Millainen on maailma talouskasvun jälkeen? Sitä ei voi tietää, mutta sen voi kuvitella

Iiro Törmä

25.1.2019 15.27

Vesa Sisättö

Meidän on muutettava yhteiskuntamme rakennetta ja elämäntapaamme radikaalisti. Muuten emme saa pidettyä ilmastonmuutosta kurissa, pysäytettyä ekosysteemin tuhoa ja muutettua maailmaa oikeudenmukaisemmaksi. Jos onnistumme, mihin olemme matkalla? Millainen olisi ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä uusi yhteiskunta – utopia?

Syyskuussa yli 200 tutkijaa vaati Eurooppaa irtautumaan talouskasvuriippuvuudesta. Tutkijat  ehdottivat muun muassa EU:hun toimikuntaa, joka tutkii vaihtoehtoja talouskasvulle ja talouskasvu- ja vakaussopimusten korvaamista hyvinvointisopimuksilla.

Millaista olisi elää tuollaisessa systeemissä? Yhteiskunnassa, joka ei perustuisi talouskasvulle ja luonnonvarojen liikakäytölle? Tutkijoiden visiot ovat rajallisia. Keksinnöt, yhteiskuntamallit tai mahdolliset sopimukset ovat eri asia kuin todellisten ihmisen elämä.

Kestävän ja tasa-arvoisen maailman voi vain kuvitella. Näin on tehtykin, taiteen keinoin, utopiafiktiossa.

Utopiakirjallisuus on jo lähes 500 vuotta vanha lajityyppi. Sillä ei ole kuitenkaan mennyt hyvin toisen maailmansodan jälkeen. Ihanneyhteisöt ovat lähes kadonneet tulevaisuuskuvitelmista.

Tilalle ovat tulleet toinen toistaan synkemmät dystopiat. Kylmän sodan aikana dystopiat olivat totalitaristisia komentovaltioita, viime vuosikymmeninä yhä useammin ekokatastrofin runtelemia maailmanlopun maailmoja. Niissä ilmastonmuutos on voittanut ja maailmasta on tullut sen myötä entistäkin epäoikeudenmukaisempi paikka.

Vaikka dystopia on ollut valtavirtaa, aina muutama kirjailija on kuvitellut myös valoisamman tulevaisuuden, jossa olemme sovussa planeetan kanssa. Aivan viime vuosina on noussut kokonainen kestävää tulevaisuutta kuvaava tieteiskirjallisuuden alalaji, solarpunk.

Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävistä yhteiskunnista kirjoittaminen ei kuitenkaan ole uusi idea. Varhainen esimerkki löytyy jo 1800-luvulta.

William herää kodistaan Thames-joen varrelta. Hän astuu soutuveneen kyytiin ja ihmettelee soutajalle, kuinka jokivesi on kirkasta tänä aamuna. Tämä sanoo, että sellaista se on aina. Kauempana joukko ihmisiä näkyy kiskovan lohiverkkoja. Saippua- ja lyijytehtaat ovat kadonneet rannoilta. Hengästyttävän kaunis kivisilta kaartuu joen yli. Williamin on vaikea uskoa, että kyse on tosiaan Thames-joesta, joka 1800-luvun lopulla oli saastunut avoviemäri. Hitaasti Williamille selviää, ettei ole enää omassa ajassaan, vaan siirtynyt vuoteen 2000.

Näin alkaa William Morrisin romaani Huomispäivän uutisia (1890, suom. 1900 ja 2008). Romaanin William nukahtaa ja herää 2000-luvun kommunistisessa Britanniassa. Morrisin kommunismi ei muistuta Neuvostoliiton teräksen ja ydinjätteen hajuista reaalisosialismia. 2000-luvun kommunistinen Englanti on maalaisidylli: täynnä pieniä lähes omavaraisia kyliä, hoidettuja metsiä ja kauniita rakennuksia.

