Teemu Kuusimurto

Paluu Lappiin

28.1.2011 11.27

Jenni Leukumaavaara

Kannattaako työikäisen suomalaisen enää asua missään muualla kuin ruuhka-Suomessa? Vihreän Langan toimittaja haluaa muuttaa kotiseuduilleen, mutta edessä saattaa olla sosiaalinen ja ammatillinen itsemurha.

Helteinen heinäkuinen perjantai-iltapäivä työpaikalla Helsingissä. Työkaverit visertävät viikonloppusuunnitelmiaan. Yksi lähtee mökille Vihtiin, toinen landepaikalleen saaristoon, kolmas siippansa kanssa Kangasalle.

Rintalasta kutistuu pari numeroa liian pieneksi. Minun mökkeröiseni on 804 kilometrin päässä. Sinne ei piipahdeta viikonlopuksi. Pätkätöiden takia olen jumissa tässä kirotussa kaupungissa.

Perkele, minä muutan takaisin Lappiin!

Vaikka Suomessa kaikkien tiet tuntuvat vievän Helsinkiin, perheenperustamispohdinnat ja pääkaupungin hektisyyteen väsähtäminen saavat monet tähyilemään kotimaakuntaa kohti.

Parikymppisten uhoaminen kotiseudun kuolettavasta tylsyydestä vaihtuu kolmikymppisten toisenlaisiin realiteetteihin: muualla elämä ja asuminen on halvempaa, vanhemmat eli isovanhemmat asuvat lähellä, elämä ylipäätään on rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa.

Urbaaneista individualisteista tulee yllättäen GIMBY-sukupolvea: grandparents in my back yard – yes, please!

Tällaisella 28-vuotiaalla pätkätyöläisellä ja sinkulla ei kuitenkaan ole mitään loogista syytä muuttaa Lappiin, tai ylipäätään mihinkään pois Helsingistä.

En muuta miehen tai työn perässä. Tiitterässä kunnossa olevat vanhempani eivät tarvitse hoivaani, pikemminkin päinvastoin. Ehdoton enemmistö oman alani työpaikoista – ja työpaikoista ylipäätään – on pääkaupunkiseudulla. Ja tänne ovat valuneet lähes kaikki yliopistokaverit ja Ylitornion lapsuudenystävätkin.

Minusta vain tuntuu, että pitää muuttaa. On suorastaan Lappi-kuume. Suunnittelen muuttoa, ja ensimmäiset pari viikkoa olen euforinen. Minulla on sittenkin vaihtoehto! Elämä muuttuu lunkimmaksi, pääsen milloin vaan mökille saunomaan ja remppahommiin. Matka kotiin ei kestä enää kahtatoista tuntia.

Toisaalta, siitä on jo yhdeksän vuotta, kun viimeksi olen asunut Lapissa. Mihin siis oikeastaan haikailen muuttavani? Ja muuttaako sinne kukaan muu?

”Ei millään pahalla, mutta ekana tulee kyllä mieleen Reindeerspotting”, työkaveri sanoo, kun suu vaahdossa kerron suunnitelmistani.

Niin, viimeaikaisten dokumenttien, elokuvien ja uutisten mukaan harkitsen muuttoa narkkareiden, syrjäytymiskierteessä olevien syrjäseutujen sissien sekaan, kaivostoiminnan ja ydinvoiman rakastajien maille.

Lapista ei ole ikinä päässyt yhtään vihreää ehdokasta eduskuntaan. Pohjoisessa määrää kepu, ja tuoreiden gallupien mukaan pian myös perussuomalaiset.

Kun opiskelin Torniossa, kaupungissa leijui vielä Lapin Kullan etovanmakea maltaan tuoksu. Nyt tehtaita on lakkautettu eri puolilla Lappia, ja niiden jättämiä työttömyysaukkoja yritetään paikata konkreettisilla aukoilla, kaivoksilla. Joulupukkia ja tonttuja leikitään entistä innokkaammin.

