Uusi elämä

Anna Autio

Haneen Jameel ei tiedä pitäisikö hänen elää kuten irakilainen muslimi vai kuten suomalaiset. Hän kaipaa perheettään, joka on siskoa lukuunottamatta Turkissa. Irakia hän ei kaipaa: ”Suomi on nyt maani.”

24.2.2017 15.05

Lasse Leipola

Haneen Jameel istui Helsinki-Vantaan lentoaseman vessassa ja tärisi. Oli syyskuun loppu vuonna 2015. Ateenan-lento, jolle ihmissalakuljettaja oli järjestänyt irakilaisen Jameelin, oli laskeutunut hetkeä aiemmin. Jameel ei ollut saanut hermostukseltaan syötyä koneessa tarjottua ruokaa. Hän oli yrittänyt rauhoittua ja nukkua – turhaan.

Vaikka Jameel pelkää lentämistä, oli lento yksi matkan helpoimmista osuuksista. Hän ei tiennyt Suomesta juuri muuta kuin Nokian puhelimet. Googlesta hän oli saanut selville, että maa on kylmä ja pimeä. Siitä tiedoista ei ollut nyt apua. Vessaan ei voinut jäädä.

Jameelin matkajärjestelyjä hoitanut salakuljettaja oli neuvonut etsimään lähimmän poliisin ja kertomaan tälle, että Jameel hakee turvapaikkaa Suomesta. Tuntui pelottavalta mennä vapaaehtoisesti poliisin luo. Irakissa poliisiin ei voinut luottaa.

Lopulta Jameel astui ulos lentoaseman terminaalin ovista. Ilma oli irakilaisella mittapuulla hyytävän kylmä eikä Jameelilla ollut kuin ohut neule. Hän tärisi jo muutenkin pelosta ja jännityksestä.

Jameel kysyi ensimmäiseltä vastaantulijalta, joka sattui olemaan lentokenttätyöntekijä, mistä voisi löytää poliisin. Vastaantulija ei ymmärtänyt kysymystä, vaan ihmetteli, mihin Jameel tarvitsee poliisia. Englanninkielen sanat ”asylum seeker” ja ”refugee” ovat kuitenkin paenneet Jameelin mielestä eikä hän osannut sanoa muuta kuin tarvitsevansa poliisia.

Lentoaseman poliisiasema oli aivan vieressä.

Nyt, lähes puolitoista vuotta myöhemmin, Jameel asuu omassa kodissaan Espoossa ja opiskelee täysipäiväisesti suomea.

”Minun nimeni on Haneen. Olen irakilainen. Olen 26-vuotias”, Jameel esittelee osaamistaan.

Haastattelussa englannin joukkoon eksyy välillä muutama suomenkielinen sana, kuten ”ruoka” tai ”silmä”.

Kieliopintojen aloittaminen nollasta oli aluksi turhauttavaa, mutta vaikeustaso on noussut nopeasti.

Rauhallinen Jameel vaikuttaa helposti ujolta, mutta häntä kuunnellessa huomaa nopeasti vahvan luonteen ja voimakkaat, jopa ehdottomat mielipiteet.

Vaikeaa kieltä lukuunottamatta Suomi on osoittanut jokseenkin sellaiseksi kuin Google antoi ymmärtää. Välillä Jameel vihaa pimeyttä ja kylmyyttä, mutta lumi on kaunista, romanttisen näköistä. Hän siirsi kotinsa ruokapöydän ikkunan viereen, jotta voi katsella puita ja lunta.

”Olen alkanut rakastaa elämääni täällä.”

Eniten Jameelia häiritsee hiljaisuus. Ihmiset ovat irakilaisiin verrattuna sulkeutuneita ja ujoja ja ovat hiljaa melkein kaikkialla. Toisaalta ihmiset ovat pyydettäessä avuliaita ja Jameelista on mukavaa, että ihmiset antavat toistensa olla rauhassa ja pukeutua miten haluavat.

