Osuva pilapiirros tuo viikon ryöpytyksen – Muhammed-kohu rokotti Ville Rannan törkypalautetta vastaan

Vesa Ranta

”Piirtäjänä olen niin kovasanainen feministi kuin mahdollista. Vaikka maailma muuttuu, ja #metoo liikuttaa mannerlaattoja, niin silti ei kannata ajatella, että tasa-arvo olisi hoidettu”, Ville Ranta sanoo.

11.1.2019 15.18

Jonna Tapanainen

Ville Ranta tutkii sarjakuvissaan isoja teemoja kuten miehen rooleja, kuolemanpelkoa ja uskontoja.

Viiva oli lennokasta, mutta piirros silti hämmästyttävän näköinen. Kaikki luokan oppilaat tunnistivat kuvasta saksanopettajansa, jonka 14-vuotias Ville Ranta oli piirtänyt täriseväksi ja hikoilevaksi tekoauktoriteettiksi.

Koulun lehteen tarkoitettu piirros ei päässyt laajempaan jakeluun. Kuvan nähtyään saksanopettaja raivostui ja takavarikoi sen.

Koulun ikiaikainen logiikka takasi, että opettajan maltinmenetys teki Rannasta luokan sankarin.

Ranta oli huomannut piirtämisen voiman jo aikaisemmin. Opettajien lisäksi hän oli piirtänyt sarjakuvia kahdesta veljestään ja ällistynyt joka kerta niiden tehosta.

Hän huomaa sen vieläkin, kun hän piirtää ihmisiä kahviloissa ja baareissa salaa. Jotkut tulevat katsomaan ja hermostuvat. He eivät kuulemma ole sen näköisiä, jollaisiksi Ranta on heidät piirtänyt.

”Silloin piirros on yleensä onnistunut, sillä jos se ei ole yhtään näköinen, se ei kosketa”, Ville Ranta sanoo.

Nykyisin hän on jo tottunut töidensä herättämään huomioon. Etenkin Kirkko ja kaupunki -lehdessä ilmestyvät pilapiirrokset synnyttävät usein palauteryöpyn.

Nyt Ranta istuu Messukeskuksen kahvilan perimmäisessä nurkassa ja yrittää selvitä Helsingin kirjamessujen kakofonian läpi. Häntä on juuri haastateltu lavalla uudesta sarjakuvakirjastaan Kuningas menettää päänsä, jossa hän pohtii vanhenemista, kuolemanpelkoa ja miehistä vallankäyttöä. Muun muassa.

Rannan henkilökohtainen ja isoja teemoja pohdiskeleva tyyli on tuonut hänelle niin sarjakuva-Finlandian kuin Puupäähattu-palkinnonkin.

”Minulla on taipumus sisällyttää tarinoihini itsetutkiskelua ja sitä kautta ihmisyyden pohdiskelua. Yritän analysoida, millainen ihminen olen ja millaisia ihmiset ylipäänsä ovat”, Ranta kertoo.

Pilapiirroksissakin hän käsittelee mieluiten moraalikysymyksiä, lempiaihettaan.

”Teen huomioita siitä, miten itsekkyys ja tyhmyys ohjaavat varsinkin vallassa olevia ihmisiä, ja teen kannanottoja asioista, joissa meidän pitäisi mielestäni olla parempia.”

1980- ja 1990-luvun Oulussa lähes jokainen poika pelasi jääkiekkoa. Kymmenvuotias Ranta ahmi sarjakuvia kotona, soitti ahkerasti pianoa konservatoriossa – ja inhosi urheilua. Ei mikään värisuora koulun suosituimmuuskisassa.

”Poikakulttuuri oli tuolloin tosi kovaa. Kärsin siitä, etten ollut tarpeeksi fyysinen enkä väkivaltainen. Olin lapsena hyvin arka ja koulussakin syrjäänvetäytyvä.”

Onneksi hänellä oli yksi valttikortti: kaikki luokassa tiesivät, että Ville osaa piirtää.

