Iiro Törmä

Yliopistoleikkaukset loppuivat – Joko tulet kotiin, Jaakko Hämeen-Anttila?

8.11.2019 15.29

Jenni Leukumaavaara

”Mikä sattuma!” Jaakko Hämeen-Anttila hihkuu iloisen äimistyneenä ja levittelee käsiään.

Suomessa visiitillä oleva arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori törmää Kansalliskirjaston tummapuisessa ja jyhkeässä aulassa entiseen tohtoriopiskelijaansa Janne Mattilaan.

Molemmat ovat lähteneet Helsingin yliopistosta akateemisen työn perässä ulkomaille – Hämeen-Anttila Skotlantiin ja Mattila Belgiaan.

Lyhyt kohtaaminen tiivistää paljon Suomen yliopistojen viime vuosien muutoksista. Juha Sipilän (kesk.) hallitus leikkasi yliopistoilta satoja miljoonia euroja. Leikkaukset kohdistuivat erityisen voimakkaasti Helsingin yliopistoon.

Yliopisto joutui irtisanomaan etenkin hallintohenkilökuntaa. Samalla alkoi akateeminen aivovuoto eri puolille Eurooppaa ja Yhdysvaltoihin.

Moni lähti parempien työolojen perässä ulkomaille. Niin teki lähes neljä vuotta sitten myös Hämeen-Anttila. Lähtö oli uutinen, eikä professori säästellyt sanojaan koulutusleikkauksista.

Häntä surettavat yhä nuoret lahjakkaat tutkijat, joille ei ole virkoja yliopistolla. Suomen puolesta surettaa se, että tutkijoista parhaat lähtevät. Hämeen-Anttila tietää, että moni eläkeikää lähestyvä professori odottaa eläkkeelle pääsyä, koska silloin saa rauhassa tutkia ja tehdä tiedettä, eikä tarvitse jatkuvasti uudistaa yliopistoa tai käyttää aikaa kaikkeen muuhun kuin varsinaiseen työtehtävään.

Suomessa ei ymmärretä, mikä juuri suomalaisessa yliopistossa on hyvää. Suomalainen yliopisto on sivistysyliopisto koko kansalle. Se on vapaa yliopisto, jossa huippututkimus syntyy tutkimuksesta tutkimuksen vuoksi. Rahan leikkaaminen, poliittinen ohjaus ja täsmärahoitus uhkaavat tätä.

Kansalliskirjasto on Hämeen-Anttilalle tuttu ja tärkeä paikka. Täällä hän vietti paljon aikaa aloitettuaan opinnot vuonna 1980. Hänellä on yhä koti ja perhettä Suomessa. Toinen koti ja nykyinen työpaikka on Skotlannissa. Edinburghin yliopisto headhunttasi kansainvälisesti tunnetun professorin.

”Tärkein lähtösyyni oli Edinburghin parempi akateeminen taso, mutta Suomesta oli surullisen helppoa lähteä. Sipilän hallitus teki ratkaisun hyvin tuskattomaksi”, Hämeen-Anttila sanoo nyt.

Mutta voisiko hän palata Suomeen? Hämeen-Anttilan suu taittuu pieneen virneeseen.


Kansalliskirjaston kaltaisissa paikoissa sivistys konkretisoituu kattoon asti yltäviksi kirjahyllyiksi. On hiljaista, vaikka ulkomaalaiset turistit räpsivät kuvia. Tutkijat ahertavat pöytiensä ääressä, yksi kantaa käsissään vanhaa kirjaa hansikkaat kädessä.

Kansalliskirjasto on Suomen suurin ja vanhin tieteellinen kirjasto sekä yksi Helsingin yliopiston suurimmista erillislaitoksista.

Täällä totuuden jälkeisen ajan valeuutiset ja tieteen halveksunta tuntuvat kaukaisilta asioilta. Yliopistot tuntuvat itsestään selvältä ja arvostetulta osalta yhteiskuntaa. Sitä ne eivät kuitenkaan ole.

