Kolkka

Siltala

24.6.2019 9.53

Jenni Leppänen

Jos ruumiillinen ja kaunis teos Kolkka pitäisi purkittaa, se olisi värikäs proosarunoteoksen ja runoromaanin sekoitus. Teoksen kieli tuntuu vatsanpohjassa.

Sen ajoittain ilmaan tiputellut virkkeet ovat kaukana viattomasta. Kun johonkin niistä hetken päästä palaa, voi virke saada yllättävän merkityksen, jota ei vielä hetki sitten ollut:

”Bussissa kukkii kivuiksi puhjennut fuksianpunainen puu, uuspuberteetti.”

Kuin jonkin intuitiivisen ymmärryksen johdattelemana Kolkka onnistuu pitämään otteessaan. Teoksen sanomaan kannattaa suhtautua tosissaan mutta sen lauseiden kirjaimelliseen merkitykseen ei kannata liiaksi takertua. Tarina maailman tilasta ja olemuksesta kulkee sana kerrallaan eteenpäin ja pöyhii aiheita avaruudesta ilmastonmuutokseen, vähemmistöihin ja rakkauteen.

Teos puhuu elämän järjestäytymisestä, planetaarisesta ulottuvuudesta, valtasuhteista ja rahoituksesta ekokriittisellä vivahteella. Kolkka ei nuoleskele ketään. Kirjailija on ikään kuin asetellut maagisrealistiset lauseet lukijan eteen ja odottaa mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tämä ei kuitenkaan ole merkki totuuden jälkeisestä ajasta, vaan taiteen ikiaikaisesta suhteesta politiikkaan.