Valaisija

Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019

Valaisija

Natalia Baer

punainen. Kirjailija Sirpa Kähkönen kantaa sisällään köyhän, punaisen Suomen historiaa.

15.10.2010 13.55

Lena Björklund

Kirjailija Sirpa Kähkönen tuo isoisänsä kautta esiin pimentoon jätettyä historiaa: kommunistivankien oloja 1930-luvun Suomessa.

Helsingin Viikki lemuaa navetalta, kun tapaan kirjailija Sirpa Kähkösen. Viikin opetus- ja tutkimustila levittää parhaillaan lehmänlantaa pelloille.

Kähköselle tuoksut ovat tutut. Hän on asunut eko-Viikissä jo runsaat kymmenen vuotta. Kähkösen parvekepöytä todistaa, että pelloille on vuosikymmenten mittaan levitetty muutakin kuin lantaa.

Vanhat, heleänsävyiset Arabian posliiniastioiden palaset peittävät pöydän kuin upea pöytäliina. Maahan haudatut posliinit ovat nousseet pelloista esiin aurauksen yhteydessä ja osuneet Nelli-koiraansa ulkoiluttavan Kähkösen reitille.

On ihana aurinkoinen lokakuun päivä. Maailma on täynnä valoa, mutta me istumme kahvikupposten äärellä puhumassa synkeistä ajoista: Suomen poliittisesta ilmastosta 1920-luvulla ja erityisesti 1930-luvulla.

Kähkönen on kirjoittanut Kuopio-sarjaksi kutsuttuihin romaaneihinsa paljon sellaista, minkä hän punaisen suvun jäsenenä jotenkin tiesi silloinkin, kun asioista vaiettiin.

Kähkönen valottaa tuotannossaan niitä Suomen historian vuosikymmeniä ja tapahtumia, joista ei kovin halukkaasti puhuta eikä tutkita.

Niinpä niistä ei tiedetä.

Joku lukija epäili Kähkösen keksineen asioita omasta päästään, kun hän romaanissaan Mustat morsiamet kuvasi 1930-luvun suomalaisia poliittisia vankeja. Ihmisiä, jotka saivat pitkiä vankeustuomioita, koska olivat kommunisteja.

Heidät vietiin Tammisaareen vankileirille, nykyiselle Dragsvikin kasarmialueelle, missä jo sisällissodan punaisia oli rangaistu ja joka tuhansille heistä koitui kuolemanleiriksi.

Kuopio-sarjan henkilöt ovat pääosin naisia. Kähkönen olisi halunnut sijoittaa romaaneihin myös isoisänsä, joka oli yksi Tammisaaren poliittisista vangeista 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla.

Isoisä ei vain oikein mahtunut mukaan, ja niin Kähkönen kirjoitti hänestä erillisen tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit.

Kirja julkistettiin syyskuussa Dragsvikissa, Suomen ainoassa ruotsinkielisessä varuskunnassa. Paikalla olivat myös kommodori Anders Gardberg ja yliluutnantti Mikael Isberg.

Miesten rauhallinen ja keskittynyt läsnäolo salli mielikuvan, että suru menneestä on yhteinen. Ikään kuin Suomi kansakuntana, vihdoinkin, olisi hienolla tavalla kasvanut käsittelemään vaikeimpia aikojaan ja puhumaan niistä.

Isberg esitteli toimittajille alueen rakennuksia ja kertoi, missä vankeja pidettiin ja miten heidät sinne tuotiin.

Myös Sirpa Kähkönen koki, että Dragsvikissa ylitettiin syyskuussa rajoja. Tapahtui jonkinlainen kädenojennus.

Varuskunnan alue sijaitsee vain kahden kilometrin päässä Tammisaaresta, mutta sen karua historiaa ei ole koskaan sisällytetty Ekenäsin historiikkeihin. Ollaan eletty niin kuin tuota osaa historiasta ei olisi olemassa.

Ei kumpuja, joissa lepää tuhansia vuoden 1918 punavankeja. Ei 1920- ja 1930-luvuilla junalla Ekenäsiin tuotuja kommunistivankeja, jotka usein myös marssivat kaupungin läpi vankileirille.

Ruotsinkielinen porvarillinen Ekenäs oli idylli, ja halusi pysyä sellaisena. Ja idyllithän ovat yleensä konservatiivisia.