Suomen sivistystä on rakennettu monin motiivein: on kasvatettu eliittiä, pelätty rettelöintejä, haluttu luoda kansallisvaltiota ja ihannekansalaisia, on tavoiteltu turvaa. Kouriintuntuvin tapa rakentaa sivistystä on kouluttaa ihmisiä.

Suomen ponnistus sivistyksen ja sivistysyliopistojen maaksi alkoi vuonna 1640, jolloin kuningatar Kristiina perusti kuninkaallisen Turun akatemian, Helsingin yliopiston kantaäidin. 1800-luvulla akatemia siirrettiin Helsinkiin, ja siitä tuli keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Helsingin yliopistoksi nimi muuttui vuonna 1919.

Ennen akatemian alkua oli pidetty selvänä, ettei korkeampi sivistys voinut juurtua köyhän Suomen kansan keskuuteen, kirjoittaa Mervi Kaarninen Kansallisten instituutioiden muotoutuminen -artikkelikokoelmassa.

Jokunen nuorimies nykyisen Suomen alueelta tosin kävi opiskelemassa Euroopassa jo ennen 1600-lukua. Yliopistojärjestelmä oli alkanut muotoutua siellä 1100-1200-luvuilla, ja sivistystä oli tarjolla eliitille esimerkiksi Pariisissa, Leipzigissa ja Prahassa. Suomen köyhä kansa pysyi silti metsissään ja tuvissaan.


Aluksi korkeakoulutus oli Suomessa eliitin oikeus. Yhteiskunnan huipulle kirkon, kruunun ja yliopiston virkoihin koulutettiin nuoria miehiä pääasiassa niistä suvuista, jotka jo pitivät hallussaan ylimpiä virkoja.

Historiantutkija ja professori Matti Klinge kirjoittaa Lyhyt Suomen historia -kirjassaan, että Suomen yliopisto Turussa oli pieni ja vaatimaton, mutta sillä oli kuitenkin suuri merkitys sivistyneistön muodostajana ja kirjallisen kulttuurin sekä kielitaitojen juurruttajana.

Kansansivistyksestä alettiin puhua Suomessa 1830-luvulla. Vallanpitäjiä huoletti kansan moraalin heikentyminen, ja siitä seuraava juopottelu ja laiskottelu. Sivistyslepsuilun arveltiin myös lisäävän vetoa vallankumouksellisiin aatteisiin.

Suomenkielinen yliopistokoulutus oli fennomaanien suuri projekti ruotsin kielen hallitsemassa yhteiskunnassa.
Fennomaanien eli suomenmielisten kansallisen heräämisen liike pyrki saamaan suomalaisuuden ja suomen kielen vallitsevaan asemaan yhteiskunnassa.

1860- ja 70-luvuilla kansakoulun käyneelle nuorisolle piti luoda mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Fennomaanien mielestä Suomi tarvitsi suomenkielisen sivistyneistön ja virkakunnan.

Yksi vaikutusvaltaisimmista fennomaaneista oli yhteiskunta- ja sivistysfilosofi Johan Vilhelm Snellman, jolla on yhä paikkansa suomalaisessa sivistysyliopistoajattelussa. Snellman on määritellyt, että yliopisto kasvattaa paitsi ammattiin, opettaa myös toimimaan yhteiskunnan puolesta. 

Kuten yliopistoasetuksessa todetaan, yliopiston perimmäinen tehtävä on kasvattaa nuorisoa isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen.

Loput Suomen yliopistot on perustettu 1900-luvulla. Uusien korkeakoulujen perustamista vauhditti  1920-luvulla käynnistynyt keskustelu ”ylioppilasköyhälistön” syntymisestä Suomeen, koska valmistuneet ylioppilaat – lisääntyvissä määrin myös naiset – eivät enää mahtuneet olemassa oleviin korkeakouluihin.