Morrisin ihanneyhteiskunnan asukkaat ovat terveitä, kauniita ja onnellisia. Heillä ei ole vankiloita, he eivät käytä rahaa eivätkä sodi. Lähes taiteeksi jalostettu käsityö on arvossaan. Utopian asukkaat puhuvat ”työstä, joka on nautintoa ja nautinnosta, joka on työtä”.

Huomispäivän uutisia kärsii utopiakirjallisuuden kielteisistä piirteistä. Se on lähes juoneton. Ja kuten lajityypissä usein, se sisältää luentoja. Williamille tehdään selkoa, miten ihanneyhteiskuntaan päädyttiin. Meitä se ei juuri auta, sillä lähtökohta on 1800-luvun Britannia ja päätekohta vuosi 2000.

Yhdysvaltalainen Ursula K. Le Guin oli yksi harvoista kirjailijoista, jonka utopiaromaanit ovat myös nautittavaa kaunokirjallisuutta. Le Guinin teoksista yhteiskunnallisin on tieteisromaani Osattomien planeetta (1974, suom. 1979). Romaani kertoo kahdesta planeetasta, Anarresista ja Urrasista, jotka ovat toistensa vastakohtia.

Urras on rikas, rehevä ja kapitalistinen. Köyhälle ja karulle Anarresille on muuttanut siirtolaisia, jotka ovat perustaneet sinne anarkistisen yhteiskunnan. Kukaan ei omista mitään, eikä yhteiskunnalla ole johtajia. Ainoastaan työnjako hoidetaan keskitetysti. Vallankumous on ulotettu kieleen asti: anarresilaisten kielessä ei ole omistamista ilmaisevia sanoja tai rakenteita.

Osattomien planeettaa luettiin ja luetaan ehkä vieläkin vertauskuvana kylmän sodan kahtia jakautuneesta maailmasta. Nykyään teos saattaa kiinnostaa kuvauksena yhteiskunnasta, joka rakentuu muille arvoille kuin kuluttamiselle ja taloudelliselle kasvulle. Le Guin kuvaa kauniisti anarreslaisten yhteisiä ponnisteluja ankaria luonnonoloja vastaan.

Le Guin meni vielä pidemmälle kestäviä yhteiskuntamalleja etsiessään. Hänen kirjansa Always Coming Home (1985) on eräänlainen fiktiivinen antropologinen kuvaus Pohjois-Amerikan länsirannikolla kaukaisessa tulevaisuudessa elävästä kesh-nimisestä kansasta.

Kirjaa sitoo yhteen Stone Telling -nimisen naisen elämäntarina, jonka lomassa kerrotaan kesh-kansan elämään liittyviä muita tarinoita, runoja, näytelmiä, asiaproosaa ja rituaaleja. Kirjan päättää yli satasivuinen selitysosa, jossa annetaan lisää tietoa kesh-kansan elinkeinoista, ruoanlaitosta, sukulaissysteemistä ja taiteista.

Always Coming Home on merkillinen yritys luoda kokonainen tulevaisuuden kansa ja sen maailmankatsomus. Lukija pääsee näkemään ja kenties ymmärtämäänkin keshilaisten ajattelutapaa samalla tavalla kuin syvällistä antropologista kuvausta lukiessaan.

Samalla romaani on selvästi utopistinen: Keshiläisten elämässä hallitsevia piirteitä ovat rauhanomaisuus, sopusointu luonnon ja koko maailmankaikkeuden kanssa. Yhteisö on matriarkaalinen, arvostaa sovittelua, antamista ja omin käsin tehtyä työtä.

Teoksen tulevaisuudessa maapallo on osin saastunut edellisten sukupolvien – meidän aikamme – holtittomuuden seurauksena. Jäänteenä teknoajalta on valtava edelleenkin toimiva, ihmistä älykkäämpi tietoverkko, joka tallentaa ihmisten elämää, mutta ei puutu siihen. Vaikka tämän tietoverkon avulla koko ihmiskunnan tieto olisi käytettävissä, keshiläiset tyytyvät omaan yhteiskuntamalliinsa ja teknologiansa tasoon.

