Terveisiä Sanna Marinin utopiasta

23.8.2019

Jenni Leukumaavaara

Terveisiä täältä mystisestä ja pahamaineisesta lyhennetyn työviikon maailmasta. Teen 80-prosenttista työaikaa eli neljän päivän työviikkoa tai kuuden tunnin työpäivää. Juuri sellaista, jota liikenne- ja viestintäministeri Sanna Marin (sd.) aprikoi viikonloppuna tulevaisuuden työntekijöiden työmääräksi.

Marinin ehdotusta on pidetty reaalimaailmasta irrallisena ja paheksuttavana: vai ei työ kelpaa! Erityisesti Etelärannasta sekä politiikan kentän oikealta laidalta on moitittu Marinin ehdotusta vastuuttomaksi. Pitäisi tehdä enemmän töitä, ei vähemmän!

Toki esitystä on myös varovaisesti kannatettu. Esimerkiksi emeritusprofeossorit Sakari Heikkinen ja Matti Pohjola pitävät lyhyempää työaikaa mahdollisena. Marin kertoo saaneensa ehdotuksestaan paljon palautetta puolesta ja vastaan.
 

Aloitin lyhennetyllä työajalla kesäloman jälkeen. Lisääntyneellä vapaa-ajalla olen hullutellut esimerkiksi käymällä vesijuoksemassa ja hotjoogassa, lukemalla kahviloissa ja kirjastoissa, pesemällä ikkunat ja ostamalla viherkasveja.

Kesäloman lopulla paluu töihin ei ahdistanut entiseen malliin, koska tiesin työajan olevan lyhyempi. Henkisesti neljän työpäivän ja kolmen vapaapäivän ero viisipäiväiseen työviikkoon on valtava.

Keväällä elämässäni oli useita kuormittavia asioita, joista palautuminen vaatii edelleen aikaa ja malttia. Eivät kaikki ole alexstubbeja, jotka rentoutuvat viikonloppuisin triathloneissa.

Työpäivissäni on vähemmän jahkausta ja enemmän toimintaa, koska aika on rajoitetumpi. Kokonaistyöpanokseni on lopulta likimain sama kuin ennenkin. Paremmin palautuneena jaksan tehdä innokkaammin, ja ideointi on helpompaa.

Jos minua ei ikärasismin hengessä heitetä ulos työmarkkinoilta viidenkymmenen ikävuoden jälkeen, työuraa on jäljellä vähintään 30 vuotta.

Pidän työstäni, mutta ajatus viisipäiväisestä työviikosta kolmenkymmenen vuoden ajan ei tuo pelkästään myönteisiä mielikuvia. Työtä jaksaa pidempään, kun aikaa jää myös muulle elämälle.


Työaikakeskustelussa on samoja kaikuja kuin perustulokeskustelussa: ihminen on laiska, häntä pitää patistaa työn ääreen ja mieluiten vahtia koko ajan. Ihminen ei ymmärrä omaa parastaan. Työpaikalla on tärkeää olla, vaikka tulosta ei syntyisi.

Perustulokokeilussa hallituksen ainoa mielenkiinto kohdistui siihen, lisääkö perustulo työllistymistä. Kokeiluun osallistuneet kertoivat hyvinvointinsa kohentuneen. Se ei ollut riittävä tulos.

Suomessa 1990-luvun lopussa tehdyssä lyhennetyn työajan kokeilussa työntekijät saivat täyden palkan lyhyemmällä työajalla. Tutkimuksessa kävi ilmi, että työn tuottavuus jopa kasvoi. Ihmiset olivat onnellisempia, kun aikaa jäi ministeri Marinin mainitsemille asioille: perhe-elämälle, harrastuksille ja sivistymiselle.

Kokeilua ei jatkettu. Tuolloista kokeilua vetänyt Pekka Peltola on tällä viikolla jakanut useissa medioissa kokeilun tuloksia ja sanoo, että lyhennettyyn työaikaan liittyy vahvaa asenteellisesta vastustusta.

Suomessa ei arvosteta hyvinvointia, jos se tuntuu uhkaavan talouskasvua. Se on linjassa sen kanssa, ettei talouskasvun ihanuutta ja kaikkivoipaisuutta saa kyseenalaistaa edes globaalin ilmastokriisin vuoksi.


Poliittiset ja taloudelliset päättäjät haluavat työllisyysasteen nousuun, osatyökykyiset töihin ja joustavuutta työelämään. Töihin olisi mentävä aiemmin, eläkkeelle jäätävä myöhemmin ja työuran aikana pitäisi opiskella uusia ammatteja. Jossain välissä olisi hyvä synnyttää uusia veronmaksajia ja talouskasvun ylläpitäjiä.

Meiltä odotetaan parempia työtehoja. Siihen nähden on surkuhupaisaa, että ministerin pohdinta tulevaisuuden työmääristä ja elämän muista arvoista nostattaa pöyristelyn, tuhahtelun ja naureskelun kierteen.

Samoin kävi Suomen ylioppilaskuntien liiton kesällä tekemälle avaukselle opiskelijoiden rahallisesti tuetusta kesälomamahdollisuudesta. Useampi toimittajakollegani innostui pilkkaamaan opiskelijoita raukoiksi tai syöttöporsaiksi. 

Miten pilkkaaminen auttaa työmarkkinoille tulevia nuoria? Lukioissa ja yliopistoissa on väsyneitä opiskelijoita, jotka pelkäävät työelämää. Jos lyhyempi työviikko olisi neutraali vaihtoehto, johon ei automaattisesti liity henkistä itseruoskintaa ja huonommuuden tunnetta, työelämä näyttäisi vähemmän uuvuttavalta.

Suomessa katsotaan kaihoten muiden Pohjoismaiden parempia työllisyyslukuja. Esimerkiksi Ruotsissa osa-aikatyötä ja lyhyempää työaikaa tehdään enemmän kuin meillä. 

Tiedän olevani onnekas, koska työpaikkani suostui tähän järjestelyyn. Tiedän myös hyvin, etten tee yhtä tärkeää työtä kuin esimerkiksi varhaiskasvatuksen ammattilaiset, lääkärit tai palomiehet.

Minun lisävarttini tai seitsemän tunnin viikkovähennykseni ei jätä lapsia hoitamatta tai leikkausoperaatioita tekemättä.

Mutta mitä rankempaa ja yhteiskunnalle tärkeämpää työ on, sitä enemmän työntekijällä pitäisi olla mahdollisuuksia vaikuttaa työmääräänsä ja työoloihinsa. Väsynyt ihminen on harvoin paras työntekijä.

työelämä  työllisyys 

Tweet