”Olen aina saanut huomiota ja hyväksyntää piirtämällä. Se on ollut minulle luonteva turvapaikka jo pienenä.”

Perheen omakotitalossa Oulun Nokelassa Ranta luki ja piirsi sarjakuvia kahden veljensä ja kahden serkkunsa kanssa. Kun muut kyllästyivät, Ranta jatkoi itsekseen.

Hän alkoi opiskella ranskaakin voidakseen lukea ranskalaisia sarjakuvia, joiden suomennoksille 1990-luvun lama oli pannut stopin. Politiikan toimittajana työskennellyt äiti raahasi pojalleen sarjakuvia Brysselin-matkoiltaan.

”Äiti kannusti lukemaan myös kirjoja, mutta olin kauhean umpimielinen. 14- tai 15-vuotiaana aloin sitten lukea kaunokirjallisuutta.”

Äidin mielestä taiteilijan ammatti oli hienointa mitä on, ja pian taiteilijuus oli itsestään selvää myös Rannalle. Ainoastaan taiteenlaji mietitytti: murrosiässä piirtäminen ja kirjoittaminen olivat ajaneet pianonsoiton ohi.

”Olin pitkään epävarma, onko sarjakuva tarpeeksi hienoa, vai pitäisikö minun yrittää kirjoittaa proosaa.”

Sarjakuvista hän innostui tosissaan vasta 2000-luvun alussa tutustuttuaan Helsingin sarjakuvapiireihin. Muun muassa Terhi Ekebomin, Mika Lietzénin, Johanna Rojolan ja Christer Nuutisen muodostamalta yhteisöltä tuli niin kannustusta kuin kritiikkiä.

Helsinkiin Ranta oli muuttanut vuonna 1998 opiskellakseen yliopistossa kirjallisuutta, mutta opinnot jäivät, kun esikoissarjakuvateos Sade ilmestyi vuonna 2003.

”Onko turvallisuutesi Oulussa taattu?” Le Monden toimittaja tiedusteli puhelimessa.

Oli helmikuu 2006, ja Rannan piirtämästä Muhammed-sarjakuvasta oli noussut kansainvälinen kohu. Ranta vitsaili ranskalaistoimittajalle, etteivät egyptiläiset tai syyrialaiset terroristit tarkene tulla Ouluun, mutta huomasi miettivänsä itsekseen, voisiko jotain tapahtua.

”Mutta kun kävelin Oulun kaduilla, ajattelin, että ehkä ei kuitenkaan”, Ranta sanoo ja virnistää.

Hän oli palannut Ouluun neljä vuotta aikaisemmin, kun kulttuurilehti Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna oli houkutellut hänet lehden sarjakuvapiirtäjäksi. Kaltiossa hän löysi tyylinsä ja tekniikkansa.

”Olin ollut varma, että minulla on lahjoja, mutta se mitä tein, ei ollut sitä mitä piti. Kaltiossa pääsin vauhtiin, ja sarjakuvani herättivät reaktioita.”

Muhammed-sarjakuva syntyi vastauksena edellisvuotiseen kohuun, kun tanskalainen sanomalehti Jyllands-Posten julkaisi kaksitoista pilakuvaa islamin profeetasta ja suututti muslimeita eri maissa.

Ranta kritisoi viiden sivun sarjakuvassaan ensin sitä, että muslimit yrittävät kieltää itsensä arvostelun, sekä sitä, että Suomessa haluttiin valtiovaltaa myöten hiljentää keskustelu aiheesta.

”Tein sarjakuvasta hyvin sovittelevan, mutta tiesin, että keskustelevan sävyn yhdistäminen piirrostyylini olisi aika raju juttu.”

Kun sarjakuva julkaistiin Kaltion verkkosivuilla, laskuri alkoi naksuttaa kävijöitä ympäri maailmaa. Lehden hallituksessa säikähdettiin ja Vilkunaa käskettiin poistamaan sarjakuva. Kun tämä ei suostunut, verkkolehti pantiin kiinni, päätoimittaja sai potkut – ja kohu oli valmis.