Keshiläisten yhteisö on vähän liian hyvä ollakseen totta, ja kirjailijakin myöntää sen. Teoksesta on luettavissa, että ihmiskunta on evoluution kautta kehittynyt vähemmän ahneeksi ja itsekkääksi meidän aikamme ja tulevaisuuden keshiläisten välillä.

Kaikki viime vuosikymmenten ekologiset utopiat eivät sijoitu kaukaiseen tulevaisuuteen tai vieraille planeetoille, vaan nykyhetkeä enemmän muistuttavaan lähitulevaisuuteen. Usein ekoscifin tai ekologisten utopioiden alkupisteeksi määritellään Ernest Callenbachin romaani Ecotopia (1975). Se sijoittuu kaukaisen tulevaisuuden vuoteen 1999, jolloin Yhdysvaltain luoteisosat ovat irrottautuneet omaksi Ecotopia-valtiokseen.

Ecotopiassa kukoistavat amerikkalaisen 1970-luvun vaihtoehtoliikkeen ihanteet. Yritykset ovat työntekijöiden omistuksessa, joukkoliikenne ja kierrätys ovat arkea. Terveydenhoito ja koulutus ovat universaaleja. Aikakauden tyyliin Ecotopiassa suositaan myös vapaata rakkautta ja kannabista.

Amerikkalaisen ekounelman kehittyneempi versio on Kim Stanley Robinsonin romaani Pacific Edge (1990). Teos päättää kirjailijan niin sanotun Orange County -trilogian, jossa kirjailija kuvittelee tälle kalifornialaiselle, Los Angelesin eteläpuolelle sijaitsevalle piirikunnalle vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Kahden dystopiahenkisen teoksen jälkeen Pacific Edge on utopia vihreästä tulevaisuudesta.
Vuoteen 2065 sijoittuva romaani seurailee hieman tahattoman koomisesti niitä piirteitä, joita yhdistettiin 1980-luvun vihreyteen.

Sen ytimessä on kiista uudesta liikerakennuksesta, jota suunnitellaan päähenkilö Kevinin yhteisöasunnon takapihalla sijaitsevalle viimeiselle rakentamattomalle kukkulalle. Kyse on siis nimby-vihreydestä.

Mutta tämä ei ole teoksessa olennaisinta. Kirjailija esittelee tulevaisuuden Kaliforniaa, jossa kaikki liikkuvat yleensä polkupyörillä, asuvat yhteisöasunnoissa, osallistuvat politiikan tekoon ja nauttivat elämästään täysipainoisesti.

Olennaisin muutos, jolla tähän on päästy liittyy suur­yhtiöihin. Robisonin kuvailemassa tulevaisuudessa yhtiöillä on kokoraja, jota suuremmiksi ne eivät saa kasvaa. Ilkeä rakennushanke liittyykin keinotteluun, jossa terveysalan yritys koettaa kasvattaa valtaansa vanhaan malliin.

Romaanin loppupuolella selvitetään miten ihanneyhteiskuntaan on päästy. Joukko ihmisiä on vuonna 2012 päättänyt, että suuryritysten ja korruptoituneen poliittisen järjestelmän tien on päätyttävä. He ovat päättäneet ottaa mallia eurooppalaisten vihreiden puolueiden toimintatavoista.

Amerikkalaisten näkemys ekologisesta utopiasta tuntuu olevan vihreä hyvinvointivaltio. Heillä taitaa olla sinne vielä pidempi matka kuin meillä.

Ilmastonmuutos on näkynyt spekulatiivisen fiktion dystopioissa viime vuosikymmeninä. Robinsonin tuore romaani, New York 2140 (2017), kuvaa mereen uponnutta New Yorkia, jossa entiset pilvenpiirtäjät ovat saaria.

Suomessa Annika Luther kertoi mereen uppoavasta Helsingistä romaanissaan Kodittomien kaupunki (2011, suom. 2011). Romaani ei kuitenkaan ole niin synkeä kuin monet muut ilmastonmuutosromaanit. Uusi, Kaakkois-Aasian pakolaisten asuttama Helsinki on yhteisöllinen paikka.