Akateemisten työttömien turhautuminen ja radikalisoituminen huolestuttivat vallanpitäjiä.
1960-luvulla Suomen hyvinvointivaltioprojekti ja presidentti Urho Kekkonen tuuppasivat korkeakouluverkoston laajenemisen nykymuotoonsa. Asiaa edisti myös etenkin keskustalle tärkeä aluepoliittinen kysymys uusista maakuntakorkeakouluista.

Suurten ikäluokkien aikuistuminen pakotti lisäämään opiskelupaikkoja, ja koulutuksen arvostus oli Suomessa kasvussa. Pienen Suomen turva oli koulutetussa väestössä, sen ajattelussa ja keksinnöissä. 

Yliopistoja perustettiin 1900-luvulla Turkuun, Tampereelle, Ouluun, Vaasaan, Itä-Suomeen ja Rovaniemelle. Yliopisto-opiskelu muuttui yhä useampien ja eri yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten arjeksi. Suomessa on 13 yliopistoa. 

Suomen yliopistot ovat perinteisesti nojanneet humboldtilaiseen sivistys- ja vapausajatteluun. Saksalaiset Alexander ja Wilhelm von Humbold vaikuttivat Berliinin yliopistoelämässä 1800-luvun alkupuolella ja niittivät mainetta maailmanlaajuisesti.

Humboldtilaisuus tarkoittaa tutkimuksen ja opetuksen saumatonta niveltämistä toisiinsa. Siihen liitetään myös vapauden ihanne, eli ajatus siitä, että professorit ja muut opettajat ovat vapaita valitsemaan tutkimuksensa suunnan ja opetuksensa menetelmät.

Samoin opiskelijat ovat vapaita muodostamaan loppututkintonsa yliopiston hyväksymistä, korkealaatuisista kursseista.
 

Onnistuivatko fennomaanit tavoitteessaan luoda Suomeen suomenkielinen sivistyneistö ja sivistysyliopisto? Kyllä ja ei.

Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe sanoo, että Suomessa ei ole venäläis-ranskalaiselle kulttuurille leimallista kriittistä ja itsenäistä intelligentsiaa, joka reagoi valtiota vastaan.

Meillä snellmanilainen sivistyneistön jäsen on omistautunut valtion rakentamiseen, tekemään yhteistä hyvää aluksi kansallisvaltion, sitten hyvinvointivaltion puolesta.

”Se on ollut missio ehkä 1990-luvun alkuun. Sitten idea ikään kuin tyhjeni. Nyt valtion rooli on epämääräinen”, Kolbe sanoo.

Aidolle sivistykselle sen sijaan on Kolben mukaan kysyntää enemmän kuin koskaan. Nyt on todella tehtävä töitä ”isänmaan ja ihmiskunnan puolesta”, ilmastokriisiä vastaan.

Kolbelle sivistys on halua toimia yhteisön hyväksi, kartuttaa tietoa ja torjua valheellisuutta. Aito sivistys ei ole päälleliimatun tapakulttuurin opiskelua, jotain ”lenita-airistomaista sievistelyä ettei saa kulkea valkoisissa sukissa”.

Yliopistoissa pelätään, että sivistysyliopisto murentuu ja humboldtilainen vapaus karkaa ulottuvilta.


”Yhdysvalloissa huippuyliopistot ovat eliitin hautomoja. Meillä yliopisto on keino parantaa sosiaalista asemaa. Yliopisto-opiskelijat rekrytoidaan laajasti kansan riveistä eikä vain eliitin joukosta”, Kolbe sanoo.

Hän kutsuu Suomen yliopistoja kansansivistysyliopistoiksi. 
Kolbe ei ymmärrä korkeakoulupoliitikkojen huippuyliopistopuhetta. Esikuvina siintävät elitistiset Oxfordin, Yalen ja Harvardin kaltaiset huippuyliopistot.

