Iiro Törmä

Kunnon kansalainen opiskelee ja menee sitten töihin – paitsi että kaikki eivät tee niin

14.6.2019 16.18

Jenni Leukumaavaara

”Haluaisin vaan, että minut jätettäisiin rauhaan. Vaikka työkyvyttömyyseläkkeelle joksikin aikaa, että saisin rauhassa miettiä mitä haluan ja mihin kykenen”, 22-vuotias Jali sanoo ja katsoo käsiinsä.

Jalin suunnitelmat sekoitti uupuminen loppuvuodesta 2017. Hän aloitti Turussa kolme kertaa opinnot, mutta ne jäivät kesken. Jali ei ole sen koommin ollut koulussa tai palkkatöissä.

Hän on käynyt alkuvuodesta 2018 lähtien Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-toiminnassa Sörnäisissä ja hakenut elämäänsä arjenhallintaa ja uusia suuntia.

Joulukuussa Vamoksen eteinen on kenkämerta ja naulakko tursuaa toppatakkeja. Avarassa ja vaaleassa tilassa puhe sorisee hiljaa, kahvikupit kilisevät, joku nauraa.
Vamoksen ryhmien kanssa Jali on käynyt museoissa, kuntosalilla ja sulkapalloa pelaamassa. Hän ei halua esiintyä jutussa koko nimellään eikä kasvoillaan.

Jali on alle 24-vuotias eikä hänellä ole ammattitutkintoa, joten opiskelupaikka pitäisi oppivelvollisuuden vuoksi löytää. Sosiaalityöntekijä, työvoimatoimisto ja Vamoksen työntekijät muistuttelevat yhteishauista. Pänttäämisopiskelu ei kiinnosta. Jali on käynyt lukion ja aloitti Turussa animaatio-opiskelun ammattikorkeakoulussa.

”Olin ryhmän nuorin, en oikein saanut kavereita ja aloin rakentaa ympärilleni muuria. Masennuin ja pelkäsin sosiaalisia tilanteita. Pahimmillaan hädin tuskin kykenin viemään roskat ulos.”

Yksinhuoltajaperheessä kasvanut Jali kertoo, että äiti oli työtön aika pitkälti koko Jalin lapsuuden.

”Me tarvittiin sossulta tukea ja oltiin aika yksin.”

Jali on yksi niistä kymmenistätuhansista nuorista, joista poliitikot ovat huolissaan. Tutkimusten mukaan suuri osa nuorista voi yhä paremmin, mutta samalla osa voi entistä huonommin. Talvella hallitus kertoi koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien nuorten määrän laskeneen. Silti Me-säätiön mukaan syrjässä olevia 15-29-vuotiaita on yli 60 000.

Etenkin 25–44-vuotiaiden suomalaisten työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kasvussa. Merkittävänä syynä ovat mielenterveysongelmat.

Viime syksystä lähtien olen kiertänyt ministeriöiden ja järjestöjen tilaisuuksissa, joissa ministerit ja virkamiehet ovat esitelleet käppyröitä ja pohtineet, miksi maailman onnellisimmassa maassa on niin paljon onnettomia nuoria.

Virallinen Suomi ihmettelee, miksi nuoret eivät kiltisti ja pontevasti kulje sitä polkua pitkin, joka on toiminut sotien jälkeisen ajan: koulu, työelämä, perhe ja asuntolaina. Sisulla paremman Suomen puolesta ja lauantai-iltana saunassa ajatuksissa on valtionvelka.

Olen tutustunut Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-toimintaan, kaupunkiolohuoneen ja aktiviteetteja nuorille aikuisille tarjoavaan Kohtaus-toimintaan, opiskellut työpajatoiminnan aakkosia. Ennen kaikkea olen hakeutunut nuorten aikuisten juttusille. Tässä asiassa viisaus ei asu ministeriöissä.

