Pyöräretki pormestarin kanssa

15.8.2008 13.42

Lena Björklund

Tänä syksynä Suomen ainoa pormestarikaupunki, Tampere, saa uuden johtajan. Vihreistä ehdolla on Irene Roivainen, joka esitteli kotikaupunkinsa Vihreälle Langalle pyörän selästä. Siitä huolimatta, ettei pyöräily Tampereella ole vaaratonta.

Pääsemme mukiloimattomina Pyynikille, Tampereen pormestariehdokas Irene Roivainen, valokuvaaja Natalia Baer ja minä, vaikka etenemme pyöräillen. Junassa matkalla Helsingistä Tampereelle mieltä painoivat tarinat siitä, miten aggressiivisesti tamperelaiset suhtautuvat pyöräilijöihin. Joku pyöräilijä oli kuulemma saanut elinikäisiä vammojakin.

Emme me. Poljemme rautatieasemalta Hämeenkadun oikeaa puolta pitäytyen tiukasti jalkakäytäville maalattujen valkoisten viivojen sisäpuolella.

Olemme pyöräretkellä tutustumassa Tampereeseen, Suomen ensimmäiseen pormestarin johtamaan kaupunkiin. Oppaamme Irene Roivainen on lokakuun kunnallisvaaleissa ehdolla uudeksi pormestariksi. Hän kävi testaamassa pyöräilyn viivojen välissä heti, kun ne keväällä ilmaantuivat.

”Nyt kaikki on paljon jäsentyneempää, vaikka ihmiset ajavat vääräänkin suuntaan ja jalankulkijat kävelevät pyöräkaistalla.”

Kesäpyöräily jalkakäytävällä Tampereen keskustassa sallittiin ensimmäisen kerran 1997. Sen jälkeen tyyli on ollut: sekaan vaan! Nyt poljetaan ensimmäisen kerran ohjatusti, viivojen välissä. Se on Roivaisen mielestä helpottanut pyöräilyä selvästi.

”Tilanne on ollut ihan kaoottinen, taistelua katutilasta”, hän sanoo.

Roivainen pitää valkoisia viivoja merkkinä siitä, että tamperelaisilla on ensimmäistä kertaa subjektiivinen oikeus ajaa pyörällä keskustassa.

Taatusti Suomen lyhytaikaisin subjektiivinen oikeus. Se on nimittäin väliaikainen, taattu vain täksi kesäksi.

Roivainen ymmärtää väkivaltaisuuden pyöräilijöitä kohtaan.

”Se on tuotettu tilanne”, hän sanoo painokkaasti. ”Tuotettu epäselvällä käytännöllä. Tietysti ihmisiä ärsyttää, jos pyöräilijä puikkelehtii jalankulkijoiden seassa.”

Vihreät ovat Tampereen kaupunginvaltuustossa porvarillisessa ryhmässä, johon kuuluvat kokoomus, kristilliset, sitoutumattomat ja keskusta, lyhyesti ilmaistuna XL-ryhmässä.

Extra largestakaan ei viivoista päätettäessä ollut apua, sillä sieltä niille ei tullut tukea. Avuksi tuli demareiden apulaispormestari Tarja Jokinen, joka esitti nyt kokeiltavana olevia pyöräkaistoja.

Vihreät olivat parin vuoden takaisissa pormestarin vaaleissa murtamassa ikivanhaa demareiden ja kokoomuksen aseveliakselia ja onnistuivatkin siinä, mutta akka-akseli on Tampereella ennenkin edistänyt hyviä asioita ryhmien ohi.

Kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu on jo ehtinyt kannella Hämeenkadun viivoista, mutta kesä ehtii päättyä ennen kuin kanteesta tulee päätös.

Pyynikillä kaikki harmit unohtuvat. Näkötornin kahvilan munkkirinkilät osoittautuvat maineensa veroisiksi, ja tornista aukeaa klassinen suomalainen järvimaisema, oikea kansallismaisema.

Idässä näkyy teollinen järvi-Suomi. Jokunen tiilinen savupiippu jököttää vielä muistuttamassa Suomen Manchesterin teollisuusperinteestä.

Pyhäjärven puolella kulkee pieni matkustaja-alus.

”Vie varmaan ihmisiä eläkeläisten päivätansseihin Viikinsaareen”, Roivainen veikkaa.

