Sammeli Heikkinen

Viinaralli fillarilla on järjetön ajatus – eikä sillä ole mitään tekemistä kulkupelin kanssa

25.6.2019 11.46

Sammeli Heikkinen

Yhteiskunta usuttaa kuluttamaan. Hyvä kuluttaja etsii taloudellista hyötyä vaikka ajamalla Latvian rajalle viinakauppaan. Kun samaa yrittää pyörällä, huomaa, ettei siinä ole mitään järkeä.

Viinaa, siideriä, viiniä, juomasekoituksia, olutta. Korkean varastohallin kattoa tavoittelevat karkeatekoiset hyllyt ovat täynnä alkoholijuomia. Loisteputkirivistöt valaisevat kaiken kylmällä valollaan. Kovaäänisistä tulvii rämisevä virolainen mainoskanava.

Tämä on viinarallin kohokohta. Super Alko -viinakauppa Latvian Valkassa, muutama sata metriä Viron etelärajasta, jonka takana kaupunki muuttuu Valga-nimiseksi. Aamulla olen ajanut polkupyöräni laivasta Tallinnan satamassa ja noussut junaan, jolla pääsin Viljandiin. Sieltä poljin 90 kilometriä tänne.

Tavallisesti Latvian viinarallissa suomalainen loikkaa autoon, ajaa Helsingissä auton laivaan, Tallinnassa laivan autosta Viron halki Latvian puolelle rajaa alkoholimyymälän eteen. Myymälästä suomalainen ostaa alkoholijuomia, ajaa auton Viron halki Tallinnaan ja laivaan, Helsingissä laivasta ulos ja edelleen kotiin.

Kotona ihaillaan pullo- ja tölkkirivistöjen rauhoittavia kylkiä ja ynnäillään paljonko rahaa säästyi.

Viinaralliin osallistujan näkökulmasta kuvio toimii. Ainakin, jos alkoholijuomia ostaa kunnon lastin ja jos suurta alkoholilastia osaa ajatella sijoituksena.

Jos miettii terveyttä ja ympäristöä, kuvio on typerä ja vahingollinen.

Se ei ole kuitenkaan poikkeus. Yhteiskunta on lävistetty rakenteilla, jotka ohjaavat toimimaan ympäristöä ja ilmastoa vastaan. Viinaralli on vain esimerkki tästä.

Voiko näitä rakenteita vastaan kapinoida viinarallilla, josta huonot puolet on riisuttu? Kulkemalla junalla ja polkupyörällä?

Ajatus lähti kevättalvella vitsikkäästä kommentista jotain toista asiaa käsittelevään Facebook-päivitykseen. Ja tähän olen päätynyt, työntelemään ostoskärryä enimmäkseen tyhjään alkoholimyymälään.

Kymmenien helteisessä renkaanhuminassa ajettujen kilometrien jälkeen ympäristö on hämmentävä. Lopulta poimin kärryyn kolme belgialaista olutta, pari kylmää latvialaista lageria, kolme purkkia kevytkolaa ja yhden säilykepurkillisen savustettua kilohailia.

Pihalla pakkaan ostokseni polkupyörän tavaratelineestä roikkuviin sivulaukkuihin. En tunne kapinoivani kulutusyhteiskuntaa vastaan.

Edellisenä iltana olin ajanut kotoa satamaan Helsingin kuulaassa ja viileässä illassa. Fillari ajettiin laivaan samaa kautta kuin autot. Laivayhtiön työntekijä ojensi auton taustapeiliin ripustettavaksi tarkoitetun pahvilipareen, jossa oli iso N-kirjain merkkinä siitä, että yövyn laivalla.

Ajoin fillarin laivan sisään kun vuoro tuli. Kyytiin tuli toinenkin pyöräilijä. Muut olivat liikkeellä autolla tai moottoripyörällä.

