Luksusköyhä luokkaretkellä

22.11.2019

Auli Viitala

Olen saanut hiukan palkkaa tämän blogin kirjoittamisesta! Vau.

On kiva saada kiitosta ja kannustusta, mutta kaikkein kivointa on saada rahaa. Rahasta tulee semmoinen mukava, kevyt olo. Huojennus.

Olenkin näillä blogipalkoilla toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni. Jos itse elät kädestä suuhun, saatat arvata, mikä se on. Muut voivat arvailla vielä hetken.

Olisi kivaa matkustaa äidin luo Mikkeliin ihan tosta vaan miettimättä junalipun hintaa. Loppuun kulutettujen vaelluskenkien tilalle voisi ostaa uudet. Oikeastaan pitäisi mennä gynekologille. Tai sitten voisi yllättää lapset hienoilla joululahjoilla.

Mikään näistä ei ole suurin haaveeni. Suurin haaveeni on, että olisi rahaa säästössä. Säästötilillä oleva vararahasto – vaikka vain 200 euroa – tuo niin suurta turvallisuuden tunnetta, ettei sitä voi mikään hankinta korvata.

Vaikka elää ihan yhtä niukasti kuin ennenkin, mutta sukan varressa on pieni setelimytty, niukkuus ei tunnu samalta. Niukkuus itsessään ei ole pelottavaa. Pelottavaa on tietää, että jos jotain yllättävää sattuu, olen kusessa.

Mitä vain voi sattua. Koiralle tulee kohtutulehdus, ja se pitää viedä lääkäriin. Mummo saa sydänkohtauksen, ja pitää matkustaa Pihtiputaalle. Lapselta pöllitään koulun tietokone, ja on hankittava uusi.

Kolhaisee pyörällä vahingossa naapurin autoa niin että maalipinta menee rikki. Tai, mikä kaikkein kamalinta, saa kutsun häihin. Pahimmassa tapauksessa myös polttareihin.

Joka kymmenes perhe elää tilanteessa, jossa ei voi laittaa mitään säästöön. Nimittäin joka kymmenes kotitalous saa toimeentulotukea. Sen myöntämisen ehtoihin kuuluu, että ei ole mitään millä eläisi.

Jos saa isältä satasen synttärilahjaksi, se vähennetään toimeentulotuesta. Jos onnistuu säästämään S-bonustilille 50 euroa, se vähennetään toimeentulotuesta. Toimeentulotukea haetaan joka kuukausi erikseen, ja viranomaisille on toimitettava tiedot kaikesta mitä omistaa joka kuukausi.

Joka kymmenes kotitalous elää niin ahtaalla, ettei taloudessa ole mitään liikkumavaraa. Niissä joudutaan sietämään jatkuvasti pelkoa siitä, että jos jotain sattuu, kaikki romahtaa. Sellainen vie voimia.

Koska minulle ei makseta saamani palautteen läpikäynnistä, en yleensä tee sitä. Yhteen asiaan en silti voi olla puuttumatta. Kommentti on tavallinen ja tätä tyyliä: ”Kuka tahansa meistä voi sairastua ja pudota köyhyyteen!”

En kaivannut sääliä, mutta kiitos kuitenkin. Hyvää tarkoittava huomio on ikävä kyllä väärä. Köyhyyteen voivat pudota vain ne, joilla on joskus ollut etuoikeus hengailla muualla.

Iso osa köyhistä ihmisistä on syntynyt perheeseen, josta on vaikeaa tai mahdotonta kivuta keskiluokkaan. Heistä meidän pitää olla huolissamme: ylisukupolvisesta syrjäytymisestä, lapsista, jotka tuntevat olevansa tuomittuja asemaansa, syntymässä syrjäytytetyistä.

Ei minusta tarvitse olla huolissaan! Minä olen luksusköyhä!

Ensimmäiseen kirjoitukseeni tuli neuvo, että kaikkien kannattaisi ottaa vakuutus sairastumisen varalle, ”vaikka se on kallis”.

Tällaiset neuvot ovat vailla mieltä suurimmalle osalle köyhistä, jolla ei ole irtorahaa ikinä ollutkaan. Ne eivät ratkaise köyhyyttä, mutta pahentavat kahtiajakoa. Keskiluokalla on niin paljon irtorahaa, että se voi vakuuttaa kaiken arvokkaana pitämänsä. Pian se ei tarvitse hyvinvointivaltiota mihinkään. Hyvinvointivaltion ydinperiaate on universaalisuus.

Koska olen luksusköyhä, kylven etuoikeuksissa. Minulla on vauras tukiverkosto, jonka ansiosta olen onnistunut välttämään velkaantumisen ja saanut vuokra-asunnon. Tuon verkoston ansiosta en elä jatkuvassa katastrofin pelossa.

Tiedän, että hätätapauksessa minulla on ainakin kymmenen ystävää, jotka voivat milloin tahansa tuoda kassillisen ruokaa ovelleni. Minulla on koulutus ja sen verran työkokemusta, että voin hankkia vähän leivänpäällistä kynäilemällä tällaisia kotona ja sairaana.

Minulla on viestinnän alan koulutus, joka on  vähimmäisvaatimus sille, että ymmärtää Kelan erilaisten tukien myöntämisperusteet ja ehdot.

Tunnen palvelurakenteen, joten sain yhdellä puhelinsoitolla sosiaaliohjaajan kotiin auttamaan pahimman yli. Osaan tehdä osuvia hakuja Suomen laista. Osaan puhua lääkäriä, koska olen kuulunut samaan, korkeakoulutettuun yhteiskuntaluokkaan kuin he.

Osaan vaatia, ja aiempi asemani on kasvattanut minulle pokkaa pysyä vaatimuksissani. Kun lapsen koulusta kinutaan retkirahaa, luen rehtorille perusopetuslakia, koska minua ei ole opetettu häpeämään.

Olen luokkaretkellä. Luokkaretkestä on Suomessa tavattu puhua toisinpäin. Moni työväenluokkaisesta perheestä korkeakouluun päätynyt tunnistaa ilmiön, että ei oikein osaa keskiluokan sosiaalisia sääntöjä eikä muutenkaan tunne kuuluvansa joukkoon.

Samanlaisia tunteita on myös silloin, kun luokkaretki kulkee toiseen suuntaan. Pitää opetella puhetyylit ja puheenaiheet. Pitää opetella kulttuurit koodit, ainakin se mikä on epäsopivaa. Opettelen, haluan oppia. En halua olla muukalainen kaikkialla.

PS. Tähän päättyy sopimukseni Vihreän Langan kanssa, mutta annan teille kerran ilmaiseksi. En voi olla tarttumatta jouluun. Onhan se ihanaa aikaa, kun kaikki kiltit lapset saavat paljon lahjoja ja kaikilla on kystä kyllä. Palataan siis vielä kerran asiaan.

köyhyys 

Tweet