”Tuossa on Kalevan kirkko, Pietilöitten luomus, tuo vaalea veistoksellinen tuolla”, hän osoittaa.

Tornista katsoen se muistuttaa viljasiiloa.

Sitten Roivainen osoittaa toista tornia, Ilves-hotellia. Kun hän muutti Tampereelle vuonna 1980, hotellin tilalla oli vielä vanha verkatehdas.

”Lajittelimme tyhjennetyssä verkatehtaassa vaatteita kehitysmaihin”, Roivainen muistaa. ”Sitten se pistettiin maan tasalle.”

”Tampereella on tuhottu vanhaa teollisuusrakennuskantaa ja lähes koko Amurin kaupunginosa, iso puutaloalue. Pispala onneksi on jäljellä. On kansalaisaktiivisuuden tulosta, että se säilyi.”

Ensimmäinen rakennussuojelutaisto, jonka Roivainen Tampereelta omakohtaisesti muistaa, käytiin kauppahallin virastotalosta.

”Se meinattiin pistää lihoiksi 1981. Valtaus synnytti Tampereelle vihreän liikkeen.”

Roivaisen aviomies Pauli Välimäkikin oli taistelun aikana virastotalossa kahlittuna lämpöpattereihin. Eikä turhaan! Kaunis rakennus ja halli ovat olemassa yhä.

Niin kuin kiehtovat Tampellan ja Finlaysonin tehdasalueet, vaikka Tampellan alueelle haluttiin vielä viime vuosikymmenellä rakentaa korkeita tornitaloja. Niitä vastaan kamppailleessa Tampella-liikkeessä oli vahvasti mukana muun muassa Satu Hassi.

Eikä niitä tullut. Tuli sen sijaan kevyen liikenteen Patosilta Tammerkosken yli. Ja suuri määrä ihmisiä, jotka nauttivat näistä teollisista koskimaisemista kävellen ja pyöräillen.

Sen saatoimme havaita kierroksellammekin.

Roivainen opastaa meitä Tampereen pyöräilykarttaan tukeutuen, ja liikumme sen merkintöjen mukaisesti. Joku muu ei ole liikkunut. Pyöräväylien merkinnöistä vastaavat voisivat käväistä vaikkapa Koulukadulla, jolta pyöräilymerkinnät puuttuvat kokonaan. Hämeenpuiston voi pyöräillä päästä päähän, mutta missä lasten liikennepuistossa sen miniliikennemerkit on valmistettu?

Reima ja Raili Pietilän suunnitteleman Metson, kaupungin pääkirjaston ohi polkiessa helsinkiläiseen iskee haikeus. Mitä hyvää Tampere muka on tehnyt ansaitakseen niin paljon Pietilöitten arkkitehtuuria?

Hämeenpuiston pohjoispäässä kaarramme rantaan. Ylitämme vilkaasti liikennöidyn Paasikiventien. Kello on kaksi, mutta liikenne on massiivista kuin ruuhka-aikaan.

Ratkaisuksi on ehdotettu kolmen rampin rakentamista, korkeaa monitasoristeystä. Roivaisen mielestä se tuhoaisi maiseman. Vihreät kannattavat tunnelia, joka vapauttaisi rannan käyttöön.

Myös pormestarin asettama työryhmä ehdottaa tunnelia, joten se saattaa toteutua.

”Tunneli olisi yli kaksi kilometriä pitkä. Se lähtisi Santalahdesta ja tulisi ulos Armonkalliolla. Kun liikenne saadaan maan alle, ranta voidaan varata asuntotuotannolle”, Roivainen visioi.

Vihreiden ehto tunnelin tukemiselle on, että ranta pidetään avoimena. Sille ei rakennettaisi omarantaisia tontteja, vaan rannalla olisi pyöräteitä ja tilaa liikkua vapaasti.

”Silloin tämä ranta-alue avautuisi kaikille kaupunkilaisille. Nyt se on joutomaata.”

Niin toden totta on. Kaarramme kapeaan, ränsistyneeseen ja pimeään kohtaan Näsijärven rantaa Särkänniemen huvipuiston äänet niskassamme. Yläpuolella oleva monikaistainen liikenneväylä pakottaa rannan varjoisaksi ja meluisaksi.