Kunnallisalan kehittämissäätiön aluetutkimuksen mukaan koko Lappi on enemmän tai vähemmän taantuvaa aluetta. Kalpeita valonpilkahduksia tuovat Rovaniemi, Keminmaa, Tornio, Inari ja Utsjoki. Muuttovirrat kulkevat etelään ja puolitoista metriä maan alle – hautausmaalle.

Alan tosissani miettiä, onko muuttoajatuksessa mitään järkeä. Kysyn apua muuttoliiketutkija Timo Arolta, jolla on sekä hyviä että huonoja uutisia.

”Lappi on aina ollut väestöliikkeeltään ja -kehitykseltään erityinen maakunta. Se tulee hieman jälkijunassa muihin maakuntiin verrattuna. Kasvua oli poikkeuksellisen pitkään, ja vielä 2000-luvullakin syntyvyys on ollut pikkuisen kuolleisuutta korkeampi”, Aro sanoo.

On myös lohdullista kuulla, etten ole ainoa vastavirtaan soutaja: 2000-luvulla Helsingin seudulta muutti Lappiin keskimäärin 1010 ihmistä joka vuosi. Toiseen suuntaan kulki 1330 ihmistä.

Huonompi uutinen on se, että pois muuttavat ovat 15–29-vuotiaita nuoria ja koulutettuja ihmisiä. Lappiin taas muuttaa eläkeiän nurkilla olevia suurten ikäluokkien edustajia.

Niin ikään Lappi menettää työllisiä ihmisiä ja saa tilalle työttömiä ja työvoiman ulkopuolella olevia. Lappi siis harmaantuu ja syrjäytyy vauhdilla.

Myös minä syrjäydyn sivuraiteille alkuinnostuksestani. En halua asua masentuneiden rollaattorimummojen ja -pappojen keskellä. Helsingin illanvietoissa ja teattereissa tunnen haikeutta. Tämän arjen, juhlan ja kulttuuritarjonnan minä menettäisin.

Juoksenko vain pakoon jotain? Olenko periksi antanut reppana, joka ei jaksa kärkkyä media-alan ykköspestejä ja vakituista työsuhdetta? Onko epäonnistunut ihmisenä, jos tahtoo elää helpommin eikä jaksa tai edes halua koko ajan yrittää täysillä?

Suomessa väki on jo vuosikymmeniä pakkautunut kaupunkeihin ja taajamiin etenkin Suomi-neidon kinttuosastolle. Olemmeko me kaikki Etelä-Suomessa viidenkymmenen vuoden päästä?

Emme, vakuuttaa Aro, vaikka 90 prosenttia koko maan pinta-alasta on tällä hetkellä muuttotappiollista.

Suomi muotoutuu yhä enemmän seutukuntien mukaan. Maakuntarajat ovat pääosin teennäisiä, samoin kuin valheellinen poliittinen retoriikka koko maan tasavertaisesta kehittämisestä.

Nyt olisi aika myöntää faktat ja keskittyä keskittämiseen. Siis esimerkiksi Oulun, Jyväskylän, Tampereen, Turun ja Helsingin seutuihin.

Lapissa väkeä vetävät Rovaniemen seutu ja matkailun myötä Tunturi-Lappi.

Jo nyt neljä viidestä suomalaisesta asuu 20 suurimmalla kaupunkiseudulla.

Kotimaan muuttoliikkeessä viime vuosien voittaja väkilukuun suhteutettuna on Etelä-Pohjanmaan pääkaupunki Seinäjoki ja sen seutu. Kaupunki on satsannut esimerkiksi koulutukseen, ja siihen kolkkaan maata junatkin vielä kulkevat suht’ sukkelasti. Akateemisen ja yrittäjäpainotteisen muuttovoiton taustalla on myös vahva maakuntaidentiteetti.