Niin sanotun viinarallin selittää hintaero. Virossa ja laivalla alkoholi on selvästi halvempaa kuin Suomessa. Suosituin oluttyyppi, vaalea peruslager, on Virossa korkeintaan puolet Suomen hinnasta.

Viime vuosina Viro on korottanut alkoholiveroaan. Tämän vuoksi ainakin jotkut suomalaiset hakevat alkoholinsa Latviasta, jossa hinnat ovat Viroa alempana. Tilastotietoa suomalaisten Latvian-viinamatkajien määrästä ei ole.

Moni hankkii juomansa jo laivan myymälästä, josta kävin ostamassa aurinkovoidetta ja karkkia. Pakkaukset olivat isoja, kuten näissä myymälöissä aina. Kilohinta tuskin oli alempi kuin lähi-Alepassa. Tuotemerkitkin olivat samoja.

Pelkästään suuri pakkaus tuo kulutustilanteeseen jotain erityistä: otetaan nyt vähän enemmän, kun matkalla ollaan! Väkeviä alkoholijuomia myydään laivasta tai lentokentältä litran pulloissa. Se voi maksaa saman verran kuin tavallinen seitsemän desin pullo Alkossa, mutta samalla rahalla saakin kolme desiä enemmän viskiä.

Ostetusta viskipullosta tulee sijoitus, jonka tuotto realisoituu tulevaisuudessa, kun pullonpohjalla on vielä kolme desiä juomaa, kun Alkosta pitäisi tavallisesti hakea uusi.

Tällainen säästäminen edellyttää, että halvalla ostetaan tuote, joka ostettaisiin joka tapauksessa kalliimmalla. Ja myös, että tuotetta kulutetaan suurin piirtein samaa tahtia kuin kalliimmalla ostettua kulutettaisiin.

Jos laivan viskipullon ostamisen vaihtoehtona on, ettei viskiä osta lainkaan, suuremmalla pakkauskoolla tai matalammalla litrahinnalla ei voita mitään edes laskennallisesti.

Edelläni kassalle mennyt eläkeikäinen nainen osti kymmenen kartonkia tupakkaa. Savukkeiden merkki ei erottunut kuolemasta ja kammottavista sairauksista varoittavien tarrojen alta.

Suomessa aski maksaa noin 7,50 euroa. Laivalta tupakkaa saa halvimmillaan neljällä eurolla aski. Kymmenen kartonkia –  sata askia – ostanut tupakoija maksaa noin 400 euroa.

Jos tupakoija polttaa askin päivässä, tupakkaan kuluu laivaostosten ansiosta sadan päivän aikana 350 euroa vähemmän rahaa kuin tavallisesti. Mutta jos jatkuvasti saatavilla oleva tupakkavaranto johtaakin siihen, että tupakoija polttaa vaikkapa puolitoista askia päivässä, tupakat on poltettu 67 päivässä ja säästö muuttuu tuhkaksi.

Tietenkin tupakointi myös tappaa ja altistaa kammottaville sairauksille.

Ajoin aamulla laivasta ulos viimeisenä. Taivas oli pilvetön ja aurinko lämmitti jo niin, että lyhythihaisessa tarkeni hyvin, vaikka kello ei ollut kuuttakaan.

Viljandiin menevä juna tuli melko täyteen. Viron junat ovat samanlaisia kuin pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä käytetyt, sillä erotuksella, että pyörille on enemmän tilaa. Pyörävaunun telineisiin olisi mahtunut tusina fillaria roikkumaan. Varattuna oli muutama teline.

Junamatkustusta ekologisempaa olisi ollut ajaa koko matka polkupyörällä. Nopeuden ja päästöjen vähentämisen kompromissina olin päätynyt suunnitelmaan: Tallinna–Viljandi-väli junalla, Viljandista Valgaan Latvian rajalle pyörällä, yöpyminen ja pyörällä Valgasta Tarttoon. Siellä toinen hotelliyö ja junalla Tallinnaan ja laivalla Helsinkiin.