Eurooppalaiset lehdet paheksuivat sensuuria, mutta Suomessa Rantaa haukuttiin keskusteluohjelmissa.

”Se oli kunnon lyttäystä. Olin tyhmä, nuori häirikkö, joka halusi julkisuutta.”

Käänne tapahtui, kun toimittaja Saska Saarikoski puolusti Rantaa Helsingin Sanomien kolumnissa. Jäihin joutuneet työprojektit pantiin taas vireille, ja työtarjouksia tuli Ilta-Sanomista ja Journalistista. Rannan pilapiirtäjän ura oli saanut lentävän lähdön.

”Sain hienon koulutuksen satiirikoksi. Ensin kaikki juoksivat tuohon suuntaan, ja sitten kaikki juoksivat tähän suuntaan. Tulin ikuisiksi ajoiksi immuuniksi kritiikille, kohuille ja inhottavalle palautteelle.”

Viestejä oli tullut yöllä satoja: Messenger oli tukittu irtileikattujen päiden kuvilla ja teloitusvideoilla, sähköposti oli tuutattu täyteen törkyä, Facebookissa Ranta sai blokata häiriköitä.

Oli vuosi 2015, ja Rannan pilapiirros Pariisin terrori-iskuista Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli saanut trollit liikkeelle. Piirroksessa kahvilan edessä makaa ruumis, jota ympäröivää verilammikkoa lipittää mies. Alla lukee ”Ensimmäisten joukossa paikalla on maahanmuuttokriitikko”.

Kun Kirkko ja kaupunki tarjosi Rannalle töitä vuonna 2009, hän suhtautui ajatukseen torjuvasti.

”Se kuulosti huonolta idealta. Sanoin, että parin kuvan ja ikävän palautteen jälkeen annatte potkut.”

Lehdestä kuitenkin vakuuteltiin, että he tietävät mitä tekevät. Aluksi piirroksista tuli valtavasti pahastunutta palautetta ja Rannalle vaadittiin potkuja. Silloinen päätoimittaja Seppo Simola seisoi kuitenkin tiukasti pilapiirrosten takana.

Jos Rannan pilapiirros lätkähtää keskustelun aiheeksi, hän varautuu viikon tai kahden ajaksi vastaamaan ryöpytykseen. Vihapostiin hän suhtautuu tyynesti, osana työtään.

”Pystyn siihen, koska olen mies, eli häirinnästä puuttuu yksi elementti. Elämässäni ei ole mitään, mikä kelpaisi lyömäaseeksi, ei sukupuolta, ei seksuaalivähemmistön statusta, ei ihonväriä.”

2010-luvulla pilapiirtäjän työtä on muuttanut paitsi valtava palaute myös se, että keskustelu nopeutuu ja kärjistyy. Se on saanut Rannan muuttamaan tyyliään.

”Olen nykyisin filosofisempi piirtäjä, sillä räiskiminen on kärsinyt inflaation.”

Silläkin uhalla, että tulkinnanvaraisuus ymmärretään usein tahallaan väärin.

”Ihmisillä on jatkuva kaipuu siihen, että asiat voisi saada selkeiksi. Se vaikeuttaa sen hyväksymistä, että asiat eivät vain selkene.”

Ranta omistaa viikostaan maanantait ja perjantait pilapiirroksille. Aiheiden jatkuva pohdiskelu on  ”ihan toimiva elämäntapa”.

Ongelmia aiheuttavat sarjakuvakirjat, joita pitäisi tehdä loput kolme päivää viikosta. Työ on hidasta ja ajautuu jatkuvasti törmäyskurssille perhe-elämän kanssa.

”Isyyttä ja taiteilijantyötä on hirveän vaikea yhdistää. En edes ajattele, että siihen olisi olemassa ratkaisu.”

