeampi piharakennus on täytetty heinällä. Rakennuksen takana ovat hevosten aitaukset, joita asuttavat Helmi-hevonen, sen viime keväänä syntynyt Seshat-varsa ja poni nimeltä Rokki.

Täällä lähiruoka ei ole pelkkä mainoslause: maisema on täynnä peltoja, perunat ja porkkanat ostetaan naapurilta. Toisella puolella tietä on naapurin sikala ja kolmen kilometrin päässä kanala.

Kokemäkeläissyntyinen Leino myöntää, että paikallisyhdistyksen perustamiskokous jännittää melkoisesti.

”On hyvin vaikea arvioida, paljonko saamme väkeä liikkeelle.”

Ympäristö, eläimet ja luonnonsuojelu sekä Kokemäen hienon luonnon arvostuksen nostaminen ovat Leinon mukaan tärkeimmät syyt, miksi hän on liittynyt vihreisiin ja miksi Kokemäellä ylipäätään tarvitaan vihreitä.

”Täällä on esimerkiksi hienot vesistöt, ja niiden arvostaminen tuppaa aina välillä jäämään vähän syrjään. Siihen haluaisin muutosta.”

Hän on aiemmin ollut mukana naapurikuntaan pari vuotta sitten perustetussa Huittisten vihreissä ja sitä ennen Porin vihreiden jäsenenä. Leino työskentelee matkahuoltoyrittäjänä, mutta on parhaillaan vaihtamassa alaa ja kouluttautumassa sosionomiksi. Hän myös omistaa miehensä kanssa kuljetusyrityksen.

Kokemäen vihreän yhdistyksen toiminnaksi hän suunnittelee ainakin kierrätykseen ja lähiruokaan keskittyviä teemailtoja.

”Haluan käytännönläheistä toimintaa. Ihmiset eivät välttämättä edes hirveästi tiedä esimerkiksi kierrätyksestä, joten tässä voisi samalla jakaa myös tietoa.”

Valistuksen lisäksi Kokemäellä voisi olla tilausta uusille ideoille myös kunnallispolitiikassa.

”Täällä on ollut vuosia aika samat, vanhoilliset kuviot politiikassa. Meille voi olla nyt tilaa, koska tänne on viime aikoina muuttanut myös uusia, nuoria lapsiperheitä. On tietysti vaikea ennakoida, miten vanhat poliittiset toimijat meidän tuloomme reagoivat.”

Esimakua vanhojen partojen reagoinnista tulokkaaseen saatiin syyskuun alussa. Tuolloin keskustan Satakunnan piiri syytti vihreitä maaseudun kurjistamisesta yleisönosastokirjoituksessaan Satakunnan Kansassa.

Kirjoitus oli vastaus vihreiden hallitusryhmän kesäkokouksessa esitettyyn ajatukseen, että valtio voisi säästää karsimalla autoilla tehtyjen työmatkojen kilometrikorvaukset.

Näillä seuduilla autoilu on paitsi välttämättömyys, myös herkkä asia, johon puuttumalla on helppo herättää tunteita suuntaan tai toiseen. Täällä kymmenen kilometrin päässä lähimmästä taajamamerkistä asia myös tuntuu huomattavasti konkreettisemmalta kuin Helsingissä ratikkareittien varrella.

Keskustalaisten kannanotto julkaistiin kuin sattumalta vain viikkoa ennen Kokemäen yhdistyksen perustamista.

”Niin radikaaleja eroja meidän ja muiden ajattelutavoissa ei ole, etteikö kaikkien vanhojen kanssa pystyttäisi yhteistyöhön”, Leino arvioi.

Kokemäen ydinkeskustassa tienpientareella nököttää multainen peruna.

Kosteasta syysilmasta voi haistaa paikallisen perunajauhotehtaan jokasyksyisen hajun, jos sen osaa erottaa sadepäivän muista tuoksuista. Haju ei ole erityisen hyvä, mutta pidän siitä, ja minulle se on aina merkinnyt syksyä.

Kuormasta pudonneet perunat maanteiden pientareilla ovat täällä tuttu näky syys–marraskuussa, perunajauhotehtaan sesonkiaikana, jolloin perunoita kuskataan aamusta iltaan tehtaalle kukkuroilleen lastatuilla traktorien peräkärryissä ja rekkojen lavoilla.

Perunanviljely ja perunajauhotehdas ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, mistä elanto täällä tulee: alkutuotannon osuus Kokemäen työpaikoista oli vuoden 2008 lopussa lähes kymmenen prosenttia, kun koko maan työpaikoista sen osuus oli 3,7 prosenttia. Kolmannes Kokemäen työpaikoista taas liittyy jalostukseen. Palvelualan työpaikkoja kaikista työpaikoista oli 58 prosenttia. Moni käy kunnan ulkopuolella töissä.

Syntyy täällä myös uutta: kolmen viime vuoden aikana kaupungissa on perustettu enemmän yrityksiä kuin niitä on lopetettu, vaikka keskustan tyhjilläään olevista liiketiloista voisi muutakin päätellä. Ja jos maailmalla jo vuosikausia vahvistunut lähi- ja luomuruuan megatrendi jatkuu, maatalous on Kokemäelle ennemmin mahdollisuus kuin taakka.

Vihreiden ajatusten kylväminen täkäläiseen henkiseen maaperään lienee siis pitkän päälle kannattavaa, tekipä sen sitten vihreät tai joku muu.