Viljandin asemaravintola oli viehättävästi hieman vanhanaikainen, sisältä korkea ja komea. Lämpötila oli kohonnut yli hellerajan ja säätiedotus lupasi rivakkaa vastatuulta koko matkalle Viljandista Valgaan.

Pelmenit viipyivät ja hermoni kiristyivät. Halusin matkaan. Omien jalkojeni varaan, omien voimieni kuljetettavaksi.

Erilaisia kahdella pyörällä liikkuvia kulkuneuvoja oli rakennettu jo melkein koko 1800-luvun ajan. Osa potkimalla liikutettavia, osa poljettavia. Niin sanotun turvapolkupyörän kehittäminen 1880-luvulla käänsi pyörän suunnan.

Turvapyörässä yhdistyivät monet aiemmin kehitetyt innovaatiot samaan kulkupeliin: renkaat olivat keskenään samankokoiset, voima tuli pyöräilijän jaloista ja siirtyi polkimilla ja ketjulla takapyörään ja ohjaustanko kääntyi.

Kulutukseen perustuvan elämäntavan, konsumerismin, juurien katsotaan olevan teollistuvassa yhteiskunnassa, johon oli muodostumassa keskiluokka, joka oli saamassa aikaa ja rahaa kulutettavakseen. Samaan aikaan massatuotanto jätti tuotantolaitosten omistajille käsiin yhä enemmän myytävää. Syntyi ylitarjontaa, joka uhkasi romauttaa tuotteiden hinnan.

Matkalukemiseksi ottamassani Hiljaisuuden historia -teoksessa historioitsija Peter Englund käsittelee Näyteikkunain historiasta -esseessään tätä käännettä:

”Markkinoita täytyi laajentaa. Useampien täytyi haaveksia enemmän, kuluttaa enemmän. Tästä kaikesta syntyi koko mainosvetoinen, nautinnonhaluinen, yksilökeskeinen kaupallisuuden kyllästämä sivilisaatio, jossa nyt elämme elämäämme.”

Nykyaikainen polkupyörä syntyi samoihin aikoihin kulutusyhteiskunnan kanssa. Sille ei tarvinnut luoda tarvetta, tarve oli olemassa. Sitä ennen paikasta toiseen pääsi hevosella tai kävellen. Joitakin välejä pystyi matkustamaan junalla tai laivalla.

Polkupyörä muutti ihmisten liikkumissäteen ja demokratisoi liikkumista. Ajamaan oppii muutamassa tunnissa ja kun pyörällä ajamisen kerran oppii, sitä ei unohda. Polkupyörä on tehokkain ihmisen kehittämä tapa liikkumiseen. Samalla energialla, jolla kävelee kymmenen metriä, pyöräilee viisikymmentä.

Pyörä päästi työväenluokan liikkeelle ja liikkui sillä kasvava keskiluokkakin. Polkupyörä vapautti myös naiset. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys-romaanissa kunnankätilö Maria liikkuu Kuusamossa toissa ja viime vuosisadan taitteessa polkupyörällä. Juuri pyörä tekee Mariasta riippumattoman ja itsellisen naisen.

Olin ajanut Viljandista etelään parisenkymmentä kilometriä. En tuntenut itseäni vapautetuksi. Tuuli tosiaan vastaan, mikä viilensi, mutta myös heikensi rajusti polkupyöräni mainiota hyötysuhdetta. Ilmanvastus on yli 15 kilometrin nopeudessa suurin polkupyöräilijän kohtaama vastus.

Autoillessa vastatuuli on pikkujuttu, joka näkyy pienenä polttoaineen kulutuksen kohoamisena. Siinä kulutetaan hieman enemmän rahaa, ei omia voimia kuten kävellessä, juostessa tai pyöräillessä.

