Sanna Kaesmae

Voltti asfaltilla -näytelmä vie työtä tekevän köyhän arkeen

21.10.2019 15.57

Milo Toivonen

Siivouskomero. Seinää varjostaviin jykeviin metalliräkkeihin on kasattu siivousvälineitä: moppeja, liinoja, pesuaineita. Pari kulunutta tasoa ja ruokapöytä. Tuoleja sijaistavat pahvilaatikot. Nurkassa odottaa lattianpesukone. Seinällä on QR-koodi työvuoroon ilmoittautumista varten.

Helsinkiläisen Valtimonteatterin Voltti asfaltilla -näytelmä alkaa vaatimattomista oloista. Se kutsuu katsojan pohtimaan, onko tilan tarkoitus edes toimia työntekijöiden virkistäytymishuoneena, vai pelkkänä varastona siivousvälineille. Koruttomuuden symboliikka on vahvasti läsnä ensihetkistä lähtien.

Näytelmä on kahden keski-ikäisen naisen, Sinikan ja Hannelen, tarina. He ovat siivoojia, koulutukseltaan peruskoulupohjaisia. Sinikan ja Hannelen arki on nuorallakävelyä, jossa pehmeä rahapatja ei pehmusta eteen tulevia vastoinkäymisiä. Näytelmän asetelma on pedattu draamalle, jota käsikirjoitukseen upotettu arkinen huumori ilahduttavasti höystää.

Mona Kortelampi ja Sirja Sauros kuljettavat taidokkaasti Hannelen ja Sinikan hahmoja läpi tarinankerronnan, joka pohjaa lähes yksinomaan näiden kahden naisen dialogille. Sauroksen esittämä Sinikka on tunnollinen huolehtija, hieman höpsö ääneenvalittelija, joka kantaa suurta huolta siivoustöiden onnistumisesta. Hannele taas on vahvatahtoinen ja uhmakas periaatteen nainen, joka siivousongelmien ja työnantajan välinpitämättömyyden vuoksi ryhtyy yhden ihmisen lakkoon.

Vaikka näytelmä keskittyy siivouskomeroon ja siellä tapahtuviin kommelluksiin, tarina elää ja kehittyy jatkuvasti. Kun Sinikka ja Hannele vuoroin lysähtävät lattialla kiukuttelemaan maailman epäreiluutta ja nousevat pöydälle pitämään kapinapuhetta kuvitteelliselle poliitikkoyleisölle, näytelmä on ajautua kohti farssimaiseen liioitteluun.

Käsikirjoitus on kuitenkin tukevasti ankkuroitu tavallisen arjen ja köyhyyden ympärille, mikä vetää laukalle lähtevän tarinankerronnan takaisin draamaan. Näyttelijöiden ammattitaitoiset suoritukset takaavat, että yleisön ei missään vaiheessa tarvitse nauraa köyhyydelle, vaan köyhyydestä huolimatta.

Voltti asfaltilla on tarina köyhyydestä, mutta ei absoluuttisesta kurjuudesta. Se on tarina matalasti koulutetun, pienipalkkaisen, läheisistään huolta kantavan tavallisen ihmisen arjesta. Siksi se onkin arvokas ja yhteiskunnallisesti merkittävä.

Tarinassa käsitellään niitä arkisia vaikeuksia, joita kuka tahansa Sinikan ja Hannelen kaltainen ihminen voi kokea. Se on ikkuna siihen kurkkua kuristavaan ahdistukseen, joka syntyy, kun radiossa sanotaan, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, kunhan vain jaksaa tavoitella unelmiaan ja tarpeeksi yrittää. Se on elämää, jossa Hannelen puoliso on tehnyt itsemurhan loukkaannuttuaan ensin pahoin, ja jossa Sinikan suvussa yksi on ylioppilas.

Köyhyys on monen tekijän summa, mutta ominaista ilmiölle on toivottomuus ja vaikeus päästä siitä yli. Voltti asfaltilla -näytelmä poistaa köyhyyden eksotisointia ja tuo esiin, miltä näyttää köyhyyden katiskassa. Paremman elämän tavoittelu Sinikalle ja Hannelelle on voltin harjoittelua asfaltilla, kun muiden hyppyjä pehmustaa vaahtomuovipatja.

Mutta vähänkin kanssa voi pärjätä. Se tekee Sinikan ja Hannelen tarinasta kauniin. Toivottomuuden voi kääntää toivoksi, ja joskus hetken onneen riittää, että osaa leipoa hyviä tuulihattuja.

Voltti asfaltilla - kun unelmilta leikattiin siivet. Valtimonteatteri. Käsikirjoitus Saaramaria Kuittinen, ohjaus Erika Eva, rooleissa Mona Kortelampi ja Sirja Sauros, lavastus Ari Kortelampi, puvustus Erika Eva, valo- ja äänisuunnittelu Erika Eva ja Ari Kortelampi. Näytelmä kuuluu Valtimonteatterin Taide kuuluu kaikille -kampanjaan, jossa osa lipuista on ilmaisia. Näin näytelmää pääsevat katsomaan myös ne, joiden rahat eivät lippuihin muuten riittäisi.

teatteri 

Tweet