Sarajevon sankari

14.1.2011 13.22

Taina Tervonen

Bosnian sota päättyi 15 vuotta sitten, mutta maa on edelleen rikkinäinen, kaunainen ja kahtia jakautunut. Serbejä vastaan sotinut serbikenraali Jovan Divjak jaksaa silti taistella monikulttuurisuuden ja yhtenäisyyden puolesta.

Eläkkeellä oleva kenraali Jovan Divjak seisoo Sarajevoa ympäröivien vuorten etelärinteellä ja pudistaa päätään. Alla levittäytyvä, aamuisen usvan peittämä kaupunki heräilee. Ratikat kolistelevat pitkin Marsala Titova -katua, Avaz-mediayrityksen futuristinen torni nousee kaupungin laidalla.

Jovan Divjak johti Bosnian sodassa piiritetyn Sarajevon puolustusta neljä vuotta. Nyt hän katselee kaupunkia murheellisin mielin.

Viisitoista vuotta sitten päättyneestä sodasta ei näy enää paljonkaan, puistoissa ja liikenneympyröissä törröttäviä hautakiviä muutamia luotien rei’ittämiä kerrostalonseiniä ja lukuun ottamatta. Sodan jäljet ovat muualla, ihmisten muistoissa, omaisia menettäneiden surussa, syvään juurtuneissa peloissa ja kaunoissa.

Sodan jäljet näkyvät myös sodan lopettaneen Daytonin rauhansopimuksen luomassa perustuslaissa, joka jakaa Bosnia ja Hertsegovinan kahteen itsehallinnolliseen alueeseen: pääosin kroaattien ja bosniakkien asuttamaan Bosnia ja Hertsegovinan federaatioon ja Bosnian serbitasavaltaan. Raja kulkee entistä rintamalinjaa pitkin. Sodan aikana sadattuhannet ylittivät sen suuntaan tai toiseen, turvaa etsien.

Harvat palasivat. Siksi Bosnia-Hertsegovinan pääkaupunki Sarajevo on nykyisin ennen kaikkea bosniakkien kaupunki, ja se surettaa eläkkeellä olevaa kenraali Jovan Divjakia. Ei hän johtanut piiritetyn kaupungin puolustusta tätä varten.

Kun katselee Sarajevoa kaupunkia ympäröiviltä vuorenrinteiltä, ymmärtää heti miten helppoa piirityksen on täytynyt olla. Rinteillä on suorat näkymät leveiden katujen ja Miljacka-joen halkomaan keskustaan.

”Serbijoukkojen tankit olivat kaikilla näillä kukkuloilla. Täällä ja tuolla vastapäätä. Serbeillä oli yli 400 kranaatinheitintä, meillä satakunta.”

Bosnian sota oli Jugoslavian hajoamisen verisin konflikti, jossa kuoli 110 000 ihmistä. Sarajevossa uhreja arvioidaan olleen 10 000.

Sota alkoi keväällä 1992, kun Radovan Karadzicin johtamat serbinationalistit valtasivat useita kroaattien ja bosniakkien asuttamia kaupunkeja. Bosnia oli julistautunut itsenäiseksi lokakuussa 1991, ja helmi–maaliskuussa järjestetty kansanäänestys vahvisti itsenäisyyden. Maan serbiväestö boikotoi vaaleja.

Serbeillä oli takanaan Jugoslavian liittovaltion armeijan tuki, vaikka virallisesti Serbian johtama tynkä-Jugoslavia olikin sanoutunut irti sodasta. Bosnia-Hertsegovinan armeija puolestaan koostui entisestä Bosnian alueellisesta puolustuksesta, joka ennen itsenäisyyttä oli osa Jugoslavian puolustusjärjestelmää.

Kun Bosnian sota alkoi, kenraali Jovan Divjak johti Bosnia-Hertsegovinan alueellista puolustusta ja joutui valinnan eteen: jäädäkö puolustamaan itsenäistynyttä tasavaltaa vai lähteäkö liittovaltion armeijan palvelukseen? Erikoiseksi valinnan teki se, että Divjak on Belgradissa syntynyt serbi.

”Valitsin demokratian. Se on yksi elämäni tärkeimpiä päätöksiä”, Divjak sanoo. ”Sitä paitsi elämäni oli Sarajevossa. Tämä on minun kaupunkini, kaikkien kaupunki.”

Tapaamistamme edeltävänä päivänä järjestettyjen yleisvaalien tulokset kirvoittavat häneltä katkeria kommentteja.

”Mikään ei muuttunut. Nationalistiset puolueet veivät jälleen kerran voiton. Sosiaalidemokraatit saivat hyvin ääniä, mutta he joutuvat joka tapauksessa hallitsemaan bosniakkinationalistien kanssa. Serbitasavallasta nyt puhumattakaan!”