”Muistakaa omat rajat, henkiset ja fyysiset”, Leikkiväen perustaja Seija Tanskanen sanoo hiljaisella äänellä piirtäessään käsillään kuviota ilmaan.

Kuusenvihreillä sohvilla ”naputellaan” kehoa eli tehdään lyhennettyä versiota EFT Tapping -menetelmästä, joka auttaa stressin purkuun ja tunteiden vapauttamiseen.

”Omista rajoista oon kuullu täällä varmaan ekan kerran”, sanoo yksi nuorista ääneen, ehkä eniten itselleen.

Leikkiväki on 2000-luvun alussa perustettu yhdistys, joka tarjoaa nuorille matalan kynnyksen työpajatoimintaa, keskustelu- ja vertaistukea.

”Leikkikseen” olisi tulijoita enemmän kuin on tilaa. Joka vuosi parikymmentä nuorta valitaan mukaan lukuvuodeksi kerrallaan. Toiminta on vapaaehtoista, mutta hakijan on oltava motivoitunut. Leikkikseen tulevien keski-ikä on 24 vuotta. Osa opiskelee, osa ei ole töissä eikä koulutuksissa. Kaikilla on jonkinlaisia mielenterveyden häiriöitä.

Tammikuisena torstaiaamuna paikalla on enimmäkseen vähän yli parikymppisiä naisia ja muunsukupuolisia.  Huumori on tummaa. Paljon nauretaan, välillä itketään.

Istun sohvalla ja naputtelen muiden mukana. Naputtelun jälkeen ryhmässä keskustellaan päivän ja viikon ohjelmasta ja journalismista. Nuoret puhuvat suoraan ja paljon. Osa on viltin alla tai omissa ajatuksissaan. Keskusteluun saa osallistua. Saa myös sanoa, että nyt on pää jäässä, ei pysty.

Käyn Leikkiksessä kevään aikana useamman kerran ja huomaan, että täällä nuorilla aikuisilla on turvallista olla. Moni sanookin, ettei tiedä missä olisi, jos tänne ei voisi tulla. Nautin itsekin päivistäni Leikkiksessä, koska täällä ei tarvitse pinnistellä eikä esittää mitään roolia. Minut peitellään painopeiton alle ja laitetaan nalle kainaloon. 

Kun puhun nuorten kanssa, kaksi asiaa käy selväksi. Ensinnäkin, sosiaaliturvan byrokratia uuvuttaa lähes yhtä paljon kuin masennus, ahdistus tai uupumus. Toiseksi, terapiaan pääsy on osin utopistisen vaikeaa. Sen sijaan lääkkeitä tuputetaan paljon. Monen kohtalona on jo vuosia ollut, että lääkkeet korvaavat terapiaa, vaikka niiden pitäisi olla hoidossa renkinä eikä isäntänä.

”Olen aika monta kertaa ajatellut, että missähän olisin, jos olisin silloin 19-vuotiaana saanut keskusteluapua, jota pyysin, enkä vain lääkkeitä”, pohtii 28-vuotias Satu Sulonen sohvalla, Donald Trumpin päätä puristellen.

Välillä pullistuu stressileluna toimivan Trumpin takaraivo, välillä otsa. Ison huoneen toisessa päässä osa nuorista ja ohjaajista tekee voimakortteja myytäväksi. Laminoituja, mustevärein maalattuja ja erilaisia tunteita esittäviä kortteja myydään esimerkiksi terapiakäyttöön.

Sulonen uupui ensimmäisen kerran 19-vuotiaana ja sai masennusdiagnoosin. Hän sai lääkkeet, mutta ei terapiaa. Sulonen on syönyt masennuslääkkeitä yhdeksän vuotta. Sulonen työskenteli tanssinopettajana vuosia. Hän opetti Helsingin Tanssiopistossa reggaetonia. Hän piti työstään, mutta hoitamatta jäänyt masennus oireili jatkuvasti.