Keskiluokalle esimerkiksi yksityisautoilu on Suomessa ja    Euroopassa edelleen varsin halpaa. Se johtaa suttuiseen huolettomuuteen. Ajaminen parinkymmenen kilometrin päähän hypermarkettiin tai parin sadan kilometrin päähän Latvian rajan viinakauppaan ei tunnu muualla kuin luottokortin katteessa.

Pyöräillessä yhtään pitempää matkaa maailma kutistuu renkaiden huminaan, tuulen kohinaan ja eteen syöksyvään tien pientareeseen. Aistimukset tiivistyvät, kasautuvat päällekkäin.

Metsän läpi mutkittelevalla kapealla öljysoratiellä huomasin yläpuolelleni tuuleen pysähtyneen hiirihaukan sen varjosta, jonka aurinko langetti tien pintaan eturenkaan eteen.

Saksalaisen ritarikunnan linnan raunioiden vieressä, Helmen kylän liepeillä, istui pienessä kojussa muori. Hän liikahti vastahakoisesti kojun nurkasta varjosta, kun halusin ostaa häneltä jäätelön. Linnanraunioiden koristaman jyrkän harjanteen alla oli parantavaksi väitetty lähde, jonka nuijapäitä vilisevää vettä en juonut, mutta sivelin sentään päähäni.

Jossain vaiheessa tien ylitti puun varjoa pitkin kaksi rusakkoa, joista toinen oli toista pienempi. Ne jäivät pientareen pitkään ruohoon, painoivat päänsä kyyryyn ja pitkät korvat pitkin päätä, kun pääsin kohdalle.

Sammeli Heikkinen

Valga tuli eteen yllättäen: reunuskiveys, kaventunut piennar ja kevyenliikenteenväylä. Pysähdyspaikalla oli valtava Valgan nähtävyyksiä esittelevä infotaulu, josta sää oli piessyt värit vähiin.

Viisi metriä taulun takana oli rajapaalu, sen takana verkkoaita, Latvia ja pari aaltopeltikattoista hallia. Niiden pihan tangoissa liehuivat tutussa vastatuulessa ensimmäisen Latvian puolen viinakaupan liput.

Jatkoin matkaa. Kaupungin keskustassa virolainen Valga muuttui latvialaiseksi Valkaksi melkein huomaamatta pienellä kadulla jyrkässä ylämäessä. Seuraavalle viinakaupalle oli rajalta ehkä kolmesataa metriä.

Viinakaupan parkkipaikalla oli muutama auto. Yksi venäläinen, yksi suomalainen ja loput virolaisia. Suomalainen seurue tuli kaupasta. Yksi suomalaisista työnsi kuormalavaa, jossa oli muutama laatikko sekalaisia alkoholijuomia.

Astuin viinakauppaan ja tilanteeseen jutun alussa. Kun sitten lähdin ajamaan päivän viimeistä paria kilometriä hotellille, en tuntenut kummempaa riemua. Ajattelin sivulaukussa makaavia kylmiä limukka- ja oluttölkkejä ja hotellihuoneen suihkua.

Vasta myöhemmin illalla sängyllä makaillessa muistin Clashin kappaleen Lost in the Supermarket:

”I’m all lost in the supermarket, I can’t no longer shop happily / I came in here for that special offer, guaranteed personality.”

Matkakirjassani, Näyteikkunain historiasta -esseessä Englund kirjoittaa siitä, miten tavaratalot on suunniteltu eksyttäviksi ympäristöiksi siitä lähtien kun niitä alkoi 1800-luvun loppupuoliskolla kohota.

Arkkitehti Victor Gruen suunnitteli 1950-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa nykyaikaisen ostoskeskuksen ja antoi nimensä Gruenin vaihdokselle.

Sillä kuvataan psykologista niksahdusta, jossa rationaalisesta ostajasta tulee kauppakeskuksen tarkoituksellisen hämmentävässä ympäristössä holtiton impulssishoppaaja.

Talous nojaa yksityiseen kulutukseen. Esimerkiksi Suomessa viime vuoden bruttokansantuotteesta reilu puolet syntyi yksityisten suomalaisten kulutuksesta.