Päätän tehdä spontaanin, erittäin epätieteellisen ja suppeahkon ovensuukyselyn. Haluan tietää, mitä täkäläiset ajattelevat vihreistä. Toteutan suunnitelmani paikallisen S-marketin ulko-ovella.

Kokemäen kunnallispolitiikan voimasuhteita voi ainakin kolmen viime vuosikymmenen osalta kuvata kauniisti sanottuna vakaiksi.

Vanhempieni kirjahyllystä löytynyt Kokemäki-opas vuodelta 1982 kertoo, että tuolloin kaupunginvaltuustossa keskustalla oli kymmenen, sdp:llä ja vasemmistoliiton edeltäjällä skdl:llä kummallakin kahdeksan, kokoomuksella seitsemän, kristillisdemokraattien edeltäjällä skl:llä yksi ja perussuomalaisten edeltäjällä smp:llä yksi valtuustopaikka.

Isoin ero 1980-luvun alun ja nykyhetken välillä on, että nyt vasemmistoliitolla on kolme paikkaa vähemmän ja keskustalla kolme paikkaa enemmän.

Keskustan historiallisen matala valtakunnallinen kannatus kuitenkin tarkoittaa, että vuoden päästä syksyllä kuntavaaleissa edessä poliittisen vallan isojako.

Vaalien kilpailuasetelma kiristyy myös siksi, että nykyisten 35 valtuutetun sijaan paikkoja on jaossa vain 27, jos ja kun kaupungin väkiluku pysyy 8 000 asukkaan rajan alapuolella.

Marketin liukuovet suhisevat auki ja kiinni. Väkeä tulee ja menee, ja yllättävän moni suostuu jututettavaksi, kun lupaan, ettei vastauksia tarvitse antaa omalla nimellä ja naamalla.

Kysyn, mitä ihmisille tulee ensimmäisenä mieleen vihreistä ja kerron, että kaupunkiin ollaan kohta perustamassa vihreää yhdistystä.

Vastaanotto on keskimäärin myönteinen, kukaan ei mainitse sanaa hippi. Viherpiiperryksen vaarojakin pohtii vain muutama.

”Ai, täällä ei ole vielä ollut vihreitä?”

”Meillä käytetään kaikenlaisia luontaistuotteita, että siinä mielessä voisin kyllä äänestää.”

”Jos vihreillä on ehdokkaita, niin hyvin todennäköisesti äänestän heitä.”

”Oliko ne vihreitä, jotka siellä Olkiluodossa mielenosoituksessa panivat hanttiin poliisille? Voisivat vähän miettiä, mitä sellainen maksaa.”

Kerron eläkeläisrouvalle, että tietääkseni puolue ei ole rettelöinyt poliisin kanssa Olkiluodossa, vaan kyse oli ydinvoimaa vastustavista mielenosoittajista.

Jatkokysymyksenä tiedustelen marketinkävijöiltä myös, voisivatko he kuvitella äänestävänsä vihreitä ensi vuoden kuntavaaleissa.

Vain kaksi paristakymmenestä pitää vihreiden äänestämistä poissuljettuna vaihtoehtona. Lähes kaikki toteavat, että äänestyspäätös riippuu ensisijaisesti ehdokkaasta, ei puolueesta.

”Äänestän tuttua henkilöä, jonka puoleen voin tarvittaessa kääntyä. Voisin siis hyvin äänestää vihreitäkin, jos heillä on hyviä ehdokkaita”, polkupyörällä kaupan pihaan ajanut keski-ikäinen nainen sanoo.

Vettä vihmoo taivaan täydeltä, kun saavun Kokemäen seuratalonrinteen juurelle vähän ennen viittä. Rinteessä seisoo korkea ja harmaa kivitorni, joka on muinoin ollut kunnan päämuuntamo. Nykyisin rakennuksessa on sähkömuseo, kahvila, käsityömyymälä ja kokoustila. Nyt siellä perustetaan yhdistys.

Kokemäen vihreiden perustaja-aktiivit Kirsi Leino ja Laura Perttula seisovat myyntitiskin takana ja tarjoavat kahvia. Kokoukseen alkuun on kymmenen minuuttia, mutta paikalla ovat perustajien lisäksi vain naapurikunta Kiikoisissa kesänsä asuva järjestökonkari Jari J. Marjanen ja Huittisten vihreistä henkiseksi tueksi ja käytännön avuksi paikalle saapuneet Anne Bland ja Saija Seppälä.

Leino ja Perttula näyttävät pettyneiltä osallistujamäärään. Ilmeet kirkastuvat ainakin vähän, kun juuri ennen kokouksen alkua paikalle ilmaantuvat vielä kaksi Perttulan lukiokaveria ja kokouksen jo alettua vielä yksi osallistuja kiirehtii paikalle.

Hän on luokkakaverini yläasteelta, joka on vastikään muuttanut pääkaupunkiseudulta takaisin Satakuntaan. Hän paljastuu Leinon pikkusiskoksi.

Seuraava tunti kuluu yhdistyksen perustamiseen liittyvässä käytännön byrokratiassa kahlatessa. Kaikki osallistujat päätyvät yhdistyksen hallitukseen, ja Leinosta tulee sen puheenjohtaja. Yhdistyksen nimeksi päätetään Kokemäen seudun vihreät.

”Olisiko se sitten siinä? Puheenjohtaja päättää kokouksen kello 18.20”, Leino sanoo, kun muodollisuudet on käyty läpi.

Yhdistys on perustettu, vaikutuskanava on auki. Kokous sopii seuraavan tapaamisen lokakuulle.

Silloin mietitään, mihin ja miten sitä kanavaa halutaan käyttää.

Tweet