Piia Leinon Taivas (2018) taas tarjoaa lohduttoman vuoden 2058 Helsingin. Ilmastonmuutos on romahduttanut nykyisen yhteiskunnan. Äärioikeiston hallitsemassa Helsingissä ihmiset elävät soija- ja sirkkajauhoilla. Ainoa pakopaikka on virtuaalitodellisuus Taivas. Sen suosituin osio on Vanha Helsinki, joka esittää runsautta pursuavan 2010-luvun Helsingin.

Se, että dystopioista on tullut nuorten kirjallisuuden valtavirtaa viimeisen vuosikymmenen ajan, kertoo karulla tavalla ajastamme. Yleensä nuoruuteen liitetään toivo, mutta dystopioista se puuttuu usein kokonaan.

Ei ihme, että monet tieteiskirjailijat ovat luovuttaneet ihmissuvun suhteen. Pelastusta etsitään ylhäältä. Useissa tieteisromaaneissa esiintyy ajatus siitä, että ulkoavaruuden olennot pistävät kotiplaneettaansa tuhoavan ihmisrodun kuriin.

Joko isällisellä pakolla kuten Risto Isomäen romaanissa Herääminen (2000) tai suorastaan rangaisten, kuten kiinalaisen Liu Cixinin Kolmen kappaleen probleemassa (2006, suom. 2018).

Tällä vuosikymmenellä tieteiskirjallisuuteen on jälleen syttynyt valo. Solarpunkiksi kutsuttu suuntaus lupaa tuoda optimismin takaisin scifiin. Se pyrkii vastaamaan tämän kirjoituksen alussa oleviin kysymyksiin: millainen olisi ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä yhteiskunta? Millaista elämä siinä olisi? Kyse on edellä kuvatun kaltaisesta ekologisesta utopiakirjallisuudesta.

Solarpunk sai alkunsa yllättävässä paikassa. Vaikka termillä on aiempaakin historiaa, luultavasti ensimmäinen solarpunk-antologia Solarpunk: Histórias ecológicas e fantásticas em um mundo sustentável ilmestyi Brasiliassa vuonna 2012.

Eräs tuoreimmista novelliantologioista on tämän vuoden kesällä ilmestynyt Glass and Gardens: Solarpunk Summers. Sen parikymmentä tarinaa paitsi paljastavat välähdyksiä valoisista tulevaisuuksista myös sijoittuvat kesäaikaan.
Novellien maailmoja yhdistää korkean teknologian ja kestävän kehityksen yhdistäminen. Tyypillisiä teemoja ovat ekologiset keksinnöt ja tulevaisuuden yhteisöjen ristiriidat.

Eräät novelleista puhuttelevat suoremmin nykyihmistä. Jerri Jerreatin novellissa Camping with A City Boy nuori nainen löytää oman tiensä jouduttuaan paapomaan jatkuvasti valittavaa poikaystäväänsä erävaelluksella. Poika ei hellitä puhumasta sähköisestä viihteestä keskellä erämaatakaan, joka merkitsee hänelle vain epämukavia oloja. Novelli alleviivaa kivasti nykyihmisen vieraantumista luonnollisista juuristaan.

Kahden kollektiivinimimerkin kirjoittama, hyvin läheiseen tulevaisuuteen sijoitettu Midsummer Night’s Heist kertoo kuinka tehdään ympäristöprotesti natseja vastaan. Yhdessä yössä tulevalle natsimielenosoituspaikalle nousee kasveista, lasitaideteoksista, valoista ja äänistä rakennettu ympäristötaideteos ja mielenosoitus pitää perua.

Millaisia sitten ovat tulevaisuuden kestävät yhteiskunnat? Kaikkien solarpunk-tarinoiden – sekä lajityyppiä edeltäneiden teosten – yhteiskuntia yhdistää joukko piirteitä.

