Aivotyötä

29.10.2010 14.15

Hanna Eriksson

Huippuneurokirurgi Juha Hernesniemi yritti elokuussa herättää suomalaiset siihen, että ulkomaalaisten rajut pahoinpitelyt ovat lisääntyneet Helsingissä.

Tunnelma on äärimmäisen keskittynyt. Neurokirurgi Juha Hernesniemi on juuri porannut reiän 29-vuotiaan miehen kalloon ja aloittanut Töölön sairaalassa leikkauksen poistaakseen potilaalta pahanlaatuisen aivokasvaimen.

Leikkaussalissa sorisee puhe, taustalla soi radion iskelmäkanava. Jos tilanne äityisi erittäin hankalaksi, radio suljettaisiin eikä kukaan päästäisi inahdustakaan. Sellaista tapahtuu erittäin harvoin.

Kuten tavallista, Hernesniemen leikkausta seuraa neurokirurgeja ja alan opiskelijoita Turkista, Italiasta, Hollannista, Belgiasta, Kiinasta, Iranista, Venezuelasta ja Suomesta.

Väitöskirjaa tekevä italialainen Rossana Romani toteaa, että italialaisessa leikkaussalissa tunnelma on aivan toinen.

”Jos täällä on tiukka tilanne, kaikki ovat rauhallisia. Italiassa eivät todellakaan.”

Leikkaus alkaa puoli yhdeksältä ja hieman ennen kymmentä Hernesniemi poistaa viimeisen palan kasvainta potilaan aivoista. Nuorilla lääkäreillä sama leikkaus kestäisi 4–5 tuntia.

”Se meni hyvin, mutta ei loistavasti. Verenvuoto oli alussa erittäin voimakasta. Jos leikkauksessa on ongelmia, ne yleensä johtuvat itsestä. Tällä kertaa oli ongelmia myös leikkauslaitteiden kanssa”, Hernesniemi sanoo.

Hän istahtaa leikkaussalin seinustan penkille ja näyttää voipuneelta.

”Maanantaiaamun ensimmäinen leikkaus on aina hankala. Siksi siihen ei pidä ottaa vaikeimpia tapauksia”, Hernesniemi sanoo.

Helsingin yliopiston neurokirurgian professori ja neurokirurgian klinikan ylilääkäri Juha Hernesniemi on maailmankuulu. Hän on tehnyt yli 12 000 neurokirurgista leikkausta – aivoverenvuotoja, kasvaimia, verisuoniepämuodostumia – ja hoitanut lähes 60 000 neurokirurgista potilasta.

Tuhat ihmistä vuosittain seuraa Hernesniemen leikkauksia satelliitin välityksellä, 150 ulkomaalaista vierasta käy paikan päällä Töölössä.

Se on osa hänen avoimen neurokirurgian politiikkaansa: virheitä ei pidä peitellä, niistäkin voi oppia.

”Mitä enemmän on ihmisiä katsomassa, sitä parempi. Olen salissa rutinoitunut. Tiedän, että tapahtui mitä hyvänsä, pärjään täällä. Katsojat tuovat paineita, mutta paineet parantavat suoritusta.”

Professorin missio on kouluttaa tulevasta neurokirurgipolvesta itseään taitavampi.

”Nuorempien sukupolvien tulee aina yltää edellisiä parempiin suorituksiin, muuten maailma ei kehity.”

Siksi Hernesniemi on huolissaan ihmisten ajankäytöstä. Hänestä on häiritsevää, että ihmiset käyttävät aikaansa matkustamiseen ja sisustamiseen, statusta hankkiakseen.

”Kun harjoittelulta viedään aikaa muuhun, on vaikea kouluttaa huippuja.”

Hernesniemen mukaan neurokirurgia on kuin huippu-urheilu: täytyy harjoitella paljon. Ammattitaito tulee vain pitkien päivien avulla. Hän kehottaakin oppilaitaan käymään leikkauksiaan läpi mielessään vaikka unettomina öinä.

”Normaali-ihmisen työaika on 37 tuntia viikossa. Se on aika vähän, kun viikossa on kuitenkin 168 tuntia.”

Hernesniemi oppi kovan työnteon Sveitsissä, opiskellessaan Zürichissä lääkäriksi. Professori Theiler sanoi nuorelle Hernesniemelle, että tämä on tosi surkea.