Luovasta prosessista on vaikea irrottautua, kun on ajanut itseään päivän aikana ylikierroksille. Kierrokset eivät laske noin vain, kun on aika hakea lapsi päiväkodista.

”Ei oikein pysty ajattelemaan, ei näe mitään, ei halua kommunikoida. Illalla ei meinaa jaksaa olla perheenjäsenten kanssa. Usein feidaan esimerkiksi menemällä tekemään ruokaa, ja teen sitä aika pieteetillä.”

Rannalla on 12- ja 15-vuotiaat lapset edellisestä avioliitostaan ja nelivuotias lapsi nykyisen puolison Rebekka Naatuksen kanssa. Perheeseen kuuluu myös Naatuksen 14-vuotias lapsi hänen edellisestä avioliitostaan.

Puoliso, lapset ja ystävät vilahtelevat Rannan sarjakuvissa, joissa on usein omaelämäkerrallisia elementtejä. Jotkut ystävistä ovat sanoneet, etteivät halua esiintyä hänen töissään, ja sen hän hyväksyy.

”Varmasti monesti kuvaan lapsiani tai muita läheisiäni epäreilusti. Panen heidät sanomaan ja tekemään asioita, jotka edustavat enemmän omaa tulkintaani kuin sitä, mitä on oikeasti tapahtunut.”

Ranta sanoo miettivänsä asiaa koko ajan, sillä siihenkään ei ole olemassa pakettiratkaisua.

”Typerintä olisi ajatella, että minulla on oikeus kuvata maailmaa kuinka haluan, koska olen taiteilija.”

Esimerkiksi omaa avioeroaan vuonna 2009 Ranta kyllä käsitteli piirtämällä, mutta ei koskaan julkaissut töitä. Hän ei halunnut tulehduttaa välejä ihmiseen, jonka kanssa hänen piti pärjätä yhteisten lasten takia.

Piirtäminen on Rannalle luonnollinen tapa terapoida itseään.

”Voi purkaa paineita, kiillottaa kilpeään, ja kuvata itsensä kauhean raskaiden asioiden kantajana.”

”Onko mitään kirkkoaiheita?” Ville Ranta kirjoittaa usein Whatsappissa puolisolleen, joka työskentelee Oulun seurakuntayhtymän viestintäpäällikkönä.

Kirkko & kaupunki -lehden nykyinen päätoimittaja Jaakko Heinimäki on pyytänyt Rantaa piirtämään kirkkoon ja uskontoon liittyvistä aiheista ”aina kun voi”, ja kirkollisia aiheita hän käyttää muun muassa  moraalisia kysymyksiä käsittelevässä Jeesus ja Jumala -sarjakuvassa.

Ranta tutustui Rebekka Naatukseen, kun tämä tilasi häneltä sarjakuvaesseitä seurakunnan verkkoon. Siinä missä Ranta oli kasvanut ortodoksiperheessä, oli Naatus taustaltaan vanhoillislestadiolainen. Pari olisi voinut olla kotoisin eri maista.

”Kuin olisi alkanut seurustella kiinalaisen kanssa. Mehän olimme ihan eri kulttuureista, Rebekan historia ja maailmankuva olivat hyvin erilaisia. Tietenkin se oli hyvin romanttista.”

Ranta luulee, että rakastumisessa oli pitkälle kyse siitä, että he innostuivat toistensa erilaisuudesta. Pariskunta on ollut yhdessä pian yhdeksän vuotta. Kotona he puhuvat paljon kirkkopolitiikasta, ovathan he vähän kuin samalla alalla. Uskonasioista pariskunta ei kuitenkaan puhu.

”Meillä on niin erilainen uskonnollinen tausta ja maailma, ettei siinä ole hirveästi yhdistäviä tekijöitä. Meidän jumalakäsityksemme ovat varmasti ihan erilaiset.” 

Avioeronsa aikoihin Ranta kiinnostui pitkän tauon jälkeen ortodoksikirkosta, josta hän oli teini-ikäisenä eronnut.