”Pohjalainen vahva identiteetti on tärkeä tekijä. Alueelle on palannut paljon akateemisesti koulutettuja ihmisiä, ja yrityksiä on perustettu. Paluumuuttajat tietysti puhuvat oman alueensa puolesta, ja se alentaa taas seuraavien ihmisten muuttokynnystä.”

Joulukuun iltapäivän vähäinen valo on jo kaikonnut, ja pakkanen kuumottaa korvanlehtiä. Lordin aukiolla vastaan kävelee kolme Michelin-ukolta näyttävää turistia kelkkahaalareissaan.

Jääveistosten vieressä poseeraaville lomalaisille kajahtaa poseerauskäskyjä ranskaksi, saksaksi, venäjäksi, kiinaksi. Sinnikkäät torimyyjät kauppaavat leukuja, villasukkia ja kuksia. Oispa joulu ainainen, toivovat Lapin matkailualan ihmiset. Minä puolestani toivon, että joululomani pohjoisessa jatkuisi ikuisesti.

Kun lapsena pääsi Ylitorniolta käymään Rovaniemellä, se oli tie taivaaseen. Ihanien kummien lisäksi siellä oli lelu- ja vaatekauppaa ja katto korkealla. Teineinä etsimme Rovaniemeltä vimmaisesti vaatteita, joita ei vielä Ylitornion kaupoissa ollut. Nyt kauppa ja aukio näyttävät pikkuruisilta narinkkatorien, forumien ja sellojen rinnalla.

Rovaniemen kaupunkikaava on rakennettu poronsarven malliseksi. Onnistun yhä eksymään täällä, vaikka olen ollut kaksi kesää töissä paikallisella Ylellä, Lapin Radiossa.

Kävellä tikutan ihmisten kantapäille – on jäänyt Helsingin askeltahti päälle. Hidastan vauhtia, lasken hartiat alas, kuljen ympäriinsä ja katson Ounasjokea.

Ympärilläni kuulen mietä ja sietä ja hoon pääle puhumista. Kuulumisten vaihtamista, ronskeja vitsejä ja naurunremakoita. Hymy nousee huulille.

Jos Lappiin muutan, suuntaan Rovaniemelle. Siellä on kuitenkin eniten elämää: kaupungin- ja elokuvateatteri, harrastusmahdollisuuksia ja yliopisto, jonka opiskelijat täyttävät baareja.

Tutkija Timo Aronkin mukaan Rovaniemen seutu tulee taatusti pärjäämään ja muodostumaan entistä merkittävämmäksi alueeksi Lapin pääkaupunkina. Nytkin siellä suunnitellaan kerrostaloja jopa kolmelle tuhannelle uudelle asukkaalle.

Tammikuun kolmantena maanantaina, kirkasvalolampun kajasteessa, luen Helsingin Sanomista haastattelun saamelaisesta dokumentintekijästä Suvi Westistä. Hän kertoo, ettei ole oikein juurtunut Ouluun, missä nyt asuu. Westin mukaan monella saamelaisella on velvollisuudentunne olla hyödyksi omalle yhteisölleen.

”Pohjoisessa tarvitaan ihmisiä. Saan yhteisöllisyydestä valtavasti voimaa”, West sanoo haastattelussa.

Aamupalapaahtoleipä unohtuu ilmaan ja suu auki. Siinä tuli se läikehtivä ajatus, joka päässäni on jäsentymättömänä pyörinyt.

Minäkin haluan kuulua jonnekin, omaan yhteisööni. Helsingissä olen juureton ja rakennan kuvaa itsestäni työllä, tuloksilla, menestymisellä, vaatteilla. En ole oma itseni.

Haluan olla pitämässä Lappia hengissä. En ole mikään Mahatma Gandhi, joka järkähtämättömyydellään pystyy kääntämään muuttovirtojen suunnan. Tuntuisi kuitenkin tyhmältä olla edes yrittämättä.

Perkele, minä muutan Lappiin.

Tweet