Suuri, jos ei suurin osa kulutuksesta on tarpeellista vain hyvin rajoitetussa mielessä: kukaan ei varsinaisesti tarvitse iPhonen uusinta mallia, varsinkaan jos taskussa on jo toiseksi uusin.

Kuluttaminen on pitkään ollut kiinteä osa länsimaisen ihmisen identiteettiä. Kuluttamisen tärkeys on osa identiteettiä myös puhtaasti kuluttamisen määrän kautta.

Tuloni ovat yli suomalaisen keskitason. Mutta keväällä olin elänyt lähes yli varojeni. Oli matkoja, joita piti maksaa, silmälaseja ja tietenkin uusi polkupyörä, jolla olin liikkeellä.

Oli tuskallista ja kiinnostavaa havaita, miten paljolti tietyn varakkuuden mielsi osaksi itseä. Siis sellaisen toimeentulon tason, ettei kulutuspäätöksiä tarvitse yleensä miettiä valtavan tarkkaan.

Olen hyvä kuluttaja. Sen minkä ansaitsen, myös kulutan. En ole poikkeus. Vuonna 2018 kotitalouden käytettävissä oleva keskimääräinen tulo oli 29 320 euroa. Keskimääräiset menot olivat 29 150 euroa. Kotitalouksilla jäi tuloistaan viime vuonna säästöön keskimäärin puoli prosenttia, kahdessadas­osa.

Säästäminen oli kova juttu, kun sain ensimmäisen pankkikirjani 1980-luvun alussa. Nykyajan juttu on käänteinen säästäminen, etukäteen kuluttaminen luottokorttien ja muiden luottojärjestelyjen avulla. Olen monesti käyttänyt ainakin kolmanneksen palkasta etukäteen luottokortilla.

Kuluttamisen onnellisuutta lisäävä vaikutus on rajallinen. Kulutusyhteiskunta on myös epätasa-arvoinen, sillä tärkeä osa kuluttamista on vertaaminen toisiin ja oman aseman osoittaminen kuluttamalla, minkä havaitsi sosiologi Zyg­munt Bauman jo viime vuosisadan alussa.

Kulutusyhteiskunta tuhoaa itseään. Viime vuonna maailman ylikulutuspäivä oli ensimmäinen elokuuta. Kyseessä on päivä, jolloin maapallolla on laskennallisesti käytetty ne resurssit, jotka maapallo sen vuoden aikana voi tuottaa.

Koko systeemi elää tulevien tulojen varassa kuten minä luottokortteineni. Lisäksi ilmasto lämpenee, mikä todennäköisesti heikentää maapallon tuottavuutta ihmiselle.

Ostokseni Latvian viinakaupasta maksoivat yhteensä 11 euroa 17 senttiä. Laskeskelin, että Suomessa vastaavat ostokset olisivat maksaneet ainakin 25 euroa. Tietenkin matkakulut söivät säästön moninkertaisesti. Tähän lukija huudahtaa: Eihän se noin toimi! On ostettava enemmän!

Jos olisin ostanut vaikkapa 30 pulloa belgialaista olutta, 20 latvialaista lageria, 30 limsaa ja 10 purkkia savukilohailia, olisin säästänyt jopa 150 euroa. Tai siis oikeastaan olisin kuluttanut noin sata euroa enemmän kuin kulutin.

Laskennallisesti olisin säästänyt 150 euroa myöhemmin oluita lipitellessäni. Paitsi jos olisin juonut olutta normaalikulutusta enemmän. Minkä olisin tehnyt. Olenhan hyvä kuluttaja.

Sitä paitsi tuollaisenkaan lastin noutaminen ei vielä niin sanotusti kannattaisi. Hintaero Tallinnaan jäisi liian pieneksi.
Aamulehti teki heinäkuussa 2017 jutun Kannattaako viinan hakeminen Latviasta? -otsikolla. Jutussa laskeskeltiin, millainen kuorma ilmeisesti pariskunnan pitää noutaa Latviasta, jotta viinaralli ”kannattaa”.