Kähkönen ei kuitenkaan moralisoi. Hän ei ole moralisoivaa tyyppiä. Kähkösessä on paljon tutkijan vikaa, eikä kunnon tutkija kavenna löydöksiään moralisoinnilla.

”Sovittelun ajatus on kirjassa vahvasti esillä, sillä 1930-luvun asioista ei kukaan nykyisin elävä enää ole vastuussa”, hän korostaa.

”Me vastaamme vain siitä, mitä teemme nyt. Mutta meidän on hyvä tietää, että se mikä meille kerrotaan, ei aina ole ihan koko totuus.”

Kähköstä on nyt pyydetty ensimmäistä kertaa puhumaan kirjansa teemoista Ekenäsin kirjastoon.

Uuden kirjan Suomi on pelottava paikka 2000-luvulta katsottuna. Kähkönen kuitenkin huomauttaa, että kovat poliittiset jännitteet olivat vain osa 1930-lukua.

”Puoluepolitiikka koski vain osaa ihmisistä. Oli iso pörssiromahdus, ja laman silmittömät vaikutukset osuivat moninkertaisesti vähävaraiseen väestöön.”

”Ja oli havahtuva kulttuurielämä, sen voimakkaat ristiriidat ja taistelut. Vuosikymmen oli monelle kirjailijalle raskas, mutta siinä oli voimaa ja väriä. 1930-luvun kuvataide on hyvin kiinnostavaa.”

Isänmaallisuuden vaatimus oli vahva.

”Isänmaallisuus määriteltiin ahtaasti ja poissulkevasti. Niin kuin osalla kansasta ei olisi mitään osuutta isänmaahan.”

Ja oli väkivallan ilmapiiri, Kähkösen mielestä tuon ajan raskain piirre.

”Se jäi sisällissodasta yhteiskuntaan kytemään. Leimahduksen mahdollisuus säilyi pitkälle 1930-luvulle saakka.”

Kesti pitkään ennen kuin työläisillä oli oikeus isänmaallisuuteen. Kähkösellekin kysymys on ollut ristiriitainen ja vaikea.

”Tajusin 1930–1940-lukuja tutkiessani, että on olemassa sellainenkin ajatus kuin työväen isänmaallisuus. Se oli hyvin kielletty ja tabu aihe vuoden 1918 jälkeen. Voittajien näkemys oli, että työväki on isänmaatonta ja maanpetturillista, koska se kapinoi.”

Silti myös maattomat ja mitään omistamattomat ovat puolustaneet Suomea sodissa, kuten köyhät ja laihat metsätyömiehet Pentti Haanpään Korpisotaa-romaanissa.

Kähkösen isoisäkin palvoi suomalaista luontoa ja suomen kieltä, vaikka hän lähti Neuvostoliittoon ja palattuaan istui Tammisaaressa kahdesti, jälkimmäisellä kerralla peräti kuusi vuotta.

Luontoon ja kieleen sitoutuu myös Kähkösen isänmaallisuus – ja ylpeyden tunteeseen ihmisistä, jotka ovat ponnistaneet hyvin pienistä oloista.

”Suomessa on hienoa, että toistaiseksi on ollut mahdollista päästä hyvinkin vaatimattomista oloista pitkälle, koska täällä on arvostettu niin kovasti koulutusta, ja myös naisten työtä ja tietämystä.”

Kähkönen käyttää termiä isänmaallisuus aina kun mahdollista, koska se kaipaa hänestä tuuletusta.

Niin paljosta on vaiettu niin pitkään. Kun Kähkönen käy esittelemässä romaanejaan tulee aina muutama ihminen kertomaan, että meidänkin perheessä, meidänkin suvussa...

Jopa kaksikymppiset opiskelijat ymmärtävät Kähkösen luentoa kuunneltuaan sukunsa arvoituksellisia tilanteita ja tiettyä puhumattomuutta.

Miksi emme osanneet käsitellä asioita puhumalla ja sopimalla heti tapahtuneen jälkeen, niin kuin Etelä-Afrikassa tehtiin rotuerottelun loputtua?

”Eihän ennen muutenkaan ajateltu, että puhuminen olisi hyödyllistä. Etelä-Afrikan asioita alettiin käsitellä nykyisen psykokulttuurin ja avoimuuden aikakaudella”, Kähkönen muistuttaa.