”Lopulta olin niin heikossa kunnossa, että hoidin viimeiset tunnit varmaan melkein psykoosissa. Vuonna 2017 pääsin kiireellisenä asiakkaana psykiatriselle poliklinikalle. Se oli kyllä tosi hyvä juttu.”

Sen jälkeen alkoi puolentoista vuoden odottelu ja byrokratia, joka ei valitettavasti ole poikkeuksellista Suomessa. Sulosen kuntoutustuki- eli varhaiseläkehakemukset ja lääkärilausunnot kulkivat lääkärin ja eläkeyhtiön välillä kuukausia. Kerran kieltävä vastaus tuli jonkun toisen ihmisen tiedoilla.

Kun eläke lopulta myönnettiin, se katkesi lähes alkuunsa, koska jatkohakemukseen tarvittavaa lääkäriaikaa ei Kalasataman lääkärivajeen vuoksi saanut ajoissa. Toimeentulotuelle putoamisesta seurasi monipäiväinen paperisota.


Toimeentulon epävarmuus on kuluttavaa kenelle tahansa. Kun siihen yhdistää kuukausien tai jopa vuosien taistelun siitä, että pääsisi turvallisesti purkamaan pahaa oloa ammattilaisen kanssa, turhautuminen ja synkkyys ovat looginen seuraus. Hitaasti tulevat päätökset  ja arvaamattomasti katkeilevat etuudet vaikeuttavat toipumista.

Nykyinen hidas ja monimutkainen sosiaaliturvajärjestelmämme yhdistettynä mielenterveyspalvelujen pahaan ruuhkautumiseen on tikittävä pommi, joka näkyy jo nyt.  Joka päivä kahdeksan alle 30-vuotiasta jää työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveydellisistä syistä.

Etuus- ja terveysjärjestelmämme on rakennettu niin, että ihminen voi olla sekä liian huono- että hyväkuntoinen saadakseen sitä apua, joka periaatteessa olisi helpoiten saatavilla ja palvelisi parhaiten.

Todistin Leikkiksessä tilannetta, jossa nuori sai Kelalta kieltävän tukipäätöksen kuntouttavaan psykoterapiaan, vaikka toinen lääkäri oli antanut myöntävän lausunnon ja nuori oli jo hakeutunut terapiaan. Nuorelta se vetää maton jalkojen alta, ja jättää hänet pahimmillaan yksin vaikeassa tilanteessa.
”Sellaiset päätökset voivat olla hengenvaarallisia nuorelle”, Tanskanen huokaa.

Moni tapaamani nuori kokee tulleensa rangaistuksi siitä, että oma mieliala kohoaa itsemurhasta-aikeista hieman valoisammaksi. Se johtuu siitä, että jos ihminen ei ole akuutissa kriisissä ja itsetuhoinen, hoito on vaikeasti saatavilla.

Esimerkiksi Leikkiväen lähellä sijaitsevan Kalasataman sote-keskuksen psykiatrinen poliklinikka on niin tukossa, että muut kuin akuuttitapaukset odottavat pahimmillaan kuukausia hoidon etenemistä.

Nuoria rasittaa myös ”kummallinen ja ärsyttävä lässytys”, jota viranomaiset ja terveyskeskuksen työntekijät tarjoavat kun ei ole tarjota ratkaisua. 

”Kun itse on sekaisin, ei ole valmiuksia miettiä kaikkia vaihtoehtoja. Toivoisin, että mulle sanottaisiin konkreettisia tukimahdollisuuksia eikä ympäripyöreää ja alentavaa puhetta. Mulle tuputetaan lisää lääkitystä, vaikka tarpeet ovat aivan inhimilliset ja ilman lääkkeitä selvitettävät. Omanarvontunto putoaa, kun ei saa aikoja ja joutuu psykologille pääsyä odottamaan useita kuukausia. Tuntuu, ettei mulla ole väliä”, Sulonen sanoo.