”Sydämistyin siitä, aloin lukea ja huomasin, että osaan oppia. Se oli merkittävä tölväisy ja ahaa-elämys. Tieteen ja taiteen eteenpäin vieminen vaatii yksilöiltä valtavia ponnisteluja.”

Vaikka Hernesniemen leikkauksia saattaa kerralla seurata jopa 60–70 neurokirurgia, hän sanoo olevansa ujo ja kammoavansa suuria ihmisjoukkoja.

Hän ei esimerkiksi joitakin vuosia sitten pystynyt menemään nuoruutensa ihanteen Rolling Stonesin konserttiin, vaikka oli ostanut sinne liput.

”En vain kuulu sinne, totesin stadionin ulkopuolella.”

 

Hernesniemi nousee soittaakseen potilaan omaisille leikkauksen kulusta.

Muualla Euroopassa ja maailmassa koko suku kokoontuu sairaalaan leikkauksen ajaksi, oli potilas vanha tai nuori. Kotona odottavat omaiset ovat suomalainen tapa, ja se helpottaa neurokirurgien työtä.

”Välimeren maissa läheisen sairastuminen pysäyttää koko suvun. Suomessa vain romanit kokoontuvat potilaan ympärille sairaalaan. Me suomalaiset olemme ulkoistaneet sairauden ja kuoleman.”

Hernesniemi matkustaa työssään paljon, kaksi kuukautta vuodesta. Kosmopoliittina hän ihmettelee useita suomalaisen kulttuurin erityispiirteitä. Yksi niistä on nuiva suhtautuminen erilaisuuteen.

”Suomalaiset reagoivat outouteen erikoisesti, lyömällä ja hakkaamalla.”

Hernesniemi on pannut merkille, että aivoruhjevammoja ja pysyvää invaliditeettia aiheuttavat ulkomaalaisten pahoinpitelyt ovat lisääntyneet pääkaupungissa.

”En hyväksy isänmaallisuutta, jossa ei suvaita muita ja jota ruokitaan työttömyyskortistossa.”

Nimenomaan nuoret värilliset turistit ja maahanmuuttajat kokivat Hernesniemen mukaan viime kesänä hirveitä Helsingin yössä.

Elokuussa Hernesniemi koitti puuttua asiaan lähettämällä Helsingin Sanomiin kirjeen, jossa hän esitti huolestumisensa rasistisesti värittyneen väkivallan raaistumisesta pääkaupungissa. Poliisi ei kuitenkaan myöntänyt rasististen pahoinpitelyiden lisääntyneen.

”Näemme täällä sairaalassa tietenkin vain pienen otoksen”, sanoo Hernesniemi.

Hernesniemi kirjaa ylös aamun ensimmäisen leikkauksen tiedot. Edessä on vielä kaksi aivokasvaimen poistoa, 74-vuotiaalta ja 1,5-vuotiaalta, ja yksi aivovaltimon pullistumaleikkaus.

”Päivä on vielä nuori”, Hernesniemi sanoo.

Hernesniemen elämäntapa on kaukana downshiftauksesta, työelämän kohtuullistamisesta. Leikkauspäivän aamuna, kuten kaikkina muinakin aamuina, hän on herännyt neljältä.

”Luen Hesarin, mietin hetken maailman menoa ja tulen viideksi tänne.”

Hernesniemi hoitaa päivän kaikki paperityöt ennen aamukahdeksaa. Hän karttaa kokouksia, koska haluaisi tehdä vain perustyötään: leikata.

”Suomen sairaaloissa voi suunnitella viikko-ohjelmansa niin, että istuu pelkästään kokouksissa.”

Sellaista Hernesniemi kutsuu työnomaiseksi puuhasteluksi.

”Se on kuin vaimoni Riitta kutoisi pipoa, purkaisi sen ja kutoisi uudestaan. Mitään ei oikeastaan tapahdu.”

Hernesniemi on johtajakaudellaan, vuodesta 1997 lähtien, kaksinkertaistanut Töölön neurokirurgian klinikan leikkausten määrän ja osaston budjetin. Vaikka hallinnolliset asiat ovat hänelle toissijaisia, yhden hän haluaa ehdottomasti toteuttaa ennen eläkkeelle lähtöään: siirtää klinikkansa Meilahteen.

”Kun tulin tänne vuonna 1973, minulle kerrottiin ensimmäiseksi, että klinikka siirretään Meilahteen. Siitä on puhuttu 37 vuotta”, Hernesniemi naurahtaa.

