Anna Autio

Suu auki – suomalaisen luokka näkyy hampaista

31.5.2019 10.49

Anne Ignatius

Suomalaisten suut saatiin terveiksi määrätietoisella politiikalla, mutta hammashoidosta on tullut terveydenhoidon hylkiö. Seuraukset näkyvät kun katsoo ihmisten suuhun.

Kollega varasi ajan hammaslääkärille. Häntä ei varsinaisesti vaivannut mikään, mutta koska edellisestä käynnistä oli vuosi, hän ajatteli, että on paras käydä tarkistuttamassa tilanne.

Hammaslääkäri oli riemuissaan. Hän ei ainoastaan kehunut kollegan hampaita vaan myös sitä, että tämä huolehti terveydestään ja tuli tarkastukseen ikään kuin muuten vain, jo ennen oireita.

Kuulemma huomattavan suuri osa ihmisistä ei tule ja sen huomaa. Joidenkin suut ovat surkeassa kunnossa, hammaslääkäri sanoi.

Tilastollisesti ei ole ihme, että kollegan suu voi hyvin. Hän on korkeasti koulutettu ja hänellä on kohtuullinen palkka. Koulutus ja tulotaso vaikuttavat siihen, kuinka hyvin hampaistaan huolehtii.

Mitä vähemmän kouluja on käynyt ja mitä pienemmät vuositulot ihmisellä on, sitä todennäköisemmin hän ei ole käynyt säännöllisesti hammaslääkärissä. Ja vastaavasti mitä suuremmat vuositulot, sitä todennäköisemmin hän on käynyt vähintään tarkastuksessa viimeisen vuoden aikana.

Suun terveys on luokkakysymys.

Suun terveys on myös sukupuolikysymys. Suosituksen mukaan hampaat olisi hyvä harjata kahdesti päivässä. Suomalaisista naisista niin tekee 83 prosenttia, miehistä vain 53 prosenttia.

Suomalaiset miehet hoitavat hampaitaan Länsi-Euroopan huonoiten.

Hammaslääkäriliiton toiminnanjohtaja Matti Pöyry pitää sitä outona historiallisena jäänteenä.

”Hampaiden harjaamattomuus tuntuu periytyvän sukupolvelta toiselle. Jostain syystä pojat ja miehet ajattelevat, että hampaita ei tarvitse arvostaa.”

Kollegan hampaiden hyvään kuntoon vaikuttaa paitsi hänen koulutuksensa ja sukupuolensa – hän on nainen – myös se, että hän on syntynyt 1980-luvun alussa.

1970- ja 80-lukujen terveyspolitiikassa satsattiin lasten ja nuorten suunterveyteen, tai hammashuoltoon, kuten termi tuolloin kuului.

Kansanterveyslaki oli valtava edistys, mutta hammashoidossa se ei koskenut kaikkia. Laki salli sen, että kunnat voivat valita, kenen hampaat se hoitaa. Perusteeksi kelpasi esimerkiksi potilaan ikä.

Esimerkiksi Helsingissä oli vuosikausia käytäntö, että vain vuonna 1956 tai sen jälkeen syntyneet ja tietyt erityisryhmät pääsivät julkisen puolen hammaslääkärille. Muiden piti käydä yksityisellä.

Yleensä kunnat, joissa oli tarjolla myös yksityistä hammashoitoa, ottivat kunnalliseen hoitoon vain lapset, nuoret, veteraanit ja sellaisia sairauksia sairastavat, joiden terveyttä suun tulehdukset voivat selvästi huonontaa.

Panostus lapsiin ja nuoriin näkyi pian. Lasten suunterveys parantui roimasti 1970- ja 80-luvuilla. Mutta 1990-luvun puolivälissä kaikki muuttui.

Pöyry osoittaa vuotta 1993 ja silloin voimaan tullutta niin sanottua valtionosuusuudistusta. Uudistus  tarkoitti sitä, että kunnat saivat itse päättää, miten ne rahansa käyttävät.

”Valtio asetti tietyn minimin terveydenhuoltoon, mutta periaatteessa kunnat saivat valita, laittavatko rahaa hiihtoputkeen vai hammashoitoon”, hän sanoo.

Jo 1990-luvun lopussa todettiin, että uudistus ei ollutkaan hyvä idea. Sääntelyä kaivattiin takaisin etenkin, koska hoitojen alueelliset erot olivat kasvaneet suuriksi.

Seuraava merkittävä vuosi hammashoitoa koskevassa terveyspolitiikassa on vuosi 2002. Sen vuoden joulukuussa astui siirtymäajan jälkeen voimaan laki, jonka mukaan kunnat eivät enää saa valikoida hammashoidon potilaita, vaan kaikilla pitää olla oikeus hoidattaa hampaansa terveyskeskuksessa tai saada Kela-korvausta, jos käy yksityisellä hammaslääkärillä.

