Natalia Baer

Kaavojen rikkoja

23.6.2009 10.09

Lena Björklund

Esikoiskirjailija Anu Silfverbergin mielestä yksi totuus ei koskaan ole koko totuus. Runoja ja rutiineja rakastava feministi loi romaaninsa miespäähenkilöstä monisävyisen ihmisen, johon on helppo eläytyä.

Voiko ihmisestä muodostaa käsityksen hänen kirjoitustensa perusteella? Voi. Siltä ainakin tuntuu, kun tapaan Anu Silfverbergin, jonka juttuja olen lukenut Helsingin Sanomista ja jonka romaania Kung Po parhaillani luen.

Odotan, että pöytään istuutuu mutkaton ja konstailematon ihminen, aika vilkkaasti käsillään viuhtova, ja juuri sellainen siihen lautasensa laskee.

Se kyllä yllättää, että Silfverberg ottaa niin runsaasti kermavaahtoa raparperitortun kanssa. Yleensä repliikki kahviloiden kassoilla kuuluu: ”Saisinko sen caffe latten rasvattomasta maidosta.”

Kermakasa hämmentää Silfverbergiäkin, mutta vain siksi, ettei hän kotona käytä lainkaan maitotuotteita. Hän syö kasviksia ja kalaa.

Maitotuotteet aiheuttavat hänessä vahvan syyllisyyden tunteen.

”Maitotuotteiden syöminen on ihan sama kuin lihan syöminen, koska se on sitä samaa epäeettistä tehotuotantoa kuitenkin. Ja lypsäväthän tuottavat joka tapauksessa niitä lihoiksi pantavia”, Silfverberg muistuttaa. Itseäänkin?

Hän piehtaroi hetken syyllisyydentunteessaan. Hän väittää, että se on hänen toimiaan ohjaava voima.

”Mieheni on onneksi vegaani”, hän sanoo sitten. ”Kotona hän pitää minut ruodussa.”

Silfverbergin syyllisyys ei ole synkistelevää lajia. Se on itseironista ja tilannetajuista.

Kiinalaisesta ruokalajista nimensä saanut Kung Po on viisas romaani. Se kuvaa monipuolisesti ja sävykkäästi päättyvään ihmissuhteeseen kuuluvia mielialoja ja pohdintoja, niin miehen kuin naisen.

Ihmisten vaikuttimet tulevat selvästi esiin. Se tekee romaanista kiinnostavasti dokumentaarisen.

Neljääkymppiä lähestyvä Reima tulee tutummaksi kuin hänet jättävä nainen, Reeta. Nainen jää taka-alalle, kun aluksi surkimukselta tuntuva Reima kompuroi eteenpäin ja kuin vahingossa rakentaa itselleen uuden perheyhteisön, joka ei perustu parisuhteelle.

Silfverbergille parisuhde ei ollutkaan kirjan pääteema. Hän sanoo kirjoittaneensa ihmisistä, jotka kokevat turvattomuutta ja tuntevat olevansa ulkopuolisia omassa elämässään.

”He vähän pelkäävät avointa kontaktia ihmisten kanssa, mutta kun he sen kontaktin uskaltavat ottaa, he saavat siitä enemmän kuin osaavat odottaa.”

Silfverberg antaa Reimaansa monta näkövinkkeliä.

”Kirjan kaikkien muiden henkilöiden merkitys itselleni on se, mitä he aiheuttavat Reimassa. Tai miten heidän silmillään voidaan hetken katsoa Reimaa. Reima on ehkä joissakin asioissa hiukan epärehellinen itselleen.”

Silfverberg on halunnut etsiä kaksoisvalotusta kaikkiin henkilöihinsä ja heidän kokemuksiinsa, koska yksi totuus ei koskaan ole koko totuus.

Tuntuu kivalta, että valottaja on feministi. Kivalta siksi, että se tarpeellisella tavalla rikkoo valmiita kaavoja. Niin kuin sitä, että nainen kirjoittaa naisesta, mies miehestä.

Tai että jos feministi kirjoittaa miehestä päähenkilön, kyseessä on taatusti epämiellyttävä mies.

Reimaan on helppo eläytyä. Ainakin minä pidin hänestä loppujen lopuksi enemmän kuin Reetasta, joka lähinnä vain teoretisoi.

Millainen feministi Anu Silfverberg siis on?

