Natalia Baer

Kaamoksen kansan pitkä sota

19.12.2008 8.46

Anu-Elina Lehti

Lumisessa Inarissa riitelevät kaikki: poroyrittäjät, metsähallituksen virkamiehet, saamelaiset, metsurit, miehet ja vaimot. Suurin riita saattaa kuitenkin ratketa pian, sillä hallitus aikoo vihdoin turvata saamelaisten oikeudet omaan kotiseutuunsa.

Juuri tähän poro on ammuttu. Valkoisessa pakkaslumessa näkyy vielä lätäkkö jäätynyttä verta, jota nälkäiset korpit ovat käyneet nokkimassa.

Siron eläimen ruho on muutamia päiviä sitten kuljetettu nuolukivipaikalta talolle nyljettäväksi. Nyt sen lihat roikkuvat inarilaisen poroyrittäjä Petri Mattuksen leikkaamossa.

Jäkälällä kasvaneet sisäfileepalat päätyvät todennäköisesti lopulta jonkin hienostuneen helsinkiläisherkkusuun keittiöön.

Poroilla ei ole koirien älyä, joten taponuhasta huolimatta eläimet käyskentelevät nuolukivipaikalla suurilukuisena tokkana. Petri Mattus harppoo laakean vaaran laella ja viskoo poroille lisäravintopapanoita suuresta muovisäkistä.

”Hakkuiden takia jäkälien määrä on pienentynyt kolmanneksella, ja nyt minulta kuluu lisäruokaan monta tuhatta euroa vuodessa”, hän manaa.

Viiden kilometrin moottorikelkkamatka kahdenkymmenen asteen pakkasessa on huurruttanut Mattuksen karvahatun valkeaksi. Siniseen goretex-haalariin on kiinnitetty niiteillä koristettu lapinvyö, josta roikkuu kaksi poronsarvesta valmistettua puukkoa. Rinnalle on köytetty keltainen suopunki, lasso.

Meidät tänne kuljettanut Metsähallituksen metsäasiantuntija ja Petri Mattuksen arkkivihollinen, Pertti Heikkuri kuopii kengällään lunta vanerisen reen vieressä ja yrittää vastata Mattuksen heittoihin mahdollisimman diplomaattisesti.

”Petri hyvä, katso nyt tätäkin hakkuuaukeaa, et voi väittää, etteivätkö porosi täällä viihtyisi.”

Pieniin ruskeisiin lisäravintomurusiin kiteytyvä sanailu kätkee taakseen ikivanhan kiistan Ylä-Lapin maiden ja vesien hallintaoikeudesta.

Saamelaisten ja muiden lappilaisten oikeuksista valtion omistamiin maihin on Ylä-Lapissa on riidelty jo yli viisikymmentä vuotta. Vuosien jahkailun ja saamattomuuden jälkeen Matti Vanhasen toinen hallitus on päättänyt ratkaista, mikä on saamelaisten oikeus maahan, veteen, luonnonvaroihin ja perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen kotiseutualueellaan.

Jo vuonna 1994 YK:n ihmisoikeuskomitea moitti Suomea, koska se ei ole saanut ratkaistua maankäyttöä niin, ettei se haittaisi saamelaisten poronhoitoa. Komitea kehotti Suomea pidättymään toimenpiteistä, jotka voisivat huonontaa maaoikeuksien toteutumista.

Vihreän oikeusministerin Tuija Braxin mukaan Suomi saa kiistan vuoksi jatkuvasti huomautuksia YK:n ihmisoikeuskomitealta. Nyt hallitus on muodostanut Braxin johdolla komitean, jonka tarkoituksena on panna piste vuosien kädenväännölle. Maat pysyvät valtiolla, mutta hallintaoikeutta halutaan siirtää saamelaiskäräjille. Saamelaiskäräjät on vuonna 1996 perustettu saamelaisten itsehallintoelin.

Komitea on pohtinut vuoden pelkästään sitä, kuinka sen tulisi neuvotella. Aikaa on enää vain kaksi vuotta, ja saamelaisilla on keskenäänkin erimielisyyksiä neuvottelujen tavoitteista.