Kun liikenteen kita jää taakse, edessä avautuu kodikas näky: ympäri vuoden avoin uimapaikka Mältinrannassa, Tammerkosken yläputouksen padon tuntumassa. Ihmisiä on sekä vedessä että piknikillä, vaikkei päivä ole helteinen.

Roivainen täräyttää iloisen uutisen: padon kohdalle tulee uusi Tammerkosken ylittävä kevyen liikenteen silta eikä ajoneuvosiltaa, niin kuin jotkut halusivat.

”Vihreät olivat keskeisesti vaikuttamassa siihen, että sillasta tulee kevyen liikenteen silta. Silta pantiin budjettisovun ehdoksi”, Roivainen kertoo.

Mältinrannan vastarannalle on noussut uusi asuinalue. Vihreät olisivat halunneet säilyttää kosken rannassa sijaitsevan vanhan värjäämön. Tuli puolikas voitto: vain osa rakennuksesta saatiin säilytettyä. Siinä toimivat nyt kehitysvammaisten toimintapiste ja myymälä.

Sotkamossa lapsuutensa elänyt Roivainen tuli Tampereelle Oulun ja Vaasan kautta. Hän osaa katsoa kaupunkia muualta tulleen silmin.

”Kuuluu tamperelaiseen diskurssiin, että ollaan kaikessa parhaita”, sanoo sosiaalityön yliassistenttina Tampereen yliopistossa työskentelevä Roivainen.

”Pitää aina olla edelläkävijä. Se on luonnehtinut Tamperetta vuosikymmeniä, ja siksi täällä on toteutettu isoja hankkeita. On haluttu olla tietyllä tavalla edistyksellisiä, mutta sen hinta on ollut se, ettei ole säilytetty vanhaa. Ei ole osattu arvostaa vanhoja rakennuksia.”

Vaivihkaa siihen on kai opittu, sillä Finlaysonin puuvillatehtaan alueelle saapuessamme kaikki näyttää huolellisesti kunnostetulta.

”1980-luvulla kukaan ei piitannut tästä. Tämä on laitettu kuntoon ihan viime vuosina”, Roivainen sanoo.

Seisomme pitkään Finlaysonin Väinö Linnan aukiolla. Se vetää puoleensa, valkoinen suomalainen piazza. Kun alueella vielä oli teollista toimintaa, aukiolle ei niin vain päässyt. Nyt riittää kun polkee, ja jarruttelee jyrkimmissä kurveissa.

Tähän ympäristöön liittyy paljon kärsimystä. Kansalaissodan kovimmat taistelut käytiin Tampereen keskustassa, Finlaysonin tehtaiden ympärillä. Siitä tuli viime huhtikuussa kuluneeksi 90 vuotta, ja tuolloin järjestettiin historiallinen muistokulkue, Haavoittunut Enkeli -saatto.

Päätapahtuma pidettiin Väinö Linnan aukiolla.

”Kulkue kiersi tuonne kujille, ja tuonne oli konstruoitu kenttäsairaala. Tässä oli ruumiskärryjä”, Roivainen viittoilee.

”Oli valkoisten pisteitä ja punaisten ampumapisteitä, kuolleita sotilaita siellä täällä. Hevoskärryjä, jotka olivat kaatuneet. Prostituoituja kaduilla.”

”Tuon kulman takana oli naiskaartilaisia laulamassa, ja hetken perästä oli pohjalaisia polvirukouksessa. Aikalaisasuihin pukeutuneet ihmiset liikkuivat, mutta ei puhuttu mitään. Se oli vaikuttavaa.”

Mukana oli näyttelijöitä, julkisuuden henkilöitä sekä vähemmän tunnettuja tamperelaisia.

Roivainen on taustaltaan punaisia, niin kuin miehensäkin, mutta koska tapahtumassa oli keskeistä sovinnon ajatus, he halusivat eläytyä muiden kuin punaisten osaan.

Toimittajataustainen aviomies esiintyi Suomen Kuvalehden toimittajana Matti Kivekkäänä. Kivekäs halusi kansalaissodassa olla puolueeton ja teki sovintoa mutta tarttui aseeseen aivan sodan viimeisinä päivinä.