Kun avun saaminen kestää, talous ehtii usein mennä kuralle. Tuoreen OECD-raportin mukaan köyhyyden ja heikentyneen mielenterveyden yhteys on Suomessa selvä. Tuloryhmien välinen ero masennuksen esiintymisessä on Suomessa Euroopan maista korkein.

Työssäkäyvät ovat yhteiskunnassa etuoikeutetussa asemassa. Työterveyshuolto toimii ja tilillä on rahaa maksaa terapiasta.

Nuorten ongelmat helposti yksilöllistetään ja siirretään yksilön vastuulle, vaikka monet kipukohdat ovat yhteiskunnallisissa rakenteissa.

Nämä nuoret aikuiset ovat syntyneet 1990-luvun laman läpikäyneeseen maahan, jossa hallituksen leikkauslistat ovat usein osuneet perusturvaan. Kaikki osattomat nuoret eivät elä sukupolvelta toiselle siirtyvässä köyhyyden kierteessä, mutta aika moni elää. Köyhyys ja koulutustaso periytyvät Suomessa.

Jos vanhemmat ovat olleet työttöminä tai muutoin perusturvan varassa, nuoret ovat eläneet kenties koko elämänsä taloudellisessa kurimuksessa.

Suomi on saanut EU:n puolueettomalta tutkimuselimeltä sosiaalisten oikeuksien komitealta useita huomautuksia siitä, että perusturvan taso on liian matala. Oikeus riittävään toimeentuloon on ihmisoikeus.Suomi siis on rikkonut tämänkin jutun haastateltavien ihmisoikeuksia, kun se on karsinut jo valmiiksi niukasta perusturvasta. 

Sipilän hallitus leikkasi perusturvasta, peruskoulusta, ammatillisesta opetuksesta, opintotuesta. Ammatillisen opetuksen leikkaukset nousivat puheisiin jututtamieni nuorten kanssa. Stressaantuneet opettajat, vähäinen opetus ja äkkiväärästi muuttuvat lukujärjestykset ovat aiheuttaneet ahdistusta ja huolta nuorille ja heidän vanhemmilleen.

Suomalaisessa työelämässä on monta todellisuutta. Nuorille työelämä on usein jatkuvaa pätkää ja silppua, jossa ollaan töissä, työttömänä ja ehkä osa-aikaisesti yrittäjänä. Osalle suomalaisista ja poliittisista päättäjistä Suomi on edelleen maa, jossa työtä kyllä saa, kunhan on reipas ja kouluttautuu. Tässä kuvassa kasvavat mielenterveysongelmat ovat turhaa valittamista ja heikkoutta.

Vaikea, laiska, tyhmä ja saamaton. Ajatus leijailee politiikassa ja yhteiskunnassa, vaikka sitä ei välttämättä suoraan sanota. Toimittaja ja kirjailija Tuomas Muraja sanoo kirjassaan Perustulokoe-eläin, että suomalaiset inhoavat köyhiä, jotka vain makoilevat sohvillaan, eivätkä tee mitään muuta kuin nostavat tukia.

”Tutkimusten mukaan tällaista joukkoa ei ole olemassa, mutta en usko, että suomalaiset antavat tälläkään kertaa tosiasioiden olla perusteettoman syrjintänsä esteenä. Köyhä on aina joku muu. Suomessa on hyvä mahdollisuuksien tasa-arvo, mutta se ei tuota toivottua tulosta, koska ihmisillä on niin eri lähtökohdat. Osa tarvitsisi enemmän tukea”, Muraja kirjoittaa.

Tietokirjailija ja tutkija Sami Kedon mukaan Suomessa on normi ihanneyksilöstä. Sen rakentaminen alkaa nuoressa iässä. Pitää osata olla oikealla tavalla sosiaalinen, tulla mieluiten keskiluokkaisesta ydinperheestä ja haluta ”oikeita” asioita.
Työtön, mielenterveysongelmainen, köyhä, sosiaalituilla elävä ihminen ei ole ihanneyksilö.