Yksityisten yliopistolaitosten historia ja tehtävät ovat tyystin erilaiset kuin suomalaisten yliopistojen, jotka jakavat yhteispohjoismaisen ajatuksen kansan sivistämisestä.

Kolben mukaan tämän eron ymmärtämisessä on vaikeuksia päättäjillä, suomalaisilla ja jopa yliopistoilla itsellään. Yliopistojen merkityksellisestä, mutta ei niin hohdokkaasta ja kansainvälisesti häikäisevästä, työstä on tulossa sokea piste yhteiskunnassa.

Huippuyliopistoksi pyrkimisestä karun esimerkin antoi syyskuussa Long Play -julkaisu, joka kertoi Aalto-yliopiston vanhemman lehtorin Tuomas Laitisen kyseenalaisista opetusmetodeista. Aallon muotilinja on noussut kansainvälisesti menestyneeksi. Opiskelijat kertoivat hintana olevan simputusta, itkua ja uupumista.

Aalto-yliopiston markkinoinnin professori Henrikki Tikkanen heitti löylyä kiukaalle ihmettelemällä sosiaalisessa mediassa:

”Kumpi on arvokkaampi, kova kansainvälinen taso vai se, ettei joku kaheli koe tulleensa kaltoin kohdelluksi (vaikka oletettavasti vain on itse huono?).”

Yliopistot kiinnostavat niin valtiota kuin elinkeinoelämääkin, koska yliopistossa opiskelevat ja siellä tutkivat voivat muuttaa yhteiskuntaa.

”Yliopistojen historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, että valtio, poliitikot tai elinkeinoelämä tahtovat ohjata yliopistoja haluamaansa suuntaan. Kaikilla on intressejä siitä, miten nuorisoa kasvatetaan palvelemaan valtiota ja yhteiskuntaa”, Kolbe sanoo.

Eikö ole hyvä, että snellmanilaisittain sivistytään ja jaetaan sivistystä yhteiskuntaan? Kolben mielestä yliopistoja holhotaan ja ohjeistetaan liikaa. 

”Historiallisesti valtio on luottanut yliopiston autonomiaan. Nyt on päinvastoin. On muodollinen autonomia, mutta käytännössä opetusministeriö valvoo hyvin tiukasti eikä luota korkeakouluihin”, Kolbe sanoo.

Tämä osuu suoraan yliopistojen humboldtilaiseen sivistyshermoon. Yliopistot haluavat vapauden valita tutkimuksensa, koska siten syntyy parasta jälkeä. Vapaus on olennainen osa sivistystä.

Samaan hermoon osui myös edellisen hallituksen opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.), joka lähetti paimenkirjeen korkeakouluille lokakuussa 2015. Grahn-Laasonen korosti vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista.

Kolben mielestä ulkopuolelta tulevat tutkimusvaateet ovat aivan liian usein taaksepäin katsovaa peräpeilitutkimusta, joka pahimmillaan vanhenee käsiin. Yliopistoista haetaan lyhytaikaista hyötyä, vaikka ”maailma ei ole elinkeinoelämän laari, josta voidaan ammentaa tehoja ja valmiita vastauksia”.


Hallituksen lupaukset lisärahoituksesta ja indeksijäädytysten lopettamisesta tuovat toivoa, mutta kokonaiskuva on euroja moniulotteisempi. Yliopistoihin on valunut yritysten puhekieli, tuotteistaminen ja brändääminen. Yliopistot kehittävät, laajentavat, mahdollistavat ja uudistavat.

”Jos yliopisto lähtee raha edellä liikkeelle, kasvaako ymmärrys vai talous?” Hämeen-Anttila pohtii Kansalliskirjastossa.

Hän muistuttaa, että akateeminen kysymys ei voi olla, miten voi saada mahdollisimman paljon rahaa mikrobiologian avulla. Akateemisena tavoitteena on oltava uuden ymmärtäminen. Se voi johtaa rikkauksiin, mutta nopea kaupallinen hyödyntäminen ei voi olla yliopiston tavoite. 