Esimerkkilastissa oli neljä laatikkoa lonkeroa (siis 96 purkkia), neljä laatikkoa olutta, kaksi litraa Jägermeister-yrttilikööriä, viisi litraa votkaa ja kartonki tupakkaa. Tästä lastista tulisi 428 annosta alkoholia.

Niiden sisältämää riskiä jutussa ei käsitelty. Osta viinaa ulkomailta ja säästä -juttuihin riski ei sovi. Se, miten paljon alkoholi tappaa ja sairastuttaa kerrotaan eri jutuissa samoissa lehdissä. Monesti mainitaan myös, ettei ihminen tarvitse alkoholia lainkaan.

Hesarissa ennakoitiin toukokuun lopulla Viron alkoholiveron alentamista laskurilla, jolla pystyi katsomaan, kuinka paljon halvemmalla saa vaikkapa pullon votkaa Virosta, jos alkoholiveron lasku etelänaapurissa toteutuu. Liukusäätimellä pystyi kokeilemaan, miten paljon säästää, jos ostaakin yhden sijaan 50 pulloa viinaa (sata euroa).

Osta enemmän, säästä enemmän!

Sammeli Heikkinen

Aamiaisen jälkeen lähdin polkemaan kohti Tarttoa. Ilma oli lämmennyt helteeksi, mutta parin tahmean alkukilometrin jälkeen kävi kuten pyöräillessä parhaillaan käy: polkupyörä tuntui lentävän läpi korkeiden ja hoikkien mäntyjen katedraalin, jossa sirittäjät ja tiltaltit lauloivat. Näin helppo oli murtaa tuhoavat rakenteet!

Pian hivuttavat, pitkät ja loivat ylämäet vailla varjoa imivät terävimmän innon polkemisesta ja idealistisen riemun aivoista. Metsät ja hakkuuaukot muuttuivat kumpuileviksi pelloiksi. Bussipysäkin katoksen viereisen puhelintolpan nokassa pesi kattohaikara.

Taajamakyltti lupasi kyläkeskustaa, mutta kyltin takana kohoava betonielementeistä rakennettu nelikerroksinen kerrostalo oli hylätty. Ikkunoissa oli vaaleita pitsiverhoja, parvekkeella ruosteläiskille päässyt lautasantenni. Pihan asfaltin raoista mahtui jo voikukkamättäitä ja ruoho oli valtaamassa koripallokenttää takaisin.

Talon takana oli pelto ja pellon takana satoja metrejä pitkä matala maatalousrakennus. Sonta haisi. Valtava maitotila pyöri luultavasti nykyään hyvin vähällä väellä. Ehkä kerrostalossa oli asunut neuvostoaikana kolhoosin tai sovhoosin työntekijöitä.

Neuvostoliiton romahdus on selkein esimerkki laajalla alueella tapahtuneesta nopeasta päästöjen laskusta. Vuodesta 1990 päästöt putosivat Neuvostoliittoon kuuluneella alueella seitsemässä vuodessa kolmanneksella.

Se on aika ikävä esimerkki. Vaikka se lopetti valtavan pakkovaltakoneiston, se myös syöksi suuria alueita ja ihmisjoukkoja sekasortoon ja hankaliin, jopa tuhoisiin oloihin.

Nyt meidän pitäisi pudottaa päästöjä suurin piirtein samaan tahtiin. Koko maailmassa. Samalla maapallon resurs­sien riistäminen olisi syytä saada aisoihin.

Kenties tämän ajatuksen valtavuus johtaa viinarallin voittoja laskevien juttujen sitkeään maailman ohi tuijottamiseen. Sillä vaikka viinarallin ajaminen polkupyörällä on täysin järjetöntä, se on paljon järkevämpää kuin viinarallin ajaminen autolla.