”Uskon, että Lapissa on kasvamassa uusi sukupolvi. He eivät saa enää niin suurta elämänsisältöä näistä riidoista kuin edelliset”, Brax sanoo.

Pitkän prosessin aikana on kuultu toisenlaisiakin kommentteja. Osa lappalaisista on sarkastisesti visioinut osapuolille uusia kiistanaiheita ja surrut sitä, että ”hyvä riita” tulee ratkaistua.

”Ei ole mikään salaisuus, että Lapissa vastakkainasetteluilla on pitkä historia”, Brax sanoo.

Oikeasti riidan ratkaiseminen on saamelaisille elintärkeää. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi kertoo soittelevansa Braxin sihteerille viikoittain ja toivovansa kiistaan pikaista sopua. Hän syyttää keskustalaista maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilaa neuvotteluiden vaikeuttamisesta.

”Oikeusministeri olisi jo valmis viemään asiaa eteenpäin, mutta jarru taitaa tulla sieltä maa- ja metsätalousministerin puolelta.”

Kello lähenee yhtä iltapäivällä, ja muutaman tunnin hämärä vaihtuu pian täydeksi pimeydeksi. Petri Mattus pakkaa matkustajat poronnahoilla vuorattuun rekeen ja polkaisee moottorikelkan käyntiin. Pakokaasun haju sekoittuu pakkasilmaan.

Ennen kääntymistä Ruohojärven jäälle Mattus haluaa vielä esitellä Metsähallituksen puolikaljuksi hakkaaman rinteen. Heikkuri kuuntelee tyynesti Mattuksen piikittelyä ja yrittää heittää väliin puujalkavitsejä.

Metsähallituksessa yli kaksikymmentä vuotta työskennellyt Heikkuri on tottunut olemaan syntipukki. Joidenkin paikallisten on ollut vaikea hyväksyä Metsähallituksen oikeutta päättää hakkuista ja metsästysluvista.

Suurin kahakka poromiesten ja Metsähallituksen metsureiden välillä leimahti vuonna 2005. Silloin Metsähallitus hakkasi porojen tärkeitä laidunalueita. Kolme poroyrittäjää Ivalon paliskunnasta vei jupakan käräjäoikeuteen. Myös Greenpeace puolusti Ylä-Lapin porotilallisia.

Tänä vuonna Heikkuri on istunut 21 päivää käräjäoikeudessa vatvomassa poroasioita.

”Tässä nähdään metsäteollisuuden työllistävä vaikutus, juristeja palkataan Keski-Eurooppaa myöten”, Heikkuri sanoo ja virnistää.

Pian neljä vuotta vanhaan hakkuukiistaan ei vieläkään ole löydetty ratkaisua. Greenpeacen lobbaus tuotti tulosta, ja Stora Enson keskieurooppalaiset asiakkaat kieltäytyivät ostamasta puuta, joka on hakattu alkuperäiskansojen mailta. Edellinen hakattu aarniometsäerä päätyi Stora Enson sijaan Inarin kunnalle lämmityshakkeeksi.

Kiista tulehdutti lopullisesti poroyrittäjien ja Metsähallituksen välit. Nyt kylällä kulkee naapureita, jotka eivät enää edes tervehdi toisiaan.

Heikkurikaan ei ole jupakan jälkeen käynyt Inarin baareissa.

”Ei tee enää mieli, kun joka kerta pöytään istuu haukkujia ja neuvonantajia. Sanansäilää käytetään, mutta rinnuksille kukaan ei ole vielä käynyt.”

Kun natiseva reki pysähtyy Mattuksen kotitalon eteen, pimeys on totaalista, vaikka on vasta lounasaika.Tummalla taivaalla välkkyy kuunpuolikas.