”Irakissa ainoastaan ulkonäöllä on merkitystä. Siellä minulla piti aina ulkona käydessä olla korkkarit, meikit ja kynnet laitettuna.”

Tosin on melko vaikea kuvitella huolellisesti meikattua Jameelia lähikauppaan Crocseissa ja tuulipuvussa.

Suomalaiset miehet ovat alkaneet tekemään tuttavuutta Haneenille esimerkiksi junassa tai bussissa. Jameel ei pane sitä pahakseen.

”Yleensä he haluavat vain jutella. Se on ollut vähän yllättävää, koska tiedän, että suomalaiset ovat ujoja ja sulkeutuneita.”

Jameel haluaisi seurakseen koiran, mieluiten kääpiövillakoiran.

”Et tunne olevasi yksin maailmassa, kun joku rakastaa sinua ehdoitta.”

Haneen Jameel syntyi vuonna 1990 Saddam Husseinin hallitsemaan Irakiin, joka oli juuri hyökännyt Kuwaitiin. Yhdysvallat liittolaisineen iski vastaan, ja käytiin ensimmäinen Persianlahden sota.

Vuonna 2003, kun Jameel oli 12-vuotias, Yhdysvallat hyökkäsi jälleen ja kukisti Saddamin. Se ajoi maan sekasortoon, jonka keskellä Jameel kasvoi aikuiseksi.

Irakin kaaoksen keskellä Jameel oli melko onnekas. Hänellä oli Bagdadissa hyvä perhe ja lääkäri-isällä hyvä työpaikka. Toisin kuin moni muu irakilainen nuori nainen, Jameel sai itse tehdä tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä. Isä päästi epäröinnin jälkeen tyttärensä opiskelemaan journalismiakin.

Epävakauden aikana perhe ajautui vaikeuksiin, sillä Jameelin isä ei ollut erityisen uskonnollinen. Sen vuoksi isää alettiin uhkailla ja vuonna 2008 hänen klinikkansa Bagdadissa räjäytettiin. Perhe muutti Tikritiin, parisataa kilometriä Bagdadista pohjoiseen.

Sadantuhannen asukkaan Tikrit on monimiljoonaiseen Bagdadiin verrattuna pieni paikka. Jameelin kaltaisella tytöllä ei ollut siellä paljon vapauksia. Hän ei voinut liikkua kavereiden kanssa ulkona. Yhteyttä pidettiin jopa tuntien mittaisilla puheluilla.

”Menimme kerran ravintolaan. Vaikka perheemme olivat peloissaan meidän vuoksemme, se oli niin hauskaa! Olla vain tyttöjen kesken.”

Jameel suoritti journalismitutkinnon Tikritin yliopistossa vuosina 2008-2012. Hän myös kirjoitti paikallislehteen naisten ja lasten oikeuksista ja arvosteli hallitusta muun muassa saamattomuudesta ja korruptiosta. Valmistumisen jälkeen hän lähetti juttuja Bagdadiin hallitusta kritisoivalle lehdelle. Artikkelit herättivät sekä hallituksen että islamistien huomion.

Jameel alkoi saada uhkauksia.

Myös isää oli alettu taas uhkailla, joten perhe muutti vuonna
2012 Tikritistä Fallujaan Bagdadin länsipuolelle. Siellä Jameelin elämä oli vielä vaikeampaa, koska Isis oli alkanut vahvistaa otettaan kaupungista. Jameel pysyi kolme vuotta kotona ja ulkoili lähinnä omalla pihalla.

”En voinut liikkua ulkona, koska en halunnut pukeutua huiviin ja peittää kasvojani kuten he vaativat. Olin kuin kuollut, siellä ei ollut elämää.”

Suomeen saavuttuaan Jameel päätyi – kuulemma komeiden poliisimiesten kyydissä – Punavuoren vastaanottokeskukseen.

Ensimmäiset päivät olivat vaikeita.