Hän miettii vastausta pitkään, latelee pyynnöstä joitakin naisliikkeen teemoja, mutta pitää niitä hiukan itsestään selvinä: palkkatasa-arvo, seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta.

Sitten hän löytää määritelmänsä. Hän sanoo, millainen feministi hän ei ole.

”En ole essentialisti, kohtufeministi. Feminismi ei minulle ole sitä, että naiset ovat Venuksesta, miehet Marsista. Minun ja monien naisten välillä on niin paljon enemmän eroja kuin minun ja monien miespuolisten ystävieni välillä.”

Vaikka Silfverberg ei näe miesten ja naisten välillä olemuksellista eroa, kohtelueroja hän näkee runsaasti. Häntä ärsyttää, jos häntä kohdellaan sukupuolen mukaan. Avataan ritarillisesti ovi, vedetään tuoli esiin pöydän alta.

Helsingin Kalliossa asuvaa Silfverbergiä myös ärsyttää se, että jos hän sattuu menemään Harjutorin saunaan ja löylyjen jälkeen istuutuu ulos vilvoittelemaan, niin eikös joku vilvoittelupaussilla olevista miehistä totea, että kas, täällä on naisiakin.

Pieni juttu, siitä ei tavallaan saisi suuttua. Silfverberg tietää. Silti toteamus hänen mielestään kertoo jotakin olennaista yhteiskunnasta. Siitä, että ihmiset jaetaan miehiin ja naisiin ja heitä kohdellaan sen mukaisesti eri tavalla.

Silfverberg ei käy Harjutorin saunassa usein.

”Kuulun Arla-puolueeseen”, hän nauraa.

Tähän Kallion toiseen saunaan päästäkseen hänen tarvitsee vain ylittää katu, vaikkapa aamutohveleissa.

Naisetkin ärsyttävät Silfverbergiä, etenkin jos he esittävät heikompaa kuin ovat tai heittäytyvät avuttomiksi teknisten laitteiden edessä.

”Et voi samanaikaisesti esittää avutonta ja vaatia lisää palkkaa. En voi naisena vaatia tiettyjä etuoikeuksia, jos samalla vaadin yhtäläistä kohtelua.”

Silfverberg sai feministisen herätyksen yliopistovuosiensa alussa, parikymppisenä. Naisasialiitto Unioni löytyi 1990-luvun puolivälissä.

”Herran tähden, jos en olisi sinne unioniin mennyt”, Silfverberg miettii melkein säikähtäen. ”Mistä olisin jäänyt paitsi! Monet ystäväni eivät olisi elämässäni.”

Hän oli perustamassa unionin kustantamaa feminististä Tulva-lehteä ja oli yksi sen päätoimittajista, kun tehtävä vielä kiersi.

”Olen kulisseissa mukana vähän emerituksena. Olen jäämässä sieltä eläkkeelle vihdoin”, sanoo Silfverberg, 33.

Hänellä oli vuosia haave, että Tulva vain ilmestyisi postiluukusta eikä olisi riippuvainen hänen tekemisistään.

”Nyt se tunne on. Voin tehdä mitä vain, ja se tulee sieltä. Lapsi on oppinut kävelemään”, Silfverberg iloitsee.

Esikoisromaanin kanssa Silfverbergillä kävi hyvä tuuri. Oman esikoisensa jo menestyksekkäästi julkaissut ystävä Elina Hirvonen luki tekstin, kun sitä oli kasassa puolisentoistasataa sivua.

Hirvonen piti tekstistä ja pyysi saada näyttää sitä kustantajalleen. Silfverberg suostui.

Siitä alkoi Avain-kustantamon kustannustoimittajan Anna-Riikka Carlsonin ja Silfverbergin yhteistyö, jota kirjoittaja pitää suurena onnenpotkuna.

”Ihan yli-inhimillinen kustannustoimittaja. Harvoin näkee, että ihminen tekee työtä niin vakaumuksella ja sydämellä, niin tinkimättä”, Silfverberg kehuu Carlsonia.

”Se on mun idoli!” hän huudahtaa.

Muita Silfverbergin idoleja ovat monet hänen ystävistään. Kirjailijoista hän ihailee Hanif Kureishia, Vladimir Nabokovia, Michael Cunninghamia ja Zadie Smithiä.

Mutta kaikkein ensimmäiseksi oli Sirkka Turkka.

Silfverberg oppi lukemaan paljon alle kouluikäisenä. Hän on aina nauttinut kielestä. Kun hän oli neljäntoista, kaveri toi hänelle kopioita lempirunoistaan. Turkka kolahti erityisesti.