Petri Mattuksen porotilalla asuu kolme sukupolvea. Vanha talo on remontissa, ja Mattuksen vanhemmat, vaimo Kirsi Ukkonen ja poika Pietu Mattus asuvat kaikki väliaikaisesti uudella puolella. Petri Mattuksen isä Yrjö jatkoi poronhoitoa Hammastunturin paliskunnassa palattuaan evakosta 1945, saksalaisten polttamalle vanhalle kotitilalleen.

Vielä 1950-luvulla porotalous oli täydellistä käsityötä: poromiehet käyttivät lapinpukuja, hiihtivät puusuksilla erottelupaikoille ja nukkuivat tunturiin pystytetyissä laavuissa viikkotolkulla.

Petri Mattus päätti jo lapsena jatkaa isänsä ammattia. Hänen kaksi siskoaan kirjoitti ylioppilaaksi, mutta Petri päätti koulunsa ylä-asteeseen. Päättötodistus lähetettiin postissa, koska nuori poromies ei vaivautunut edes koulun kevätjuhliin. Mitä sitä lukemaan, kun poronhoidossakin oli opettelemista.

Tekniikan murros 1960-luvulla muutti ratkaisevasti saamelaisten ikiaikaista elinkeinoa. Traditioita kunnioittava alkuperäiskansa joutui taipumaan modernin edessä: nykyisin työhuoneissa säksättävät tietokoneet ja varastohyllyt täyttyvät mapeista, joissa puhutaan direktiiveistä ja asetuksista.

Puusukset ovat vaihtuneet moottorikelkkoihin, lapinpuvut kalliisiin goretex-asuihin, porokoirat on korvattu helikopterilla. Sen avulla pelästyneet eläimet voidaan näppärästi ajaa erottelupaikoille.

Pertti Heikkuri kampeaa itseään ylös reestä ja yrittää tehdä lähtöä. Mattus haluaa vielä esitellä rakkaalle viholliselleen remontin edistymistä. Heikkuri kiertää rakennuspölyn tuoksuista asuntoa ja nyökyttelee hyväksyvästi. Mattus levittelee käsiään ja lampsii pitkin aaltopahvilla peitettyjä lattioita.

”Sinusta on tullut tuommoinen toimistohiiri”, hän sanoo ja virnistelee Heikkurin kylmästä kangistuneille sormille.

Sekä Heikkuri että Mattus ovat saamelaisia. Heikkuri oli kahdeksan vuotta saamelaiskäräjien jäsen, mutta jättäytyi pois, koska työtä oli liikaa. Myös Mattus haluaa vaalia kulttuuriperintöään. Perheen puolitoistavuotias Pietu-Eemeli käy Inarinsaamelaisessa kielikylpypäiväkodissa, jossa puhutaan ainoastaan saamea.

Mattuksen suomalaisen vaimon, metsätalousinsinööri Kirsin, on joskus vaikea ymmärtää hoitajien puhetta, vaikka hän onkin suorittanut tunturisaamesta kielitutkinnon.

Saamelaisten maakiistoja mutkistavat myös riidat siitä, kenet kelpuutetaan virallisesti saamelaiseksi. Saamelaisuus on määritelty saamelaiskäräjälaissa ja sen pääperusteena on kieli. Lain mukaan saamelainen on henkilö, jonka toinen vanhempi tai yksi isovanhemmista on oppinut saamen ensimmäisenä kielenään.

Kaikki itseään saamelaisina pitävät eivät täytä saamelaiskäräjien vaatimuksia. Ratkaisua on turhaan etsitty historiantutkimuksesta ja kirkonkirjoista.

Kun Heikkurin punainen jeeppi on kadonnut näkyvistä, Mattus voi vihdoin rentoutua. Kirsi Ukkonen on palannut kotiin luontokeskus Siidasta. Luontokeskus on osa pahamaineista Metsähallitusta.

”Käännytystyö on aloitettava ruohonjuuritasolta”, Mattus vinoilee ja räkättää.

Ukkonen korostaa työskentelevänsä luonnon virkistyskäytön parissa. Hakkuita ajava metsätalouspuoli pitää toimistoaan Ivalossa.