”Olin yksin ja itkin paljon. Irakilaismiehet häiriköivät puhumalla ikäviä asioita, joten olin huoneessani. Voin todella huonosti ja minut vietiin kerran sairaalaankin.”

Jameel jakoi huoneen kolmen muun naisen kanssa. Hän ei ollut koskaan aiemmin joutunut nukkumaan vieraiden kanssa. Naiset olivat häntä vanhempia. He laittoivat hänet siivoamaan ja määräsivät, milloin piti käydä nukkumaan ja herätä. Jameel alkoi silti pitää heistä.

”Joskus soitin irakilaista musiikkia puhelimestani ja tanssimme yhdessä.”

Kymmenen päivää myöhemmin Sahar-sisko saapui Suomeen ja tuli ensitöikseen Jameelin luokse Punavuoreen. Jameel sai seuraavana päivänä siirron siskon vastaanottokeskukseen Helsingin Kallioon, jossa he saivat yhteisen huoneen.

Sisko oli huolissaan siitä, että he joutuvat uudelleen erilleen, tai että heidät siirretään jonnekin pohjoiseen. Sosiaalinen ja nopeasti ihmisiin tutustuva sisko löysi kotimajoituksen Refugees Welcome -sivuston kautta.

Jameelista ajatus vieraiden ihmisten kotiin muuttamisesta tuntui mahdottomalta. Lopulta hän suostui tapaamaan mahdollisen majoittajaperheensä, ensin kahvilassa, sitten perheen kotona.

”Siellä oli kaksi kissaa. En pidä kissoista. Ne hyppivät ja leikkivät arvaamattomasti. Kieltäydyin muuttamasta kissojen luokse. Siskoni oli hyvin vihainen.”

”Haneen oikeasti hyppäsi tuolilleen, kun kissamme meni
ohi.”

Karoliina Ek muistaa hyvin sisarusten vierailun. Hän oli miehensä kanssa lupautunut muutamaa kuukautta aiemmin kotimajoittajiksi.

Se oli melkein unohtunut, kun marraskuussa 2015 Refugees
Welcome -yhteisöstä soitettiin ja sanottiin, että täällä olisi tällaiset siskokset.

Ek tiesi heti, että heidän otettava sisarukset luokseen asumaan.

Samaan aikaan, kun Jameelin sisko yritti puhua tätä muuttamaan samaan taloon kissojen kanssa, Karoliina Ek yritti puhua ympäri naapurissa asuvaa siskoaan. Sisko oli aluksi vastahakoinen majoittamaan Jameelin, mutta suostui lopulta.

”Myös siskoni perhe on lopulta ollut onnellinen ja perheen tytär on saanut Haneenista isosiskon”, Ek sanoo.

Ek uskoo, että kotimajoitus on nopeuttanut Jameelin ja tämän siskon kotoutumista Suomeen. Jameelista tuli osa perhettä ja hän pääsi mukaan sukujuhliin ja kesämökille. Ja perhe ihastui Jameelin valmistamaan irakilaiseen ruokaan.
Jameelista huomaa, että tämä on elänyt Irakissa suljettua elämää.

”Saman ikäisiin suomalaisiin verrattuna hän on vähän naiivi. Kaikki vapaus ja yksin asuminen on hänelle ihmeellistä”, Ek sanoo.

Heinäkuussa 2015 Jameelin perhe valmistautui juhlimaan äidin syntymäpäiviä kotonaan Fallujahissa. Äiti ja isosisko Sahar tekivät kakkua keittiössä ja Jameel laittoi kameraa valmiiksi huoneessaan.

Silloin Isisin miehet tunkeutuivat kotiin. He ilmoittivat, että Jameel ja hänen neljä vuotta vanhempi siskonsa otetaan järjestön miesten vaimoiksi.

”Oikeasti he haluavat ottaa tyttöjä ja pitää hauskaa. Sen jälkeen he jättävät tytöt eloon tai tappavat heidät.”