”Ihan tut-tum”, Silfverberg sanoo ja paukauttaa otsaansa.

Turkka on yhä rakkain runoilija, hänen rinnalleen yltää Pablo Neruda.

Silfverberg sanoo käyttävänsä heidän runojaan tuskaiseen selvittelyyn. Hänelle olikin yllätys, että runous voi olla myös hauskaa, kuin stand up -komiikkaa. Tällaisen lyriikan hän kohtasi Huvilateltassa, kun ruotsalainen UKON esiintyi Helsingin Juhlaviikoilla elokuussa.

Silfverberg mainitsee pariinkin kertaan olevansa rutiineille uskollinen ihminen. Hän arvelee, että hänen miehensä sanoisi niin, jos joutuisi kuvailemaan vaimoaan.

”Mutta en minä täysin kaavamainen ole, olen minä samaan aikaan myös utelias”, Silfverberg vakuuttaa nauraen.

Rutiiniuskollisuus syntyy siitä, että on tiettyjä asioita, jotka Silfverberg tekee hirveän mielellään ja toistuvasti.

”Saan suurta nautintoa siitä, että tiettynä päivänä menen ystävän kanssa Arla-saunaan ja siitä, että meillä on sunnuntai-iltaisin ystävien kesken ’sunnuntaiperheillallinen’. Mennään yhdessä syömään ravintolaan.”

Silfverberg oleilee usein Kallion Rytmi-baarissa. Yksi rutiini sekin.

Kun hän otti virkavapaata romaaninsa kirjoittamisen loppuvaiheessa, hän järjesti päivänsä siten, että kirjoitti aamulla ensin kolme tuntia, meni sitten kalliolaiseen thairavintolaan Lemon Grassiin syömään ja sitten Rytmiin läppärin kanssa kirjoittamaan.

Kun kirja ilmestyi, tutun ei ollut vaikea löytää paikkaa, mistä siihen saisi omistuskirjoituksen. Hän suuntasi Rytmiin, ja toden totta, siellä Silfverberg istui.

Vielä yksi asia. Jos Silfverberg olisi täydellinen ihminen, hän ostaisi vain reilun kaupan tuotteita. Hän on kuitenkin epätäydellinen. Siksi hän ei ymmärrä, miksi hänen annetaan valita.

”Muun kuin eettisesti valmistettujen tuotteiden myymisen pitäisi olla laitonta”, hän hekottelee ja siteeraa lukemaansa kolumnia, jonka kirjoittaja oli otsikoinut ”Rajoittakaa minua”.

Kirjoittaja, nainen, ei halunnut olla kuluttaja, joka jatkuvasti tekee mahdottomia valintoja. Myös Silfverberg haluaisi, että valintoja rajoitettaisiin: myytäisiin pelkästään reilun kaupan tuotteita, eläimillä testaamattomia ja ilmastoa rasittamattomia tuotteita.

Ja helvetillinen hinta päälle, jos on pakko.

Silfverberg on kuullut valituksia siitä, että reilun kaupan kahvi on niin kallista.

”No hyvänen aika!” hän irvailee. ”Miten halpaa sen kahvin sitten pitäisi olla?”

Silfverbergin ostama reilu kahvi ainakin maksaa vähemmän kuin tuoppi baarissa.

Repikää siitä.

Kuka?

Anu Silfverberg, 33.

• Helsingin Sanomien toimittaja. Työskennellyt Nyt-liitteessä, ulkomaantoimituksessa ja viikonvaihdetoimituksessa.
• Englantilaisen filologian maisteri.
• Asuu Helsingin Kalliossa aviomiehensä Hans Wesselsin kanssa, joka on opettaja ja Vallilan Tango -yhtyeen laulaja.
• Soittaa elektropunk-bändissä nimeltä Animals of the Forest.
• Harrastaa Rytmi-baarissa istumista, Arla-saunassa saunomista, elokuvissa käyntiä ja perheillallisia ystävien kanssa.
• Feministi. Oli perustamassa nuorten naisten Femmarit-ryhmää Naisasialiitto Unioniin 1990-luvulla.
• Oli perustamassa Tulva-lehteä ja toimi alussa vuorollaan sen päätoimittajana.
• Esikoisromaani Kung Po ilmestyi syyskuussa 2008 Avaimelta.

Tweet