Roivainen oli Mary Lavonius, sivistyneistöön kuuluva rauhanaatteen kannattaja, joka toimi kansalaissodan aikana Klassisen lyseon sidonta-aseman, Punaisen ristin sairaalan ylihoitajana. Potilaissa oli sekä punaisia että valkoisia.

Lavonius lähti pyynnöstä avustamaan synnytystä pakolaisten täyttämään tuomiokirkkoon, ja toimittaja Kivekäs lähti saattajaksi. Syntyi lapsi, jonka nimeksi annettiin Rauha. Mutta kun Kivekäs synnytyksen ajan odotti Lavoniusta kirkon portailla, joku vastapäisestä talosta ampui hänet.

Roivainen haki Sairaanhoitajaliitosta aikalaispuvun, jäljitelmän Sophie Mannerheimin puvusta. Kun hän osallistui kulkueeseen se päällään, Mary Lavoniuksen sukulainen tuli tervehtimään häntä.

Kansalaissotaan eläytyi Finlaysonin alueella kolmetuhatpäinen yleisö, kadunvarret olivat täynnä. Väkeä oli paljon enemmän kuin epäuskoiset olivat ennustaneet. Lapsia ja nuoria oli paljon niin yleisön kuin esiintyjien joukossa.

”Se oli hyvin hoitava tapahtuma. Ei suuria puheita. Palattiin oikeilla tapahtumapaikoilla historiassa taaksepäin”, Roivainen kuvaa.

Hän suosittelee luettavaksi Antti Tuurin Kylmien kyytimiestä. Se kertoo pohjalaisesta pasifistista, joka pakotettiin valkoisten puolelle. Mies kuljetti ruumita Tampereella koko kansalaissodan ajan.

Sovinnon ajatus oli läsnä jo viime vuonna Tampereen tuomiokirkossa pidetyillä Vihan päivillä. Roivainen oli sielläkin, mutta katsojana ja kuuntelijana.

Kirkkotila oli jaettu kahtia: toisella puolella olivat punaiset, toisella puolella valkoiset. Kumpikin puoli lauloi ja soitti laulujaan, ja kirkkokansa kuunteli.

Työväenyhdistyksen soittokunta pyhässä tilassa. Sitä Roivainen piti hienona.

”Tilaisuus oli alku sille, että kansalaissotaa voitiin käsitellä.”

Poljemme Finlaysonilta tuomiokirkolle Frenckellin aukion kautta ja ylitämme Tammerkosken kuohut kevyen liikenteen siltaa pitkin.

Ihmisiä on vielä kesälomalla. Kaikenmaalaiset parveilevat tamperelaisten kanssa juuri näissä maisemissa.

Päädymme Lapintielle. Helsinkiläistä pyöräilijää Tampereen pyöräilytyyli häkellyttää. Ihmiset pyöräilevät jalkakäytävillä joka puolella kaupunkia. Ilman viivojakin.

Myös Roivainen, ja vaikka hänen menonsa on rauhallista, hän kääntyessään unohtaa käsivilkun. Niin kuin miespuoliset autoilijat mekaanisemman vilkkunsa.

Mutta perille päästään. Ja minkälaiseen kirkkoon. Lars Sonckin suunnittelemaan kirkkoon, johon Hugo Simberg teki freskot ja suunnitteli kaiken muunkin: saarnastuolin, pylväiden koristelun, valaistuksen, kirkon penkit.

Tänne paettiin kansalaissodan aikana Tammelasta saakka. Puutaloista hankkiutuivat graniitin turvaan erityisesti naiset ja lapset. Kirkossa syntyi ainakin kaksi lasta, joista toinen oli Rauha.

Virallinen kirkko oli pitkälti valkoisten puolella, mutta salli ihmisten tulla. Vihan päivillä kirkossa kuitenkin havainnollistettiin, että vaikka siviilit saivat sieltä turvan, siellä piilotelleet punaiset tulivat ulkopuolella ammutuiksi.

Roivainen vie Kuoleman puutarha -freskon eteen. Ilmeikkään elävät ja hymyilevät kuolemat siinä hoitelevat kalvakoita kasveja. Toimissa on arkisuutta.

”Ja huumoria”, Roivainen sanoo.

Mitä siitäkin pitäisi ajatella?

Katossa käärme muistuttaa ihmissydämen pahuudesta.