Heti Isisin miesten lähdettyä Jameel ja hänen siskonsa etsivät miehen, joka salakuljetti tyttöjä ulos kaupungista.

Jameel ei muista, mitä hän pakkasi kiireessä mukaansa – ainakin puhelimen ja kannettavan tietokoneen. Jo seuraavana yönä salakuljettaja ajoi heidät Fallujasta.

”Ehkä jumala todella rakasti meitä.”

Pakomatkan alussa ei ollut muuta suunnitelmaa kuin päästä pois. Pian matka jatkui Turkkiin, jossa oli loppukesästä 2015 paljon salakuljettajia tarjoamassa matkaa Eurooppaan.

”Salakuljettajamme sanoi, että Suomessa naisia kunnioitetaan ja heistä pidetään huolta.”

Edessä oli pieni vene ja Välimeri. Ensimmäinen yritys päästä meren yli Kreikkaan katkesi lyhyeen, kun vene kaatui. Jameel osasi onnekseen uida ja hänen siskonsa oli ostanut heille kalliit pelastusliivit.

”Kaikkialta kuului itkua ja huutoa. Olin shokissa, enkä ollut ihan varma tapahtuuko kaikki oikeasti vai ei.”

Rannikkovartiosto noukki sisarukset merestä ja kuljetti takaisin Turkkiin. Jameel sanoi salakuljettajan neuvon mukaisesti tulevansa Syyriasta ja pääsi vapaaksi kolmessa päivässä. Siskolta neuvo oli unohtunut ja tämä kertoi olevansa Irakista ja joutui jäämään putkaan kymmeneksi päiväksi.

Matkatavarat olivat kadonneet. Rahat Jameel oli pitänyt mukanaan muovitaskussa, joten hän sai ostettua uuden puhelimen. Salakuljettaja järjesti Jameelille nopeasti uuden kyydin. Jameel ei halunnut jatkaa matkaa ilman siskoaan, mutta salakuljettaja vakuutti kaiken sujuvan hyvin.

”Hän oli mukava mies, eikä minulla ollut syytä epäillä häntä, joten lähdin yksin Kreikkaan.”

Toisella kerralla vene oli suurempi – Jameel kuvailee sitä jahdiksi. Matka oli tälläkin kertaa vaikea. Vaikka Jameel on pienikokoinen, hän ei mahtunut kunnolla istumaan. Kannen alle oli ahtautunut kuutisenkymmentä turvapaikanhakijaa.

Salakuljettajat käskivät ihmisten olla hiljaa, jotteivat he paljastuisi. Kannen alla oli kuumaa ja hengittäminen vaikeutui. Jameel ja muut aikuiset yrittivät leikittää lapsia, jotka alkoivat itkeä tukalissa oloissa.

Toisella yrittämällä Jameel kuitenkin pääsi Eurooppaan. Kreikassa salakuljettajat järjestivät Jameelille väärennetyt paperit ja lentolipun Suomeen. Koko matka Fallujahista Helsinkiin maksoi yli 6 000 euroa.

”Se ei ole paljon, jos ajattelee, että sillä saa elämän.”

Jameel oli yksi lähes neljästä tuhannesta Suomeen syyskuussa 2015 saapuneista turvapaikanhakijasta. Määrä oli suurempi kuin koskaan aiemmin. Pian portit alkoivat sulkeutua niin Euroopan sisällä kuin sen rajoilla.

Syksyn 2015 hakemusten käsitteleminen on kestänyt pitkään. Jameel joutui odottamaan turvapaikkahaastatteluaan heinäkuuhun 2016 asti.

Haastattelu kesti yli kolme tuntia. Välillä Jameelista tuntui, että virkailija oli kasvanut osaksi tietokonettaan, eikä edes kuunnellut.

Reilua kuukautta myöhemmin, viime elokuussa, Jameel sai myönteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa.

