Natalia Baer

Kirjoittajien tulva

14.8.2009 13.34

Anu-Elina Lehti

Feministinen aikakauslehti Tulva nousi muutamassa vuodessa kulttimaineeseen ja tuotti Suomeen nimekkäiden naiskirjoittajien joukon.

on vuosi 2002, feministisen Tulva-lehden perustamisvuosi. Toimittajat Anu Silfverberg ja Niina Mäkeläinen istuvat puolinukuksissa Silfverbergin töölöläisyksiössä Helsingissä ja levittelevät lattialle aanelosia.

Näistä paperinpaloista pitää koota lehden pääjuttu, vaikka sekä Silfverberg että Mäkeläinen ovat liian väsyneitä ajatustyöhön ja juttu täysin levällään.

”Käydäänkö ärrältä hakemassa kaljat?”

”No käydään!”

Juttu saadaan taas kerran editoitua ennen aamua, yötöinä.

”Tulva teki meidät hulluiksi”, Silfverberg sanoo seitsemän vuotta lehden perustamisen jälkeen helsinkiläisessä ravintola Rytmissä. Miniläppäriään näpräävää Silfverbergiä vastapäätä istuu toinen entinen päätoimittaja Elina Venesmäki tietokoneensa kanssa.

”Oli raskasta tuottaa laadukasta aikakauslehteä öisin siviilityön ohessa. Osa meistä paloikin loppuun”, Silfverberg kertoo.

Nykyisin vapaana kirjoittajana työskentelevä Silfverberg jättäytyi perustamansa lehden toimitusneuvostosta vuosi sitten.

”Vaikka muistan Tulvasta rankimmat ajat, ne ovat samalla rakkaimpia muistoja. Nyt niille voi jo nauraa.”

Silfverberg ei ole muistojensa kanssa yksin.

Helsingin Bulevardille, Naisasialiitto Unionin Maikki Friberg-kotiin, on maanantai-iltapäivänä kerääntynyt valokuvattavaksi seitsemän Tulvan entistä ja nykyistä tekijää.

He asettuvat viininpunaisiin antiikkituoleihin ja näyttävät yhtä arvokkailta kuin tilan seinillä mustavalkokuvissa poseeraavat suffragetit, naisasian uranuurtajat,

Tulvaan kirjoittaneet naiset ovat sijoittuneet näkyville paikoille Suomen mediakentässä: Riikka Kaihovaara työskentelee Yleisradion tutkivan tv-ohjelman, MOT:n toimittajana, Heli Suominen Helsingin Sanomien Ranskan-kirjeenvaihtajana, Veera Luoma-Aho Ylioppilaslehden päätoimittajana, Niina Mäkeläinen Yle Teeman Kirjamaa-ohjelmassa ja Kitti Suoranta kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton Kultin toiminnanjohtajana.

Toimituskunnasta on syntynyt myös kirjailijoita: Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg ovat kumpikin työstämässä toista romaaniaan. Miina Supisen esikoiskirja Liha tottelee kuria sai innostuneen vastaanoton. Nyt hänellä on tekeillä lyhytproosakokoelma. Hirvosen esikoisteos oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2005.

Vanhempainvapaalla olevaa Tulvan nykyistä päätoimittajaa Anne Moilasta ei yllätä , että lehden piiristä nousee suuri joukko kirjallisia lahjakkuuksia.

”Tulvan tekeminen voimaannuttaa ja kasvattaa ihmisten kirjallista itsetuntoa. Tietenkin jokainen on tehnyt henkilökohtaiset kirjalliset saavutuksensa ihan itsekseen”, Moilanen sanoo puhelinhaastattelussa.

”Pitelet käsissäsi Tulva-lehden ensimmäistä numeroa. Me lehden tekijät uskomme, että naisliikkeellä on vielä paljon työsarkaa ennen kuin se onnistuu tekemään itsensä tarpeettomaksi. Naisasiaihmiset eivät voi eristäytyä, sillä maailmaa muutetaan osallistumalla”, kirjoitti päätoimittaja Anna Mäkelä ensimmäisessä Tulva-lehdessä tammikuussa 2002.

Monet Tulvan alkuaikojen tekijöistä olivat tavanneet toisensa nuorten feministien Femmarit-ryhmässä. He päättivät perustaa sitoutumattoman lehden, koska Naisasialiitto Unionin kunniakas lehtiperinne oli päässyt kuivahtamaan. Tulvan jutut ideoitiin ja editoitiin ammattimaisesti, ulkoasun kehitti graafikko Katju Aro.

Tekijöiden tinkimätön linja nosti pienilevikkisen ja marginaalisen feministilehden nopeasti suosituksi kulttijulkaisuksi.

Silfverbergin mukaan yksi syy lehden menestymiseen on se, että sitä tekivät ammattilaiset. Tulvan olemassaolosta saa kiitää myös suuria mediataloja, jotka sallivat työntekijöilleen harrastuksen.

”Ensimmäisissä toimituskokouksissa olivat edustettuina muun muassa Helsingin Sanomat, Yle ja Suomen tietotoimisto. Ei ole itsestäänselvyys, että valtamedian toimittajat saavat tehdä vapaa-ajallaan pientä mielipidelehteä.”

Perustajat halusivat tehdä Tulvasta haastavan ja railakkaan poliittisen lehden. Tiukka editointikulttuuri kopioitiin Helsingin Sanomista.

Pian Anu Silfverberg ja Heli Suominen pitivät pari kertaa vuodessa Tulvan omaa toimittajakoulua, jossa puhuttiin yksityiskohtaisesti ideoinnista ja editoinnista. Koulun tarkoitus oli saada Tulvalle uusia avustajia.

Silfverbergin mukaan harva ihminen on niin motivoitunut, että jaksaa lukea järjestölehteä vain sen aiheiden vuoksi.

”Se, ettei ymmärretä ideoinnin ja editoinnin päälle, on hyvin useiden järjestölehtien ongelma. Tarinat jäävät vaille vastaanottajaa, koska kukaan ei jaksa tarttua juttuihin.”

Anu Silfverbergiä huvitti vastaanottaa sähköposteja, joiden lähettäjät toivoivat pääsevänsä tutustumaan lehden toimitukseen.

Kaikki lukijat eivät ole aina ymmärtäneet, että viimeistellyn näköistä Tulvaa tehdään pääosin vapaaehtoisin voimin pienissä opiskelijayksiössä tai Kallion kuppiloissa.

Päätoimittaja Anne Moilasen mukaan Tulva on painosmääräänsä, eli liki 4 000 kappaletta, suurempi lehti.

”Tulvan juttuja referoidaan muualle tai Tulvasta tehdään uutisia. Myös minusta on tehty eräänlainen mediapersoona, etenkin viime keväisen radio-ohjelmani jälkeen.”

Lehden linja on Moilasen päätoimittajuuden aikana muuttunut aiempaa populaarimmaksi. Hän katsoo vähentäneensä perinteisiä sukupuolikäsityksiä kritisoivien queer-juttujen määrää, naistutkimuksen referointia ja lehden vakavamielisyyttä.

Koska Tulva on lehti, johon sekä lukijat että tekijät suhtautuvat intohimoisesti, muutoksiin on suhtauduttu ristiriitaisesti.

”Huumorijutut ovat vaikeita. Esimerkiksi Rosa Meriläisen Reija Ilves-palstaa lukijat joko rakastavat tai vihaavat.”

Kolmikymppisten tekemä lehti on saanut vanhemmilta feministeiltä kritiikkiä muun muassa ”lesbojutuistaan”.

Entinen päätoimittaja Elina Hirvonen muistelee numeroa, jonka kanteen valittiin upea kuva afrikkalaissyntyisestä naisesta. Yksi lukijoista sai hepulin, koska ei voinut ymmärtää, miksi lehden kannessa oli ”puolialaston neekeri”.

Tulvan suhde miehiin on hieman eri kuin Naisasialiitto Unionin. Naisasialiiton toiminta on tarkoitettu vain naisille, mutta Tulva-lehti elää tässä suhteessa omaa elämäänsä ja sitä ovat olleet tekemässä myös monet miehet.

Miksi feminismi, tuo 1970-luvulle jäänyt aate, on ollut Suomessa koko 2000-luvun keskustelujen keskiössä?

Vallilalaisen kerrostalon takapihalla istuvan Miina Supisen mielestä sukupuolten välisten erojen riitaisa korostaminen on lisääntynyt, ja esimerkiksi lapset värikoodataan punaiseen ja siniseen.

”Tämä seksuaalipoliittinen raivo johtaa kummallisiin väittelyihin siitä, kuka antaa ja kenelle. Se vääristää ihmisten kuvaa feminismistä”, Supinen sanoo viitaten Henry Laasaseen, Timo Hännikäiseen ja joihinkin muihin miesaktivisteihn.

Naisasialiitto Unionin ja miesaktivistien välinen kiistely on pitkälti kiteytynyt Anne Moilaseen. Uusi päätoimittaja julkaisi ensitöikseen teemanumeron Tulta munille, jossa ruodittiin kovalla kädellä näkyvimpien miesaktivistien väitteitä.

”Heidän väitteensä ovat yhtä älyllisiä kuin se, että kaikkien Suomen oravien pitäisi alkaa syödä jäkälää. Siis ihan vammaista!” Moilanen kiihtyy.

Hän myöntää, ettei pitäisi provosoitua, kun provosoidaan. Ja appro-tasoiseen esseeseen tai ala-arvoiseen keskusteluun ei pidä lähteä ollenkaan mukaan.

Moilanen toivoo, että miespopulistit ovat ohimenevä muoti-ilmiö, joka liittyy miesliikkeen järjestäytymiseen.

”Suomessa on niin vähän miesaktivisteja, että aina näyttää uutiskynnys ylittyvän, kun kuka tahansa mies sanoo mitä tahansa naisiin ja feminismiin liittyvää.”

Sekä Tulvaan että Naisasiaiitto Unioniin tulee valtavan paljon kommenttipyyntöjä. Moilanen miettii, eikö Suomessa tosiaan ole muuta tahoa, josta löytyy ”päivystäviä feministejä”.

Moilasen railakas linja on tuonut Naisasialiitto Unionille runsaasti näkyvyyttä ja uusia jäseniä. Toisaalta monet vanhat tulvalaiset vierastavat voimakasta flirttailua valtamedian kanssa.

Anu Silfverberg ei näe feminismiä naisten etujärjestönä. Hänelle henkilökohtainen on poliittista. Kaikki ei ole performanssia tai ironiaa. Joskus asioihin on suhtauduttava vakavasti.

”On tärkeää pohtia omia valintoja, esimerkiksi sitä, miksi minulla on meikkiä. On hassua ajatella feministiä täydellisenä ihmisenä. Ulkonäköpaineet koskettavat myös meitä, vaikka ne ovat mielestämme pahasta”, Silfverberg kuvailee.

”Jos noudatan tiettyä kauneusihannetta, miten voin tuomita kauneuskirurgian?”

Silfverbergistä on kiinnostavaa analysoida tilanteita ja valintoja, joita ihmiset pitävät yksityisinä, yhteiskunnasta irrallisina asioina.

Viime aikoina tällaista keskustelua on käyty esimerkiksi feministisestä seksistä. Osa feministeistä uskoo, että pornografian voi ottaa niin sanotusti haltuun. Silfverberg suhtautuu siihen epäillen.

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut 2000-luvulla entistä konservatiivisemmaksi, sanoo Miina Supinen. Naisille myönnettyjä oikeuksia yritetään hivuttaa pois.

”Esimerkiksi aborttikeskustelu on muuttunut ihan järjettömäksi. Aiemmin oli itsestään selvää, että naisella on oikeus tehdä abortti, jos hän ei halua lasta. Nyt tuntuu kuin olisi jossain Amerikan bible beltillä, kristillisissä piireissä.”

Viime laman päätökset kotihoidontuesta muuttivat Suomen kotiäitimaaksi, jossa vain harvat alle kolmivuotiaat ovat päiväkodissa.

Päivähoito on kysymys, jossa feministit jakautuvat eri koulukuntiin. Monet katsovat alta kulmiensa naista, joka jää vapaaehtoisesti hoitamaan lastaan.

”Se, miten 1970-luvulla pantiin pienet vauvat päiväkotiin, ei tunnu minusta kovin feministiseltä ajatukselta. Se on aika tuskallista monelle äidille. On feminististä olla jonkin aikaa kotona hoitamassa lastaan”, sanoo Miina Supinen

Kotirouvayhteiskuntaa hän pitää kuitenkin vastenmielisenä ajatuksena. Supinen tukisi raskasta vanhemmuutta muutenkin kuin passittamalla naiset töihin ja pienet lapset päiväkotiin.

Omia lapsia saatuaan Supinen ymmärsi entistä selkeämmin sen, kuinka paljon suomalainen yhteiskunta, elämäntapa ja kulttuuri pelaavat vahvimpien ja rahaa tuottavien säännöillä. Aika harva suomalainen kuitenkaan on sitä reipasta aktiiviväestöä.

”Sekin on arvokasta, että hoitaa tai on jonkun hoidettavana”, sanoo Supinen.

Tweet