Keto arvioi empatiakuilun kasvaneen Suomessa. Empatiakuilu tarkoittaa sitä, että empatia lisääntyy ryhmien sisällä, mutta ei ryhmien välillä. Elämänpiirit erkaantuvat, eikä erilaisessa tilanteessa olevan asemaan osata asettua.

”Kun sosiaalinen hierarkia voimistuu, ylemmällä tasolla ei tunneta enää empatiaa alemmalla tasolla olevia kohtaan ja päinvastoin”, Keto kuvailee.

Yksi esimerkki maailmojen eriytymisestä ovat juuri käydyt eduskuntavaalit. Eduskuntaan valikoituu hyvin toimeentulevia ja usein iäkkäämpiä, valkoihoisia ihmisiä. Näissä vaaleissa tuli pieni nuorennusleikkaus, mutta kallista demokratia on yhä.

Jalin ja Satu Sulosen tulevaisuudesta päättävät edustajat, joiden kampanjat ovat maksaneet keskimäärin lähes 40 000 euroa.

Kylmää ajankuvaa on esimerkiksi se, että kovan eduskuntavaaleissa hyvän tuloksen saavuttaneiden perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon mielestä työttömyys- ja sosiaaliturva ovat luksustoimintoja.

Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen haluaisi Suomen työttömyyden hoitoon niin sanotun Tanskan mallin, jossa työnteosta kieltäytyvältä ihmiseltä voitaisiin viedä määräaikaisesti kaikki tuet. Runsas vuosi sitten kokoomuksen silloinen kansanedustaja Susanna Koski sanoi työttömälle ja monisairaalle naiselle jo klassikoksi nousseen lauseensa siitä, kuinka kaikilla meillä on rajoitteita.

Sosiaalista etäisyyttä kasvattaa sekin, että työn ja opiskelujen ulkopuolella olevat nuoret eivät ole poliittisesti aktiivisia eivätkä usko vaikutusmahdollisuuksiinsa yhteiskunnassa.

Väistynyt hallitus ehti viime metreillään torpata nuorten ajaman kansalaisaloitteen maksuttomasta toisen asteen koulutuksesta, ja edellinen pääministeri Juha Sipilä kehotti ilmastonmuutoksesta ahdistuneita nuoria istuttamaan puita.

Valo, 27, istuu kalliolaisen Ipi-kulmakuppilan alakerrassa ja katsoo ikkunasta ulos Viidennelle linjalle maaliskuiseen harmauteen.

”Jossain vaiheessa olin kyllä se, joka halusi elää veroihralla ja haistattaa paskat yhteiskunnalle. Ajattelin, että jos mulla ei oo mitään väliä, en halua tehdä mitään tämän paskan yhteiskunnan hyväksi.”

Valo käy Leikkiväessä. Hän on ollut palkkatöissä viimeksi seitsemän vuotta sitten ja opiskellut viimeksi kolme vuotta sitten.

Valoa ärsyttää, että kuvaa työelämän ulkopuolella olevista silotellaan vimmatusti. Että kaikki haluaisivat nöyrästi opintoihin ja töihin ja olla tuottava osa yhteiskuntaa.
Hän sanoo, ettei päättänyt syntyä perheeseen, jossa on turvatonta kasvaa. Ei ollut oma päätös tulla koulukiusatuksi. Hoitamattomat traumat väsyttävät ja vahingoittavat. Valon mielestä järjestelmä ei ole tuonut turvaa, vaan rangaissut.

”Helvetti, nytkin oli vasta Helsingin Sanomissa se juttu, että joku on tehnyt kandin tyyliin vuodessa. Sellainenko täällä pitäisi olla!” Valo puuskahtaa.

Nuorisotakuuta gradussaan tutkinut Susanna Ågren kirjoittaa Nuorisotakuun arki ja politiikka -artikkelikokoelmassa, että nuoret ovat usein toisen luokan kansalaisia, joista tulee täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä vasta työpaikan saatuaan.