Suomen totuuskomissaareja ovat olleet kaunokirjailijat, vaikutusvaltaisimpana Väinö Linna. Kähkösen mielestä on hieno juttu, että suomalaiset ovat niin vastaanottavaisia taiteen kautta tapahtuvalle selvittelylle. Luotettu kirjailija saa kyseenalaistaa ja esittää uusia tulkintoja menneisyydestä.

Myös Kähkösen romaanit moniäänistävät historiaa.

”Sanotaan, että pitääkö niitä vanhoja ikäviä asioita vielä kaivella, mutta niiden esille ottaminen voi olla hyvin monelle ihmiselle merkityksellistä ja antaa heille luvan puhua.”

Viime vuosina on valaistu monia Suomen historian pimentoja. On tuotu esiin punaorpojen nöyryyttäminen vuoden 1918 jälkeen, kuvattu sotaorpojen käyttämistä ilmaisena lapsityövoimana 1940-luvulla ja kerrottu venäläisten sotavankien huonosta kohtelusta.

Miksi nyt on mahdollista puhua suoraan asioista, joista on vaiettu?

Kähkösen selitys on lastenlasten halu kysyä, mitä 1930- ja 1940-luvuilla tapahtui. Nykyiset tutkijat ovat silloin eläneiden sukupolvien lapsenlapsia. Koska suuri osa aikalaisista on kuollut, kysymysten esittäminen ei enää rasita samalla tavalla kuin ennen.

Isoisä Lauri Tuomainen oli Kähköselle hyvin rakas. Kirjan ensimmäisen luvun kuvausta isoisästä ei voi lukea ilman että silmät kostuvat. Suhde kehittyi hyvin läheiseksi, vaikka isoisä kuoli Kähkösen ollessa vasta seitsenvuotias.

Kaksikko kulki vaitonaisena muun muassa Kuopion hautausmaalla.

”Hän halusi, että kuljemme vaiti. Siksi opin kuulemaan, että häneen sattuu, että hän kaipaa, että isot sanat liikkuvat terävinä hänen sisällään eivätkä koskaan pääse ulos. Minä opin ymmärtämään, että hänelle oli tapahtunut jotakin.”

Ote on kirjasta Vihan ja rakkauden liekit. Se kertoo, mitä isoisälle ja muille poliittisille vangeille tapahtui. Miten ylimielisesti ja karkeasti, jopa sadistisesti, heitä kohdeltiin 1930-luvulla. Kähkönen on tutkinut ja kaivellut arkistoja, lukenut poliittisten vankien muistelmia ja kirjeitä.

Kuopio oli isoisän aikaan niin punainen, että sitä kutsuttiin Suomen Moskovaksi. 1960-luvulla syntynyt Kähkönen kuuluu sukunsa kautta tähän voimakkaan punaiseen traditioon.

Sitä väkeä leimasi vielä hänen nuoruudessaankin eräänlainen ulkopuolisuus suhteessa muuhun Suomeen. Jonkinlainen sovittamattomuus, hän määrittelee.

Mutta sitten tuli peruskoulu, joka kutsui kaikki yhteiskuntaluokat mukaan ja sulautti myös Kähkösen vallitsevaan järjestelmään. Vahva punainen perinne ja sen katsantokannat jäivät lapsuuteen. Tilalle tuli varhaiskypsä älykkö, sivustakatsoja.

Sillä tiellä Kähkönen on yhä.

”Minulla ei ole oikein halua liittyä koko sielulla mihinkään. Mieluummin säilytän tutkivan ja tarkkailevan asenteen.”

Elämän suuret kysymykset kumpuavat silti yhä siitä punaisesta poliittisesta taustasta, joka isoisän kautta lapsuudessa tuli.

Sirpa Kähkönen, 46 v.

Kirjailija ja suomentaja.
Opiskellut kirjallisuustiedettä ja historiaa.
Työskennellyt kustannustoimittajana ja toimittajana.
Julkaissut kaksi nuortenkirjaa ja romaanisarjan Kuopiosta: Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä.
Uusin kirja on tänä syksynä ilmestynyt tietokirja Vihan ja rakkauden liekit.
Asuu aviomiehensä, tyttärensä ja sekarotuisen koiransa kanssa Helsingin Viikissä.
Harrastaa Viikin pelloilla kävelyä. Myös musiikilla on tärkeä osa Kähkösen elämässä.