Se oli suuri muutos ja parannus ihmisten suunterveyteen.

Mutta kuntien kannalta tilanne oli hankala, sosiaali- ja terveysministeriössä työskentelevä lääkintöneuvos Merja Auero sanoo.

Kunnat eivät olleet varautuneet siihen, että ihmiset suorastaan ryntäsivät terveyskeskuksiin. Niihin kuntiin, joissa ei ollut aiemmin hoidettu aikuisia, syntyi valtavat jonot. Myös yksityisten hammaslääkärien potilasmäärät kasvoivat.

”Uudistus osoitti, miten valtavasti tyydyttämätöntä hammashoidon tarvetta oli aikaisemmin ollut.”

Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2005 tuli voimaan niin sanottu hoitotakuu, joka suun terveydenhuollossa tarkoittaa sitä, että kiireetöntä hoitoa tarvitsevien pitää päästä hoitoon kuudessa kuukaudessa ajanvarauksesta. Kiireellistä hoitoa tarvitsevien pitää päästä nopeammin.

Hoitotakuu toteutuu lähes kaikissa kunnissa ja hyvä niin: kuusi kuukautta on pitkä aika. Asiantuntijat ovat keskustelleet siitä, että hoitotakuun aikaa olisi syytä lyhentää.

Miten suomalaisten suut sitten voivat? Ainakin selvästi paremmin, jos verrataan nykytilannetta 20–30 vuoden takaiseen tilanteeseen.

Se johtuu Itä-Suomen yliopiston suun terveydenhuollon professori Liisa Suomisen mukaan monesta syystä. Tekniikka ja hoitomenetelmät ovat ottaneet valtavia harppauksia.

Hoitoon pääsee nykyään helpommin kuin ennen. Palveluita on keskimäärin enemmän tarjolla ympäri maata, joskin alueellisia eroja on.

Myös asenteissa on tapahtunut edistystä. Ihmiset pitävät mieluummin omat hampaansa kuin käyttävät tekohampaita. Sotien jälkeen syntyneistä monella on myös vielä irrotettavia hammasproteeseja, mutta heidän määränsä vähenee koko ajan.

”Aikuisilla on nykyään huomattavasti aikaisempaa vähemmän reikiä ja entistä todennäköisemmin omat hampaat suussa. Ennen hoito oli poistohoitoa. Jos hammasta särki, se vedettiin pois”, Suominen sanoo.

Nykyään aikuisia vaivaa hampaiden kiinnityskudosten eli esimerkiksi ienten sairaudet.

Lasten ja nuorten suunterveys parani kohisten 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin. Mutta sitä ei tiedetä, miten lasten suut voivat nyt. Tuoreita tutkimustuloksia ei ole.

”Kentältä kuuluu näkemyksiä, että huonompaan suuntaan oltaisiin taas menossa, mutta varmuutta siitä ei ole.”


Se mitä on tapahtunut varmasti, on kahtiajako: osan suut voivat hyvin, osan huonosti.

Syksyllä 2018 uutisissa kerrottiin poikkeuksellisesta rikoksesta. Rovaniemen hovioikeus tuomitsi kaksi ja puolivuotiaan lapsen vanhemman 30 päiväksi ehdolliseen vankeuteen. Tuomio tuli vammantuottamuksesta, koska vanhempi ei ollut huolehtinut lapsen suun terveydestä. Lapselta jouduttiin poistamaan seitsemän maitohammasta, koska ne olivat vaurioituneet niin pahasti.

Pöyryn mukaan ei ole mitenkään ainutlaatuista, että joidenkin lasten vanhemmat laiminlyövät lastensa suun hoitamisen. Ongelmat tapaavat kasaantua. Ainutlaatuista on se, että vanhempi sai rangaistuksen oikeudessa.

”Siitä voi olla eri mieltä, onko tuomio oikea tapa lähestyä ongelmaa. Mutta joka tapauksessa huoltaja on vastuussa lasten terveydestä. Hammashoitola ei voi ratsastaa lapsen luokse iltaisin tarkistamaan, onko hampaat pesty.”

Tilastot painottavat luokka- ja sukupuolieroja, mutta muitakin eroja on.

Yksi selkeästi erottuva ryhmä ovat maahanmuuttajataustaiset ihmiset. Heidän suunsa ovat huonommassa kunnossa kuin valtaväestön. Syitä ei ole selvitetty, mutta kyse voi olla siitä, että osa monikulttuurisista perheistä tulevista jää valistuksen ulkopuolelle.