Totta kyllä, mukana oli vain kolme pulloa olutta – kaksi olutta olin juonut jo ostoiltana – mutta polkupyörällä ei ollut järkeä kuljettaa enempää. Uutta olutta saisi Tartosta melkein samaan hintaan, mutta matkalla hukatun energia korvaaminen ei ollut yhtä helppoa.

Totta kyllä, viinarallini hitaus pakotti yöpymään ja kuluttamaan rahaa.

Ja totta kyllä, polkupyörän pohjimmainen sopimattomuus viinaralliin takaa, etten lähde enää hakemaan alkoholia Latviasta polkupyörällä.

Nämä kaikki ovat hyviä puolia, vaikka näyttävät huonoilta. Polkupyörällä kulkeminen ei tuota päästöjä. Vähemmän ostettua alkoholia on vähemmän juotua alkoholia. Kun rahaa kuluu majoitukseen ja kalliimpaan suomalaiseen alkoholiin, sitä jää vähemmän käytettäväksi todennäköisesti enemmän päästöjä aiheuttaviin tavaroihin ja palveluihin.

Ajatus järkevästä viinarallista nojaa kuvitelmaan loputtomista luonnonvaroista ja puoli-ilmaisesta fossiilienergiasta. Se on vain esimerkki yhteiskunnan kieroutuneesta logiikasta. Rajallinen taloudellinen kannattavuus riittää perusteluksi ruohonjuuritasolta norsuunluutorniin.

Skaalan globaalissa makrotalouspäässä Yhdysvallat maksaa fossiilisten polttoaineiden tuottajille vuosittain enemmän tukea kuin käyttää kansalaistensa kouluttamiseen.

Kulutusyhteiskunta on täynnä rakenteita, jotka ohjaavat kuluttamaan tuhoisasti ja lyhytnäköisesti.

Sammeli Heikkinen

Rakennemuutosten raunioiden jälkeen ajoin Otepäätä ympäröivään kansallispuistoon, jossa tie nousi ylängölle.

Jossain 30 ja 40 kilometrin välillä jouduin pitämään hieman pidempää taukoa. Hörpin helteen lämmittämää vettä ja sulloin suuhuni suolapähkinöitä ja hedelmäkarkkeja.

Tiellä oli linnunruumis. Metsä oli matalaa ja tiheää. Otepäässä söin erinomaisen lounaan pikkurahalla ja lähdin laskuun kohti Tarttoa.

Viimeinen reilun 40 kilometrin osuus meni tylyksi matkapolkemiseksi. Jos pyörää ei muistanut tauolla taluttaa kestopäällysteeltä, auringossa sulanut piki tarttui renkaisiin ja siihen taas tarttui huonokuntoisen tien korjailuun käytetty hieno sora. Loppumatkan taustaäänenä oli pikkukivien säännöllinen rap-rap-rapsutus tienpintaan.

Tartossa vein polkupyörän hotellin matkatavarahuoneeseen, vedin huoneeni verhot kiinni ja käänsin ilmastoinnin täysille.

Rintakehään oli tullut punaisia näppylöitä, jotka terveydenhoitoalalla työskentelevä puolisoni diagnosoi viestinvaihdon jälkeen hikinäpyiksi. Terveyskirjaston mukaan ne ”ovat hyvin yleisiä vauvoilla, ja niitä esiintyy myös aikuisilla kuumetautien yhteydessä sekä kuumassa ilmanalassa”.

Voimme vaikuttaa siihen, kuinka paljon ilmasto lämpenee. Mutta miten voi tehdä oikeita valintoja maailmassa, joka kannustaa tekemään vääriä?

Olemme kaikki osallisia tuhlaavassa kulutusyhteiskunnassa. Mikä muu oli polkupyöräni, jolla pakenin maailmaa, kuin suuri tarkkaan brändätty kulutustavara? Teräsrunko (steel is real), merkki, jota ei aivan jokaeinarilla olekaan (nimi on vieläpä Raamattu-viittaus) ja asemetallin väri (kuinka taktista).