Siellä äänekkäimmät puolueet vaativat serbitasavallan itsenäisyyttä – eli samaa asiaa kuin ennen sotaa.

”Onko teillä passit mukana, nyt ylitetään raja!” Divjak vitsailee taksissa, kun huristamme kukkulalta alas, kohti lentokenttää ja itäistä Sarajevoa. Bosnia-Hertsegovinan pääkaupunki sijaitsee aivan federaation ja serbitasavallan rajalla. Taksi ajaa Sarajevon kyljessä sijaitsevan Lukavican kaupungin läpi.

Koska 80 000 asukkaan Lukavica on serbitasavallan puolella, sieltä ei kulje suoraa raitiovaunu- tai bussilinjaa Sarajevoon. Serbiasukkaat käyvät sairaalassa mieluummin 200 kilometrin päässä Banja Lukassa kuin läheisessä Sarajevossa. Koulujen opetussuunnitelma ja aakkoset ovat erilaiset rajan kummallakin puolella.

”Tällainen maa tästä tuli”, Divjak huokaa ja katselee taksin ikkunasta ulos. ”Ja jos mitään ei tehdä, lapset kasvavat siihen, että tämä on normaalia.”

Viha, kauna ja epäluulo siirtyvät perintönä seuraavalle sukupolvelle.

Jo ennen sodan loppumista, 1994, Divjak perusti järjestön, joka jakaa apurahoja sodassa vanhempansa menettäneille lapsille – oli kyseessä sitten serbi-, kroaatti-, bosniakki tai romaniperhe.

Kuudentoista vuoden aikana järjestö on auttanut 3700:a lasta opintiellä, yhteensä 1,5 miljoonalla eurolla. Rahalla on maksettu opintokuluja, vaatteita, koulutarvikkeita ja ruokaa lapsille ja nuorille, joilta koulunkäynti olisi muuten jäänyt kesken.

Divjak pitää kiinni siitä, että stipendiaatit tutustuvat toisiinsa, kansanryhmien rajojen yli. Hän ei viitsisi edes puhua bosniakeista, kroaateista tai serbeistä, vaan yksinkertaisesti bosnialaisista.

”Lapset ovat Bosnia-Hertsegovinan tulevaisuus.”

Jos tulevaisuudesta halutaan kaikkien yhteinen, on aloitettava lapsista. Monet nykyisistä stipen- diaateista ovat liian nuoria muistaakseen, millainen maa oli ennen sotaa – ennen kuin etnisestä taustasta tuli elämän ja kuoleman kysymys.

”He kuulevat asiasta korkeintaan vanhemmiltaan, jotka puhuvat Titon ajasta.”

Tito oli Jugoslavian osatasavaltoja yhdistävä voimahahmo, joka johti maata pääministerinä ja presidenttinä 1945–80.

”Mutta kenraali, sinä olet Bosnian Tito!” taksikuski hymyilee ja pysäyttää auton pienen omakotitalon eteen, aivan lentokentän viereen.

Pihalla olevan varastorakennuksen ovessa lukee Muzej Tunel Sarajevo. Täältä se kulki: 1993 valmistunut tunneli, joka yhdisti piiritetyn Sarajevon rintamalinjan toiselle puolelle, Bosnian armeijan hallitsemalle alueelle.

Lähes kilometrin pituinen, puolentoista metrin korkuinen tunneli kulki YK-joukkojen vartioiman lentokentän alitse. Sitä pitkin kuljetettiin ruokaa ja aseita yhteen suuntaan, sairaita ja loukkaantuneita toiseen suuntaan. Tunnelissa kulki myös puhelin- ja sähkölinja sekä öljyputki.

Divjak marssii puutarhaan tervehtimään omenapuun alla istuskelevaa vanhaa pariskuntaa, jonka koti tämä talo edelleen on. Lentokoneet jylläävät taustalla, vain parinsadan metrin päässä.

Ennen tunnelin rakentamista kaupungista paettiin juosten kiitoradan halki, sala-ampujien tulittaessa ympäröiviltä rinteiltä. 120 ihmistä kuoli.

Pikkuruisessa museossa on säilytetty muutaman kymmenen metrin pätkä tunnelia. Pimennetyssä huoneessa pyörii videokooste elämästä piiritetyssä kaupungissa. Divjak istahtaa jakkaralle ja alkaa kertoa.

”Kaikesta oli pulaa ja hinnat keikkuivat pilvissä. Kilo kahvia maksoi lentokentän päässä 40 silloista Saksan markkaa, Sarajevossa 100 markkaa.”

”Joka sodassa on niitä, jotka rikastuvat muiden hädän kustannuksella. Nyt he ovat menestyviä liikemiehiä”, Divjak sanoo ja nousee jakkaralta.