Tiede ei Hämeen-Anttilan mukaan ole uskottavaa, jos se on poliittisesti kytkeytynyttä ja jos sitä ohjaavat vahvat taloudelliset pyrkimykset.

Hämeen-Anttilalle sivistyksellä ja tieteellä on itseisarvo, kuten taiteellakin. Uuden tiedon ja totuuden etsiminen ovat arvokkaita asioita.

Tutkimuksella on myös välineellistä arvoa: syöpäsolujen löytämisen ja kukistamisen tärkeyttä tuskin kukaan kyseenalaistaa.

Vähemmän suorat ja selkeät perustelut ovat humanistisilla tieteillä. Mitä merkitystä on menneiden asioiden kaivelulla?

Paljonkin, sanoo Hämeen-Anttila, jonka sormet haastattelukuvauksen aikana kurkottavat kirjaston hyllystä State Archives of Assyria -monografiasarjan. Suomalaisen Simo Parpolan toimittamassa kirjassa on tekstieditioita uusassyrialaisista teksteistä, oppineiden kirjeenvaihtoa 700-luvulta ennen ajanlaskun alkua.

Parpola on Helsingin yliopiston emeritusprofessori ja yksi maailman arvostetuimmista assyriologeista. Parpolan ja Hämeen-Anttilan asiantuntemus voi nopeita rahallisia tuloksia haluavien näkökulmasta tuntua epäolennaiselta, mutta Lähi-idän historian ymmärtäminen on epävakaan maailmanpolitiikan ja terrorismin aikana tarpeellista. 

”Ihminen, jolla on taju historiasta, ei ole populismille hirveän altis. Ilman historian ymmärrystä on helppo syyttää kaikesta maahanmuuttajia”, Hämeen-Anttila sanoo.

Sivistyksen tuottaminen voi vähentää esimerkiksi ääriliikkeisiin lähtemistä. Se oli ajankohtaista Suomessa 1900-luvun alussa, kuten nytkin. Sivistys on tuonut yhteiskuntarauhaa. Sitä on vaikea mitata euroissa, mutta se ei tarkoita etteikö se olisi tärkeää ja merkittävää.


Kansalliskirjaston alakerran kahvilassa – joka remontoitiin liian moderniksi professorin makuun – Hämeen-Anttila on vastaamaisillaan kysymykseen Suomeen paluusta.

Sitä ennen hän kertoo arjestaan Edinburghin yliopistossa. Se kuulostaa akateemiselta unelmalta. On rahaa, vaikutusvaltaa ja kansainvälisesti meritoituneita kollegoita. On fiksuja opiskelijoita, jotka keskustelevat innokkaasti ja älykkäästi.

Toinen Hämeen-Anttilan aikuisista lapsista on muuttanut Skotlantiin, ja he tekevät yhdessä Ylämaan autoretkiä. Ajokortiton professori toimii retkillä lammastähystäjänä.

Tätä on paha päihittää, mutta millä ehdoilla paluu Suomeen olisi mahdollinen?

Hämeen-Anttila kiittää hallitusta leikkauskurimuksen päättämisestä.

”Mutta en minä normaalisopimuksella palaisi Suomeen ja Helsingin yliopistoon. Jos unelmakeijut täyttäisivät kaikki toiveeni, saisin tutkimusprofessuurin täydellä tutkimuksen vapaudella ja hyvällä palkalla. Ja nuorille tutkijoille virkoja.”


Jutussa on käytetty lähteinä: Matti Klinge: Lyhyt Suomen historia, Ville Pernaa ja Allan Tiitta: Sivistyksen ja tiedon Suomi, Pekka Kauppi: Kahlittu yliopistomme, Jussi Välimaa: Opintiellä oppineita, Sari Kivistö ja Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus.

yliopistot  sivistys  historia  koulutussäästöt 

Tweet