Vanhan metsän kaatamista perustellaan usein työllisyyskortilla. Jos moottorisaha ei surise, metsurit menettävät työnsä, sahat sulkevat porttinsa ja Lappi autioituu. Ja tosiaan, vain kymmenen prosenttia Ylä-Lapin pinta-alasta on talousmetsää. Yhteentörmäyksessä on kyse kahden elinkeinon, metsätalouden ja porotalouden, ristiriitaisista eduista, joista Metsähallituksen pitäisi huolehtia. Kukaan ei vielä tiedä, kumpi selviää kamppailusta hengissä.

Metsähallituksen mielestä jäkälät katoavat laitumilta, koska poroja on liikaa ympäristön kantokykyyn nähden. Monet poromiehet taas vastustavat poromäärien säätelemistä. Suomessa reilut 200 000 poroa, niistä 70 000 laiduntaa Ylä-Lapin metsissä. Poronhoito ei ole saamelaisten yksinoikeus. Vain joka viides Ylä-Lapin saamelainen omistaa poroja ja vielä harvempi saa niistä elantonsa.

Mattus ei halua kertoa tokkansa kokoa.

”Kysynkö minä, kuinka paljonko sinun tililläsi on rahaa? Kyllä poroja pitää olla kolminumeroinen luku, jos niillä aikoo elää”, hän sanoo.

Inarissa riitelyä rakastetaan, vaikka Lapissa tappelevat asiat, eivät ihmiset. Kirsi Ukkonen ei halua ottaa kantaa mihinkään, mutta silti hän ei malta olla lisäämättä sanoja miehensä hitaasti tippuviin lauseisiin. Lopulta Mattus kyllästyy nopeakielisen vaimonsa pilkuntarkkoihin vastauksiin ja kolauttaa kahvikupin mielenosoituksellisesti tassiin.

”Voit sitten hoitaa koko haastattelun, kun osaat työni paremmin kuin minä”, Mattus sanoo ja poistuu vessaan ovet paukkuen.

Kymmenen vuotta yhtä pitänyt aviopari tapasi inarilaisessa hotelli Kultahovissa. Tarjoilijana työskennellyt Ukkonen myi pitkän kaavan mukaan juhlineelle Mattukselle illan päätteeksi vain jäävettä.

Elämä poromiehen kanssa on opettanut Ukkoselle ainakin uudenlaisen aikakäsityksen. Jos metsässä samoileva poromies lupaa tulla kotiin kohta, se saattaa tarkoittaa tuntia tai seuraavaa päivää.

Mutta palataan vielä maaoikeuksien pariin. Mattus palaa jäähtyneenä takaisin pöytään ja aloittaa porotalousluennon. Mattuksen ja Ukkosen mielestä hakkuukiistan linkittäminen saamelaisten maaoikeuskiistaan on vain Metsähallituksen ja tietämättömien toimittajien tekemä vääristynyt päätelmä.

”Ne ovat kaksi eri asiaa, kaksi eri taistelua.”

Hän toivoo, että Ylä-Lapin maat säilyisivät valtiolla, mutta saamelaisille myönnettäisiin maankäyttöasioissa veto-oikeus. Tärkeintä on noudattaa poronhoitolakia, jonka mukaan maata ei saa käyttää siten, että siitä aiheutuu haittaa poronhoidolle.

Jos Ylä-Lapin maaoikeudet joskus luovutetaan kokonaan saamelaisille tullaan uusien ongelmien eteen. Koko hallintojärjestelmä on luotava tyhjästä. Rahaakin pitää taikoa, sillä valtionavustukset suunnattaisiin muualle. Metsien hakkuut eivät tästä syystä ainakaan vähenisi, sen sijaan jokamiehen oikeuksia saatettaisiin rajoittaa yksityismailla.

Ukkonen huokaa ja näyttää siltä, että keskustelu maaoikeuksista on tässä tuvassa päättynyt.

”En usko, että mikään päätös miellyttää kaikkia. Aina joku tulee kohdelluksi epäoikeudenmukaisesi. Ja siitä seuraa taas lisää riitelyä”, Ukkonen sanoo.

Tweet