Työmarkkinakansalaisuus on kansalaisuuden jaloin muoto. Ne jotka eivät siihen kykene, koetaan taakaksi ja uhaksi yhteiskunnan hyvinvoinnille.

Kuinka houkuttelevalta näyttää työelämä, jossa burnoutit ovat arkipäivää? Jos on toipumassa lapsuuden tai nuoruuden tapahtumista, kuinka paljon tekee mieli työntyä siihen aikuiseen elämään, joka näyttää masentavalta tai maaniselta?

Ågrenin mukaan nuoria koskeva syrjäytymiskeskustelu on pelosta ja huolesta lähtevää. Hän viittaa brittisosiologi ja kirjailija Frank Furedin käsitteeseen yhteiskunnallisesta pelon kulttuurista, jossa poliittinen keskustelu keskittyy riskien minimoimiseen.

2010-luvun alkupuolella suurella tohinalla kasattu ja flopiksi paljastunut nuorisotakuu oli Ågrenin mukaan eräänlainen riskien hallintaohjelma, jonka avulla oli tarkoitus kontrolloida kuviteltuja uhkia yhteiskunnan menestykselle. Viime aikoina niitä riskejä ei ole tarvinnut etsiä eikä niitä ole voinut mediassa välttää: Vauvakato. Eläkepommi. Syrjäytymisriski.

Syrjäytyminen ei välttämättä tarkoita työn tai opintojen ulkopuolelle jäämistä. Olennaista on se, onko ystäviä ja tuntuuko siltä, että voi tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Esimerkiksi Valo ei koe olevansa syrjäytynyt. Hänellä on kavereita ja hän on kiinnostunut monista asioista.

”Sitä mitä teen, ei vain pidetä minkään arvoisena.”

Valo on lahjakas sarjakuvien piirtäjä. Sitä ja visuaalisuutta hän on opiskellut esimerkiksi Oriveden opistossa ja Tuusulassa Pekka Halosen akatemiassa sekä animaatiota Turun ammattikorkeakoulussa, ennen kuin uupui.

”Kipeä ja kunnianhimoinen on aika huono yhdistelmä.”

Valolla on todettu epävakaa persoonallisuushäiriö.
Unelmana olisi saada nimeä sarjakuvapiirtäjänä ja esimerkiksi apurahaa sen tekemiseen. Valo kertoo haaveileva katse silmissään ystävästään, joka sai 20 000 euron apurahan. Olisi upeaa saada upota itselle tärkeään tekemiseen. Sarjakuvissaan Valo käsittelee muun muassa mielenterveyskysymyksiä.

Ennen Leikkiväkeen menoa Valo ehti olla parissa työkokeilussa. Audiovisuaalisessa työpajassa hän viihtyi, mutta se ei johtanut mihinkään, ”niin kuin työkokeiluissa tuppaa käymään”.

Työkokeilujen tarkoitus on hyvä, mutta monelle nuorelle niistä tulee myös käytetty olo. Jos esimerkiksi sosiaalisissa suhteissa on hankaluuksia, ja tottuminen vaatii aikaa, puolen vuoden kokeilu voi tuntua lyhyeltä. Kokeilusta työttömäksi palaaminen tuntuu epäonnistumiselta.

Tapaan maaliskuussa uudelleen Jalin, tällä kertaa Helsingin Talvipuutarhassa. Hän on siirtynyt Vamoksesta kuntouttavaan työtoimintaan puutarha-alalle. Jali käy työtoiminnassa neljä päivää viikossa, kuusi tuntia kerrallaan. Kulukorvausta hän saa yhdeksän euroa päivältä. Keskiviikko on lepopäivä.

Jali on iloinen siitä, että sai soviteltua nelipäiväisen viikon, koska tietää viisipäiväisen väsyttävän häntä liikaa. Nytkin tekee tiukkaa saada hoidettua sekä työtoiminta että kodin siisteys. Yleensä jompikumpi jää heitteille, koska voimat loppuvat kesken. 