Edistyneen teknologian ja luonnonmukaisuuden yhdistelmä. Vaikka monet tulevaisuuden ihanneyhteiskunnat ovat maalaisyhteisöjen kaltaisia, niissä käytetään edistynyttä teknologiaa. Energiaa tuotetaan tuulen ja auringon avulla, mutta myös villimmillä ideoilla. Shel Gravesin Watch out, Red Crusher! -novellissa ihmiset on valjastettu nanobottien avulla energialähteiksi. Valitettavasti tämä on saanut ihmiset myös hehkumaan tunteidensa väreissä, mikä tekee utopiasta lähes dystopian.

Yhteisöllisyys. Melkein kaikissa solarpunk-romaaneissa ja novelleissa eletään anonyymin suurkaupunkielämän sijasta yhteisöissä, joissa ihmiset tuntevat toisensa ja välittävät toisistaan.

Pacific Edgessä tarinan pahiskin pelaa softballia muiden mukana. Ja koko kaupunki sammuttaa uhkaavaa maastopaloa yhtenä hikisenä ja nokisena joukkona. Toisaalta yhteisöjen välillä ja sisällä on ristiriitoja myös utopistisissa olosuhteissa.

Uudet arvot. Kaikkein syvimmille vesille purjehtivissa solarpunk-maailmoissa koko yhteiskunnan arvopohja on ajateltu uudelleen. Novellin kokoisessa tarinassa tätä on vaikeampi esittää, mutta romaaneissa uuden arvopohjan saa esiin. Kilpailun, kasvun ja ahneuden tilalle on yleensä tullut harmonia, kestävä kehitys ja jakaminen.

Etenkin yhdysvaltalaisissa solarpunk-novelleissa huomaa, että uusi arvopohja on jenkeille vaikea. Kilpailu ja sitä komppaava ahneus ovat liian syvällä monien kirjoittajien maailmankuvassa. Tämä tuottaa ristiriitaisia tarinoita, joissa solarpunk-aiheet tuntuvat päälleliimatuilta.

Ei pelkkää kompostointia, vaan myös makeita juttuja. Tämän vuosikymmenen solarpunkin yksi oivalluksista on se, että genressä voidaan hyödyntää samankaltaisia visuaalisia elementtejä kuin steampunkissa. Steampunk ammentaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tyylistä ja teknologiasta. William Morrisin kautta tästä saa jopa suoran linkin 2010-luvun solarpunkiin. Makeisiin juttuihin voi lukea esimerkiksi valtavat aurinkokäyttöiset ilmalaivat ja Le Guinin kesh-kansan kahden yhteistä keskustaa kohti kiertyvän spiraalihaaran muotoon rakennetut kylät.

Ristiriidat. Solarpunk-tarinat poikkeavat menneiden vuosien umpitylsistä utopioista siinä, että niiden maailmassa on yhä ristiriitoja, vaikka pahin ristiriita ihmisen ja ympäristön välillä olisikin ratkaistu. Ihmisluonto takaa sen, että typeryydelle löytyy kasvualustaa myös utopioista.

Miten solarpunk-utopiaan päästäisiin? Siihen tarvitaan konkreettisia askelmerkkejä. Pääosin Kataloniassa ja Ranskassa majaansa pitävä Research & Degrowth -verkosto laati vuonna 2015 kymmenen toimenpide-ehdotuksen listan, joka veisi maailmaa kohti kasvutonta hyvinvointia.
Monet listan kohdista ovat tuttuja vihreää politiikkaa seuraaville: työn jakaminen tasaisemmin työaikoja lyhentämällä, perustulo, vihreä verouudistus, haitallisten tukien poisto, tiukat päästökatot, kulttuuriin suuntaaminen kaupallisuudesta pois, vaihtoehtoisten tuotanto- ja elämäntapojen tukeminen ja bruttokansantuotteesta luopuminen taloudellisen kasvun mittarina.

Ensi kevään vaaleissa meillä olisi mahdollisuus astua ensimmäiset askeleet kohti solarpunkin utopioita.