”En ollut koskaan tuntenut mitään sellaista. Puhdasta iloa.”

Turvapaikan ratkettua Jameelin majoittanut perhe auttoi häntä löytämään oman asunnon. Jameel oli vastahakoinen muuttamaan. Ajatus yksin asumisesta pelotti häntä. Perhe ei patistanut, mutta muistutti, että ennemmin tai myöhemmin askel on otettava.

Muutama viikko myöhemmin Jameel muutti omilleen. Hän pitää asunnosta ja siitä, että kaikki siellä on hänen omaansa. Hän kaipaa suomalaista perhettään ja elämän ääniä kuten sitä, että joku kokkaa tai leikkii.

”Kun muutin, perheen tytär vietti päivän kanssani. Kokkasimme yhdessä biryania, kävimme S-marketissa ja hän lauloi minulle laulun Minun ystäväni on kuin villasukka.”

Jameel toivoo oppivansa kielen ja saavansa työpaikan aikakauslehdestä tai televisiosta. Hän haluaisi kirjoittaa kaksi kirjaa. Yhden turvanpaikanhakijoiden elämästä ja toisen siitä, miten arabinaiset rakastavat ja miten ympäristö suhtautuu heihin.

Arabinaisten asema Suomessa on ensimmäinen yhteiskunnallinen epäkohta, johon hän haluaa puuttua. Jameel pelkää, että arabinaisia sortava kulttuuri tulee maahanmuuttajien mukana Suomeen. Hän muistuttaa, että Suomessa naisilla on samat oikeudet kuin miehillä ja mahdollisuus tehdä ja sanoa mitä haluavat.

Joulukuussa Jameel kuuli Kelan toimistossa, kun maahanmuuttajanainen puhui puhelimessa miehensä kanssa arabiaa. Mies huusi puolisolleen ikävästi ja tämä vaikeni peloissaan.

”Halusin huutaa, että älä ole hiljaa. Me olemme Suomessa, meillä on oikeuksia. Heidän [miesten] pitäisi olla hiljaa.”

Jameel toivoo, että esimerkiksi maahanmuuttajille tarkoitetuissa kielikouluissa opetettaisiin puoli tuntia viikossa, millaisia oikeuksia ja vapauksia naisilla on Suomessa.

”He eivät todellakaan tiedä siitä.”

”Olen onnekas, kun voin kirjoittaa, mitä haluan”

Haneen Jameel aloitti tammikuussa 2016 Vihreän Langan bloggaajana. Suomi-päiväkirjassa on julkaistu vuoden aikana 20 kirjoitusta, joissa Jameel on kertonut muun muassa matkasta Suomeen, turvapaikanhakijan arjesta ja uudesta elämästään Suomessa.

Aluksi hän halusi oman turvallisuutensa vuoksi käyttää pelkästään etunimeä ja piirroskuvaa itsestään. Nyt hän esiintyy blogissa omalla nimellään ja kuvallaan.

”Pidän siitä, että voin kirjoittaa omalla kielelläni. Voin näyttää mitä oikeasti tunnen ja mitä haluan sanoa”, Jameel sanoo.

”Olin vähän huolissani, että voinko kirjoittaa kriittisesti järjestelmästä, mutta Riikka (Suominen, päätoimittaja) sanoi, että voin kirjoittaa koska Suomi on vapaa maa.”

Jameel on kirjoittanut myös arabinaisten asemasta sekä Suomessa että Lähi-idässä. Yhden kirjoituksen hän osoitti Suomeen saapuneille maahanmuuttajanaisille. Siinä hän kehotti heitä tarttumaan Suomen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja vapauksiin eikä jäämään vanhojen tapojen ja perinteiden vangiksi.

”Toivon, että voisin kirjoittaa heille arabiaksi, mutta silloin en voisi käyttää omaa nimeäni ja kuvaani. Olen varma, että jos tekisin sen, arabimiehet alkaisivat häiriköidä minua ja perhettäni.”