Takana on myös muuttorumba, koska kommuuniasuminen oli Kelan mukaan liian kallista. Muutossa rikkoutuivat silmälasit, ja uusien saamiseksi piti hankkia maksusitoumus. Kaikkeen menee paljon aikaa ja energiaa.

Jali kertoo kuulleensa perustulokokeilusta ja ajatelleensa, että se voisi toimia.

”Tekisin kyllä töitä, vaikka saisin perustuloa. En halua syrjäytyä. En vain jaksa tehdä niin paljon kuin pitäisi.”

Huhtikuussa Jali ilmoittaa jättäneensä työtoiminnan, koska ei jaksanut sitä. Nyt hän odottaa jälleen pääsyä psykiatriselle poliklinikalle – luultavasti viikkoja, ellei kuukausia.

Satu Sulonen kertoo maaliskuussa saaneensa kuntoutustuen puoleksi vuodeksi. Hän näyttää helpottuneelta.

”Oikeastaan vasta nyt kunnolla huomaan, kuinka stressaavaa oli, kun tilanne oli niin epäselvä. Tarvitsen yhä toimeentulotukeakin, mutta nyt on helpompaa.”

Tulevaisuus mietityttää Sulosta. Hän on ollut kaksi vuotta työkyvytön, eikä usko voivansa palata tanssinopettajan fyysiseen työhön. Sen hyväksyminen on ollut vaikeaa, koska tanssituntien ohjaaminen ja yhdessä tekeminen olivat Suloselle rakkaita ja tärkeitä asioita.

Hän on kuitenkin tyytyväinen siitä, että Leikkiväessä hänellä on aikaa ja tukea turvalliseen toipumiseen sekä terapeutin etsimiseen.

Kun kysyn nuorilta, mikä heitä on auttanut eteenpäin, samat asiat toistuvat. Arjen rutiinien löytyminen on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä on ollut kokemus kohdatuksi tulemisesta. Tieto siitä, että heillä on oikeus olla olemassa, vaikka juuri nyt elämässä on häilyvyyttä.

”Leikkis on eka paikka, joka on antanut mulle ihmisarvon muunkin kuin työn tai opintojen kautta. Olen alkanut ajatella, että ehkä haluan antaa muille ihmisille jotain siitä, mitä olen nyt saanut”, Valo sanoo. 

Ågren pohtii, voisiko uusi yhteiskunta olla sitä, että kylmien palveluiden sijaan keskityttäisiin lisäämään yksilöiden kuuluvuuden tunnetta, annettaisiin tilaa nuorten omaehtoiselle osallisuudelle ja tavoille muuttaa yhteiskuntaa.

”Nyt vaikuttaa siltä, että nuoria yritetään kiinnittää epätoivoisesti palveluihin, jotka eivät kuitenkaan pysty antamaan heille sellaista tukea, jota he kaipaavat: välittämistä ja aikaa – mahdollisuutta saada arvostusta sellaisena kuin on”, Ågren pohtii. 

Harvoin kyse on siitä, että nuori laiskuuden tai uppiniskaisuuden vuoksi ei haluaisi löytää paikkaansa maailmassa. Tai siitä, että vetelehtiminen on niin mahtavaa, että ihminen ilokseen kituuttaa toimeentulotuella vuosia. Kyse on huonosta tuurista, epäonnistumisen pelosta ja epävarmuudesta, jonka juuret saattavat yltää lapsuuteen asti.

Opin, että ihminen yltää parhaimpaansa, kun hänellä on turvallinen ja kannustettu olo. Se vaatii jonkin verran rahaa yhteiskunnalta, parempia mielenterveyspalveluja ja ennen kaikkea asenteiden muutosta.

Juttua päivitetty 19.6. kello 10.35: Korjattu sana palkka kulukorvaukseksi kuntouttavan työtoiminnan kohdalla.

nuoret  syrjäytyminen  mielenterveys  työllisyys 

Tweet