Älä ole algoritmi

31.10.2016 13.58

Sammeli Heikkinen

Toimittajien pitää lakata mielistelemästä lukijoita ja keskittyä siihen, mitä he osaavat.

Olen toimittaja, ja osaan jotain paremmin kuin sinä. Osaan seuloa informaatiota ja arvottaa tietoa. Se on työtäni, minulla on siitä viidentoista vuoden kokemus. Tiedän sinua paremmin, mitä sinun kannattaisi tietää.

En silti koskaan – paitsi nyt – väitä tietäväni mitään lukijaa paremmin. En, vaikka koko ammattini edellytys ja tarkoitus on ymmärtää jotain, mitä lukija ei vielä ymmärrä ja saada lukijakin ymmärtämään se.

Ammattini on palveluammatti, josta on tulossa mielistelyammatti. Journalismi tähtää entistä useammin sydämeen, ei mieleen.

Sosiaalisen median merkitys journalismin levityskanavana kasvaa entisestään. Facebookin algoritmi hyödyntää ja vahvistaa ihmismielen perustavaa vinoumaa. Algoritmi haistelee ihmisen näkemyksiä, yrittää vahvistaa niitä ja mielistellä ihmistä, olivatpa näkemykset miten vääriä ja typeriä vain. Journalisti yrittää haistella, millä logiikalla algoritmi toimii ja miten sen saisi mielisteltyä levittämään journalistin tekemää juttua.

Facebook tykkää nopeista reaktioista ja suurista tunteista. Viileä harkinta ja rauhallinen reagointi jää jalkoihin. Pahimmillaan kansalaiset elävät jo nyt omissa viestintäumpioissaan, jossa oman ajattelun kaiku vahvistuu samanmielisten kannatushuudoista.

Syyskuussa Norjassa kuohahti, kun Facebook sensuroi kirjailija-toimittaja Tom Egelandin postauksen seitsemästä sodankäyntiä muuttaneesta valokuvasta. Yksi kuvista oli Nick Utin ottama ikoninen kuva Vietnamin sodasta. Siinä napalm-pommituksen polttama tyttö, Phan Thi Kim Phúc, pakenee palavasta kylästä muiden lasten kanssa.

Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Time-lehden mukaan kuva käänsi ratkaisevasti länsimaisen yleisön sodanvastaiseksi.
Kim Phúc on kuvassa alasti, sillä napalm on polttanut hänen vaatteensa. Facebook näki vain, että kuvassa on alaston lapsi.

Kun Egeland kritisoi päätöstä, Facebook rankaisi häntä 24 tunnin julkaisupimennolla. