Mikael Ahlfors ja kuvitusta kirjasta Anna Ahmatova, valitut runot

Anni Ahmatova

6.2.2009 9.36

Anu-Elina Lehti

Anni Sinnemäen toisessa runokokoelmassa kyyniset uraihmiset pettävät itseään ja toisiaan.

Harvoin on runoja sijoitettu näin tarkoille koordinaateille. Anni Sinnemäen toisessa runokokoelmassa Aleksis Kiven katu eletään Pasilan ja Linnanmäen välisessä laaksossa, ihaillaan Sanomataloa Töölönlahdelta käsin ja huudetaan Prahan rautatieasemalla.

Kaupunkien ja kaupunginosien name dropping oli Sinnemäen tavaramerkki jo ensimmäisessä runokokoelmassa Sokeana hetkenä, mutta nyt maneeri vain kiihtyy. Helsinkiläistä se ei kuitenkaan häiritse, rakkaita ovat nuo maisemat meille muillekin.

Anni Sinnemäki on eri yhteyksissä nostanut venäläisen runoilijan Anna Ahmatovan (1889–1966) kirjalliseksi esikuvakseen, ja Ahmatovan vaikutuksen voi aistia Sinnemäen runoissa.

Myös Ahmatova tallensi kotikaupunkiaan ahkerasti paperille. Ihmissuhteisiin keskittyvien runojen taustalla vellovat maailmansodat ja levoton Pietari–Leningrad.

Sinnemäen tuoreissa runoissa puhuu eronnut, matkalaukkuelämää viettävä kolmekymppinen nainen, joka on luopunut ydinperheen tavoittelusta. Perheen virkaa hoitavat ihanat ystävättäret, jotka osaavat puhua niin asuntolainan korkomarginaaleista kuin pikkusiskon poikaystävistä.

Palatessaan kotiin vanhempiensa luokse nainen tajuaa, ettei koskaan pysty samaan.

Miksi edes yritin perustaa perheen
kun se on kaikki täällä
niin hirveän hyvässä järjestyksessä
paremmassa kuin itse ikinä saan.

Sokeana hetkenä-kokoelmassa oltiin ensin kiihkeän rakastuneita, lopulta piehtaroitiin erosurussa. Aleksis Kiven kadussa rakkauden tilalle ovat astuneet kyyniset ihmissuhteet, joissa seksi on kaiken ydin. Ihanteita ei enää ole ja väsyneet parit suutelevat taksin takapenkillä, kunnes kukin lajitellaan laillisen puolison viereen.

Me petämme toisiamme
hienotunteisesti/
se joka saapuu kaupunkiin
sunnuntaina/
saapuu puhtaisiin lakanoihin/
joissa yöllisten vieraiden tuoksu
ei tunnu.

Kaikkiaan Sinnemäen runoja värjää hienoinen pettymys, nuoruutensa ohittaneen keski-ikäisen naisen haikeus. Tässäkö tämä nyt sitten oli.

Näen kuinka he seisovat rantavedessä/
lahkeet käärittyinä mutta märkinä/
lasit kädessä/
juhannuksen jälkeinen melankolinen
aurinko/
läpivalaisee heidät, heidän janonsa,
halunsa, vähän liian/
terävän älynsä/
hennosti erottuvat ne kohdat/
joista he myöhemmin murtuvat.

Runoilija Anna Ahmatova on kulkenut Anni Sinnemäen mukana jo pitkään. Ultra Bra -yhtyeen levyillä oli usein mukana Sinnemäen sovittamana jokin Ahmatovan teksti.

Anna Ahmatova kuului akmeistien runoilijaryhmään, joka halusi erottautua symbolisteista. Ryhmän keskeinen filosofia oli palauttaa arvo maanpäälliselle elämälle. Heidän kirjoituksensa olivat konkreettisia, ja ryhmä pyrki välttämään tunteiden suoraa esittämistä, sillä sanat ”rakkaus”, ”suru” ja ”ikävä” olivat muuttuneet jatkuvassa käytössä steriileiksi.

Näitä samoja teesejä Sinnemäkikin tuntuu runoissaan noudattavan.

Ahmatovan runoissa jäljitellään puhekieltä ja havainnoidaan arkisia yksityiskohtia. Ihmisen tunteet ilmaistaan eleinä, ilmeinä tai tekoina.

Sinä polttelet mustaa piippuasi,
sen savu kiemurtaa oudosti.
Minun ylläni on kapea hame,
että olisin hoikkaakin hoikempi.

Ahmatovan runot ovat ällistyttävän moderneja, ottaen huomioon, että varhaisimmat niistä on kirjoitettu 1900-luvun alussa.

Tweet