”Töölön sairaala olisi järkevintä restauroida hienoksi ja toimivaksi, kuten Moskovassa tehtiin Burdenko Instituutille. Suomalaisten olisi aika kunnioittaa menneisyyttään ja rakennuksiaan.”

Ja ihmisiään.

Yhdysvalloissa, Sveitsissä ja muuallakin järjestetään eläköityville neurokirurgeille sairaalasta omat työhuoneet. Sellainen ei ole tapana Suomessa, päinvastoin: huoneet tyhjennetään ja lukot vaihdetaan.

”Espanjassa vierailin neuroklinikalla, jonka 84-vuotias ylilääkäri oli diagnosoinut itseltään vaikean aivokammion nesteenkiertohäiriön. Hän oli hyvin hidas liikkeissään ja puheissaan. Oli hienoa nähdä, miten nuoret neurokirurgit kohtelivat häntä edelleen äärimmäisen kunnioittavasti. Suomessa vanhoja sukupolvia ei samalla tavalla arvosteta.”

Juha Hernesniemi on nyt 63-vuotias ja suunnittelee leikkaavansa vielä kymmenen vuotta, ehkä enemmän.

”Ihminen voi lopettaa uransa seinään ja jättää kaikki pulaan. Sillä lailla voi tehdä itsestään korvaamattoman. Tai voi siirtää elämänaikaisen oppinsa uudelle sukupolvelle.”

Mitä Hernesniemi sitten haluaisi sanoa tuleville neurokirurgeille?

”Päivässä ehtii tehdä monta asiaa: leikata useita potilaita, matkustaa toiselle puolelle maailmaa ja pitää esitelmiä. Tartu hetkeen, aika hujahtaa nopeasti.”

Hernesniemellä on joukko leikkausrutiineja, joista hän ei luovu. Yksi niistä on tuttu leikkauspäähine.Siinä on pinssejä, esimerkiksi Brasilian ja Sisilian liput sekä Töölön koulun pinssi.

Hernesniemikin tuntee yhä pelkoa ennen jokaista leikkausta, mutta useimmiten hän kuitenkin pääsee niin kutsuttuun flow-tilaan.

”Tämä on tosi kiehtova ammatti, opin jatkuvasti uutta ja kehityn. Oppimisesta ja hyvästä suorituksesta nauttiminen nostavat onnistumisen tilaan, jossa ei voi epäonnistua.”

Joskus tulee myös niitä toisia hetkiä. Edellisellä viikolla Hernesniemen päivystäessä sairaalaan tuotiin 10-vuotias lapsi, joka kuoli aivoverenvuotoon. Mitään ei ollut tehtävissä.

Miten epäonnistumisista selviää?

”Kärvistelyn kautta”, Hernesniemi sanoo.

”Minulle on kehittynyt valtava rutiini selviytymiseen. Voisin olla värisevä haavanlehti monta viikkoa, mutta olen kuin lapsen lelu, joka nousee aina uudestaan pystyyn. Lamaantuminen kestää vain kiitävän hetken, kokemus on ohjelmoinut aivoihini nopean selviytymisreitin.”

Juha Hernesniemi, 63 v.

• Neurokirurgi, professori ja HYKSin neurokirurgian klinikan ylilääkäri.
• Tunnettu osaamisestaan verisuonten vaikeiden epämuodostumien ja aivovaltimonpullistumien sekä aivo- ja kallonpohjan kasvainten hoidossa.
• Sai kipinän opiskella lääkäriksi Ruoveden kunnanlääkäriltä Einar Palménilta, joka hoiti 50 vuotta yksin 10 000 asukkaan kunnan sairaat.
• Kirjoitti elokuussa Helsingin Sanomille kirjeen, jossa kertoi havainneensa työssään, että rasistisesti värittyneet pahoinpitelyt ovat isääntyneet ja raaistuneet Suomessa.
• Näitä olisi halunnut tehdä elämässään enemmän: olla perheensä kanssa, lukea, oppia kieliä, matkustaa ja urheilla.
• Lukee paljon kaunokirjallisuutta työmatkojen pitkillä lennoilla. Nyt on menossa John Irvingin Oman elämänsä sankari. Ihailee yli muiden kirjailija Aleksandr Solenitsyniä.

Tweet