He eivät välttämättä ole kuulleet esimerkiksi siitä, että pienen lapsen tuttipulloa ei kannata täyttää mehulla. Mehut ja murot aiheuttavat lapsille eniten reikiä.

Toiseksi ryhmäksi Pöyry nostaa esiin 1980-luvulla syntyneet vanhemmat.

”He ovat tottuneet siihen, että yhteiskunta on huolehtinut heidän hampaistaan eivätkä välttämättä ymmärrä, että suunterveys ei periydy vaan siihen pitää vaikuttaa.”

Aiemmin useilla vanhuksilla ei ollut hampaita. Nykyään on. Se on tietenkin positiivista. Omilla hampailla pystyy paremmin syömään monipuolisesti, mikä vaikuttaa koko terveyteen.

”Mutta se tarkoittaa sitä, että ikääntyneet henkilöt tarvitsevat entistä enemmän suun terveydenhuollon palveluita”, Auero sanoo.

Kun väestö vanhenee, myös muistisairaiden määrä kasvaa. Muistisairaat etenkään eivät pysty huolehtimaan suunsa terveydestä.

”Apua tarvitsevia vanhuksia kyllä käännetään ja parempikuntoisia viedään ulos, mutta suuta ei useinkaan osata tai muisteta puhdistaa. Meillä on iäkkäitä potilaita, joiden suussa on märkää vuotavia alueita.”

Aueron mielestä olisi tärkeää, että kaikkeen terveydenhuollon ammattilaisten koulutukseen sisältyisi perustietoutta suun sairauksista ja niiden ehkäisemisestä.

Hammaslääkärillä käyminen on kallista. Se ei ole kallista ainoastaan yksityisvastaanotoilla vaan myös julkisella puolella.

Vuosi sitten kollega halusi päästä tarkastukseen. Kaupungilla ei ollut aikoja, mutta ajanvarauksessa hänelle tarjottiin palveluseteli, jolla hän pääsi samaan hintaan yksityiselle.

Vuoden kuluttua käynnistä, lokakuussa 2018, yksityinen hammaslääkäriasema lähetti hänelle tekstiviestin ja muistutti, että nyt olisi taas aika tulla tarkastukseen. Kollega päätti käyttää samaa yksityistä asemaa, koska se tuntui helpoimmalta.

Tällä kertaa suu vaati kaksi käyntiä. Ensimmäisellä kerralla hammaslääkäri tarkasti tilanteen, toisella kerralla hän paikkasi orastavan reiän ja poisti hammaskiven.
Lasku kahdesta käynnistä oli Kela-korvauksen jälkeen 187,50 euroa.

Yksityisten hammaslääkäreiden laskuista maksettavaa Kela-korvausta on pienennetty. Kun korvaus otettiin käyttöön, se oli lähes 40 prosenttia laskun loppusummasta. Nyt se on 15 prosenttia. Asiakas maksaa yksityisen hammaslääkärin veloittamasta summasta itse 85 prosenttia.

Myös julkisella puolella potilaat maksavat ison osan laskustaan itse. Tällä hetkellä julkisen puolen potilaat maksavat hammaslääkärikustannuksista itse 33–35 prosenttia, kun muiden terveyskeskuspalveluiden hinnoista potilaat maksavat keskimäärin seitsemän prosenttia.

Joissain kunnissa, kuten Helsingissä, potilaat eivät maksa terveyskeskuslääkäristä mitään. Hammaslääkärillä käyntimaksu on reilun kympin ja perushammastarkastus maksaa noin 15 euroa päälle.

Ei siis ihme, että osa jättää tarkastukset väliin.

”Usein juuri vähemmän koulutetut ja pienituloiset hakeutuvat hoitoon vain särkytilanteissa, vaikka he tarvitsisivat suun terveydenhuollon palveluja eniten. Korkeat asiakasmaksut ovat yksi syy tähän”, Auero sanoo.

Miksi hammaslääkärillä käyminen maksaa niin paljon verrattuna muihin lääkäreihin? Kyse on poliittisista päätöksistä ja siitä, miten yhteiskunnan rahoja käytetään.

Matti Pöyryn mielestä käytäntö on eettisesti kestämätön. Hänestä käytäntö paljastaa sen, että yhteiskunta ei pidä hammashoitoa yhtä tärkeänä kuin muuta terveydenhoitoa.

”Myös historialliset syyt painavat. Jos muinoin hampaissa oli vikaa, ne otettiin pois ja korvattiin proteesilla. Proteesi ei reikiinny eikä aiheuta ientulehduksia. Eli tavallaan ajateltiin, että vaiva on helppo hoitaa.”