Taksinkuljettaja on odottanut meitä talon ulkopuolella. Ajaessaan pitkin Mese Selimovica -bulevardia, entistä sala-ampujien Sniper Alley’tä pitkin, hän kertoo omasta sodastaan, lähellä räjähtäneestä miinasta, koomasta, loukkaantuneesta selästä ja olkapäästä, jotka tekevät istumisesta tuskallista. Divjak kuuntelee ja myhäilee myötätuntoisena. Hän on kuullut tuhansia tällaisia tarinoita.

Puhe kääntyy vaaleihin, ja poliitikot saavat kuulla kunniansa.

”Kuinka moni heistä on oikeasti huolissaan kansalaisten ongelmista? Vaikka työttömyydestä?”

Työttömyysluvut kieppuvat 40 prosentin tienoilla. Kukaan ei tunnu uskovan, että asialle voidaan tehdä jotain. Yleinen vitsi on, että poliitikoksi ryhtyminen on paras keino saada töitä. Moniportaisen hallinnon takia vajaan neljän miljoonan asukkaan maassa on 180 ministeriä ja 14 eri tasoista hallitusta.

Taksi kapuaa kaupungin pohjoiskukkulalle ja pysähtyy pienen puiston eteen. Puistosta on kauniit näkymät Sarajevon ylle. Usva on hälvennyt. Minareetti, synagogan sekä ortodoksisen ja katolisen katedraalien katot erottuvat kerrostalojen keskeltä. Jotain kaupungin monikulttuurisuudesta on säilynyt sodan jäljistä huolimatta, edes näennäisesti.

Alhaalla näkyy ”suurlähettiläiden kaduksi” kutsuttu puistobulevardi, jolla Divjak käy kävelyllä viikonloppuisin. Hän ei osaa kuvitella elävänsä muualla kuin tässä kaupungissa, vaikkei se enää olekaan sama kuin ennen sotaa.

”Ensimmäiset viisi kuusi vuotta sodan jälkeen elimme toivossa, että kaikki muuttuu ennalleen, mutta ei siinä niin käynyt”, Divjak sanoo

”Täällä on edelleen kolme totuutta sodasta. Tarvitsisimme jonkinlaisen totuuskomission niin kuin apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa, mutta toistaiseksi sellaiset yritykset ovat epäonnistuneet. Kaikki osapuolet käyttävät uhreja ja omaisten surua hävyttömästi hyväkseen. Katsokaa vaikka.”

Divjak johdattaa meidät rinnettä alas entiselle urheilukentälle, jonne on vieri viereen pystytetty valkoisia hautakiviä. Tänne on haudattu vain sodassa kaatuneita tai palvelleita sotilaita, joiden hautakivissä lukee ”shahid”, eli islamin marttyyri.

”Bosnian armeijassa palveli myös ortodoksisia serbejä ja katolisia kroaatteja, mutta täällä tulee vaikutelma, että kyse oli vain muslimibosniakeista, jotka taistelivat islamin puolesta!”

Divjak ei halua tulla haudatuksi tänne vaan yhteen kaupungin hautausmaista, joissa on tilaa kaikkien uskonnon edustajille.

”Mutta nyt mennään kahville!”

Käskystä, kenraali!

”Kenraali ja kenraali... höpö, höpö!” Divjak puhisee ja marssii katua alas kohti Bascarsijaa, Sarajevon vanhaa basaarikorttelia.

Parin sadan metrin matkaan kuluu vartti, koska joka toinen ohikulkija pysäyttää Divjakin tervehtiäkseen Sarajevon sankaria, serbiä joka viisitoista vuotta sodan jälkeen jaksaa puhua kaikkien yhteisen Bosnian puolesta.

Matkalla mukaan liittyy pari ystävää. Divjak istahtaa kahvilan penkille, hörppää paksua, makeaa kahvia ja antaa pienten, täydellisten hetkien autuuden levitä kasvoilleen.

Tätä varten puolustussota kannatti. Että voi istua Bascarsijan kahvilassa ystävien seurassa ja antaa ajan kulua.

Jovan Divjak, 73 v.

• Syntynyt Belgradissa. Isä Bosnian serbi, äiti Serbian serbi.
• Perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi aikuista poikaa.
• Ammattisotilas Jugoslavian armeijassa. Kuului Titon lähikaartiin 1960-luvulla.
• Muutti Sarajevoon 1966, kun hänet nimitettiin Sarajevon kadettikoulun opettajaksi.
• Bosnian alueellisen puolustuksen komentaja sodan syttyessä keväällä 1992. Johti piiritetyn Sarajevon puolustusta kevääseen 1996.
• Perusti 1994 sotaorpoja auttavan järjestön ”Obrazovanje gradi BiH”. Järjestö on kustantanut yhteensä 3700 lapsen ja nuoren opinnot.
• Eläkkeellä armeijasta vuodesta 1996.

Tweet