Täällä ihminen on läsnä, pääosassa. Mitähän vaikka katoliset italialaiset ajattelevat tällaiseen kirkkoon astuessaan?

Tampereella aikalaiset eivät Simbergiä kiittäneet.

”Hän oli hyvin kiistelty hahmo, ei tullut kirkon vihkiäisiinkään. Vihkiäiset olivat skandaalien sävyttämät. Simberg oli aikaansa edellä”, Roivainen sanoo.

Hän on toiminut Tampereen evankelisluterilaisten seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston jäsenenä, kirkkovaltuutettuna ja muissakin kirkon luottamustehtävissä. Hengelliseksi kodikseen hän kokee herännäisyyden. Hänen isovanhempansa olivat körttiläisiä. Hän pitää körttiläisyyttä lähtökohdiltaan vaihtoehtoliikkeenä.

”Siinä puolustetaan yksinkertaista elämäntapaa, se on kirkon herätysliikkeistä liberaalein ja avarakatseisin, se suhtautuu esimerkiksi avoimesti homoseksuaalisuuteen.”

Körttiläisyydessä häneen vetoaa myös laulu, Siionin virret. Roivainen lupaa tuomiokirkossa, että hän ulkopuolella vetäisee malliksi muutaman virren, mutta se unohtuu. Jää vain selitys:

”Niissä on laahaava vanha sävel. Ne ovat hyvin mollivoittoisia ja niissä pidetään pieniä taukoja. Se on hidasta ja mietiskelevää veisaamista.”

On kuin meitä olisi salakuunneltu. Yhtäkkiä tuomiokirkon urut alkavat soida ja naisääni laulaa.

Kyse onkin häiden harjoittelusta. Hääpari panostaa onnennumeroihin: kun heidät vihitään, on kahdeksas päivä kahdeksatta kuuta vuonna kaksituhatta kahdeksan.

Kansalaissodan maisemista poljemme takaisin tähän päivään. Kello käy ja ennakkoon ostetut junaliput polttavat taskussa. Pyöräkierroksesta on jätettävä väliin Koukkuniemi, aikoinaan Pohjoismaiden suurin vanhusten hoitolaitos.

Kaupungin virkamiehet ovat valmistelleet esityksen sen purkamisesta maan tasalle. Tilalle rakennettaisiin uudenlaisia sairaalarakennuksia.

Kaupunginhallituksen akka-akseli pitää ajatusta huonona. Se aikoo vastustaa esitystä.

Koukkuniemi on aikakautensa, 1950-luvun, muistomerkki. Sille on akka-akselin mielestä keksittävä muuta käyttöä.

”Ei ole mitään perusteita sille, että kaksi hyvää asiaa pannaan vastakkain: tietyn miljöön suojelu ja vanhusten hoito. Täytyy löytää jokin muu ratkaisu”, Roivainen sanoo.

Hänestä Koukkuniemen tuhoamissuunnitelma liittyy kuntien nykyiseen valtaidologiaan, uuteen julkisjohtamiseen. Vanhuksetkin olisi hoidettava mahdollisimman taloudellisesti ja tehokkaasti. Ei paljon henkilökuntaa, vaan tiloja, joissa yhdellä katseella voi seurata mitä erilaisimpia potilastiloja.

”Se on kauhean tylsä peruste päätöksen pohjaksi, mutta valmistelukoneisto tuottaa tällaisia ideoita”, Roivainen harmittelee.

Tampereella on hänen mukaansa Suomen laitosvaltaisin vanhustenhoito. Siksi vanhusten avopalvelujen kehittäminen ja kotona asumisen tukeminen on ollut kaupungille vaikeaa.

Entä saako Tampere syksyn kunnallisvaalien jälkeen uuden naispuolisen pormestarin? Roivainen arvelee, että valituksi saattaa tulla vielä tällä kertaa nykyinen pormestari, kokoomuslainen Timo P. Nieminen.

”Mutta jos niin käy, vihreille kuuluu ainakin apulaispormestarin paikka. Se olisi kuulunut vihreille jo viime kerralla.”

Harmin paikka. Miettikää tamperelaiset kunnolla. Roivaisen opastamana Tampere osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että syntyperäinen helsinkiläinen heti pääkaupunkiin päästyään alkoi miettiä uutta reissua Manseen.

vihreät  kunnat 

Tweet