Sosiaali- ja terveysministeriön Merja Auero sanoo, että korkeita asiakasmaksuja on totuttu perustelemaan myös sillä, että hammashoitoon tehty valtavia satsauksia. Satsauksista on kuitenkin aikaa. Viimeisimmät uudistukset on tehty 2000-luvun alussa.

”Suun terveydenhuollon palveluihin tarvittaisiin lisää rahaa ja työntekijöitä, se on selvää.”

Poliittisessa keskustelussa hammashoidosta ei juuri puhuta, vaikka yhä enemmän on tietoa suun sairauksien vaikutuksesta myös muihin sairauksiin.

Sote-uudistusten kulisseissa hammashoidosta väännettiin ainakin jonkin verran, vaikka julkisuuteen nousivat muut asiat.

Kun uudistus ja hallitus kaatuivat, menivät nurin myös suun terveydenhoitoon suunnitellut uudistukset.

”Hallituksen sote-uudistuksessa oli huonoja ja hyviä osia hammashoidon kannalta”, kuvaa vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto.

Alanko-Kahiluoto oli sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsenenä mukana sote-neuvotteluissa. Hyvät asiat liittyivät hänen mukaansa lähinnä asiakasmaksulakiehdotukseen. Siinä esitettiin, että suun terveydenhuollon palvelut otettaisiin mukaan asiakasmaksujen maksukattoon.

Vuonna 2019 terveyskeskus- ja sairaalakulujen maksukatto on 683 euroa vuodessa. Maksukatto on hoitokulujen enimmäismäärä. Se tarkoittaa, että jos potilaalla kertyy vuodessa hoitokuluja 683 euroa, sen yli meneviä kuluja ei tarvitse maksaa.

Tällä hetkellä hammashoidon kuluja ei lasketa maksukattoon. Vihreiden lisäksi kokoomus ja vasemmistoliitto ovat kannattaneet tilanteen korjaamista.

Asiakasmaksulakiehdotus kaatui kuitenkin muun sote-uudistuksen kanssa.

Alanko-Kahiluodon mukaan uuden eduskunnan on selvitettävä, mikä on hammashoidon tila Suomessa. Tasavertaiselta hoito ei ainakaan vaikuta.

”Tällä hetkellä suomalaisten hampaista näkyy aivan liikaa se, kenellä on rahaa”, Alanko-Kahiluoto sanoo.

Kollega ei suinkaan ole aina ollut esimerkillinen hammastarkastuksissa kävijä. Yliopiston jälkeen hän ei käynyt vuosiin hammaslääkärissä, opiskeluaikanakin laiskasti. Hän tiesi, että olisi hyvä mennä, mutta ei vain saanut aikaiseksi.

Niin käy monelle, Pöyry sanoo. Tällä hetkellä alle 18-vuotiaat saavat maksuttomat hammaslääkärikäynnit. Sen jälkeen hoidoista täytyy maksaa. Kun tulee täysi-ikäiseksi, kukaan ei enää patista hammaslääkäriin. Silloin monelle tulee pitkä tauko, keskimäärin viidestä kymmeneen vuotta.

”Sinä aikana monien hampaiden kunto romahtaa. Hyvä työ, mitä kouluaikana on tehty, ikään kuin  tuhoutuu”, Pöyry sanoo.

Muutama vuosi sitten kollega päätti, että hän ei halua hampailleen samaa kohtaloa kuin hänen vanhempiensa hampaille. Hänen sekä äidillään ja isällään on niin sanotusti huonot hampaat ja monta proteesia.

Hän ei halua tekohampaita. Hän on muutenkin huomannut pääsevänsä helpommalla, jos ei päästä reikiä niin pitkälle, että niitä särkee. Poraaminenkin on nopeampaa ja kivuttomampaa kuin ennen. Hammaslääkäriä ei tarvitse edes pelätä.

Ruotsissa hammashoidon maksuttomuuden ikärajaa nostettiin hiljattain 23 vuoteen. Pöyryn mielestä se olisi hyvä suuntaus Suomessakin, mutta kunnissa on pitkät jonot ja niiden purkaminen vaatisi lisää rahaa.

Aluehallintovirastot ovat puuttuneet kuntien hammaslääkärijonoihin. Uhkasakkojen pelossa kunnat ovat suunnanneet rahaa aikuisten hammashoidon puolelle ja säästäneet lasten hammashoidossa.

”Se on tyhmää, koska suun terveyden kannalta keskeisin vaihe on se, kun hampaat puhkeavat ja purenta kehittyy. Sinä aikana luodaan suunterveyden pohja.”

hammashoito  eriarvoisuus 

Tweet