Entä jos on jo myöhäistä tehdä muutosta? Englundin kokoelma päättyy alakuloiseen ja kauniiseen kirjoitukseen, jossa kuljetaan rappeutuneissa ihmisyhteisöissä ja paikoissa, joista ihmiset ovat kadonneet.

Englund muistuttaa, etteivät Länsi-Rooman asukkaat ajatelleet, että Rooman aika päättyi vuonna 476, joka monesti ilmoitetaan Rooman tuhoutumisen vuodeksi. Länsiroomalaiset jatkoivat elämäänsä. Rooman valtakunnan lopun erotti vasta satojen vuosien päästä.

Entä, Englund kysyy, jos olemmekin jo tuhoutuneet, muttemme vain tiedä sitä vielä.

”Harvat asiat ovat yhtä petollisia kuin inhimillinen sopeutumiskyky, etenkin silloin kun se yhtyy normaaliuden viettiimme.”

Junamatkalla Tartosta Tallinnaan join kahvia pahvimukista ja katselin ohipyyhkiytyvää maisemaa. Polkupyörä heilahteli telineessään radan mutkissa.

Polkupyörällä voi tehdä melkein mitä vain. Jos sen yhdistää junaan, maailma on ulottuvilla. Ainakin, jos aikaa on.

Ottakaapa seuraavana aamuna pyöränne varastosta tai napatkaa asemalta kaupunkipyörä. Polkekaa aivan rauhallisesti muutama sata metriä. Luultavasti ajatte noin 15 kilometrin tuntinopeutta. Polkekaa samaa rauhallista vauhtia koko päivä välillä huilaten ja ruokaillen. Olette sadan kilometrin päässä.

Illalla ajoin pyöräni ulos laivasta helteestä muutaman asteen viilenneeseen Helsinkiin. Edelläni laivasta poistui isä ehkä neli–viisivuotiaan tyttärensä kanssa. Isä polki rinkka selässä fillariaan. Siihen oli kiinnitetty peräpyöräksi tyttären pyörä, jota tämä polki minkä ehti.

Vaikka maailma olisi toisenlainen, kaikkien ei tarvitsisi kuljettaa lapsiaan noin tai ajella kaupunkipyörillä satoja kilometrejä. Toisenlaisessa maailmassa omin voimin kulkeminen voisi kuitenkin olla uusi normaali, ei kuriositeetti.

Humanistiseen ympäristötutkimukseen erikoistunut dosentti Karoliina Lummaa kirjoitti kesäkuun alussa Bios-ajatushautomon blogissa siitä, miten yksittäisiä ilmastotekoja tai -valintoja ymmärretään helposti väärin. Niitä on helppo pitää mitättöminä tai pilkata.

”Luopuminen ja pidättäytyminen tai vaihtoehtoiset valinnat eivät ole oman hyveellisyyden korostamista tai epäsuora tapa ilmaista halveksuntaa toisen valinnoista; ne eivät välttämättä ole edes tietyn identiteetin omaksumista ja ilmentämistä. Kyse on vakaumuksesta”, Lummaa kirjoittaa.

Viinareissu fillarilla on kikka, jolla sain tämän jutun tehtyä. Mutta se on myös vakaumusta: meidän on opittaja seisomaan omilla jaloillamme ilman fossillista tukea. Pyöräilystä tiedämme, että pystyssä pysyy vain, jos menee eteenpäin. Sillä, kuten Englund kirjoittaa, sopeudumme melkein kaikkeen ja melkein kaikesta voi tulla uusi normaali. Sen ei ole pakko olla uhka.

Ajoin Katajanokan rantaa kohti kotia. Sama myötätuuli, joka työnsi minua, kuljetti purjelaivaa kohti Helsingin Pohjoisrannan Halkolaituria.

Tweet