”Hain lohtua ortodoksikirkon hengellisyydestä, jolla tarkoitan lähinnä elämän tarkoituksen filosofista pohdiskelua.”

Oulun ortodoksiseurakunta on pieni ja alkoi pian ahdistaa Rantaa, niin kuin kaikki yhteisöt. Jumalanpalveluksissa hän haluaisi yhä käydä, mutta ne järjestetään ”typerään aikaan”, ja kolmen lapsen isän pitäisi joskus olla kotonakin.

Ranta on käsitellyt uskoaan kirjassa Eräänlaisia rukouksia, mutta ei haluaisi juuri puhua aiheesta.

”Ei ole kiva selittää omasta sisäisestä, uskonnollisesta maailmastaan. Vähän kuin joutuisi kertomaan intiimitavoistaan. Ei uskossani sinänsä mitään ihmeellistä ole, olen kristitty.”

”Sitä paitsi ei uskonnollisella vakaumuksellani ole taiteilijan työssä merkitystä”, Ranta aloittaa mutta nostaa sitten etusormensa ilmaan:

”Paitsi! Eettiseen ja moraaliseen ajatteluuni tuli uskonnon myötä selvästi turbovaihde. Jos aiemmin ajattelin, että Suomeen pitää ottaa pakolaisia, koska se on oikein ja koska meillä on siihen varaa, niin nykyään ajattelen, että meillä ei ole oikeutta olla ottamatta, koska se on meidän velvollisuutemme. Kristinuskon vaikutus näkyy siinä, että joistakin asioista haluan sanoa, että tämä juttu on näin!”

Kenenkään uskoa Ranta ei halua töissään ilkkua. Hän on itse pahoittanut joskus mielensä ranskalaisen satiirilehden Charlie Hebdon uskontoa pilkkaavista piirroksista.

Uskontokriittisyys on Rannan mielestä eri asia kuin uskontovihamielisyys, joka vertautuu rasismiin tai syrjintään.

”Minusta on hassua, että ihmiset uskovat enkeleihin. En silti välitä pilkata enkeliuskoa, koska pilkan motiivi olisi vain se, etten itse usko niihin.

Ranskan Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla suurimman kustantajan Dargaudin osastolle oli jonoa.

Osaston kyljessä olevalla pienellä ständillä kustannuspäällikkö Thomas Ragon otti vastaan töitään esitteleviä sarjakuvantekijöitä. Siellä Rantakin oli seissyt kansio kainalossaan osallistuessaan festivaaleille ensimmäisen kerran vuonna 2003.

Nyt oli kuitenkin vuosi 2006, ja Ville Ranta marssi oikopäätä ständin takana olevaan vip-tilaan. Siellä avautui yhden sortin sarjakuvataiteilijan narnia: tarjottimilla kannettiin eteen ostereita, laseihin kaadeltiin samppanjaa ja sarjakuvataiteilijoita hiveltiin kehuin ja kiitoksin.

Dargaud oli juuri kustantanut Rannan ja Lewis Trondheimin albumin Julkimot. Ranta oli tutustunut Trondheimiin Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Yhteistyö ranskalaisen sarjakuvasuuruuden kanssa oli vienyt hänet maan sarjakuvaskenen ytimeen.

”Olihan se huikeaa. Kaikki ovet olivat hetken auki, ja frrrrrr, sitten ne menivät taas kiinni. En ole enää päässyt edes niin lähelle, että näkisin ne osterit!”

Rannan lähes koko tuotanto on julkaistu Ranskassa, mutta sielläkin hän edustaa tukevasti vaihtoehtosarjakuvaa.
Suomessa hän on saanut kaikki mahdolliset tunnustukset, mutta ei enää haaveile massamenestyksestä.

”On kiva, että kirjojani ja minua arvostetaan,
mutta sarjakuva on marginaalissa Suomessa, kirjakaupoissa ja kirjamessuilla. Olen aina marginaalissa. Terveisiä
marginaalista!”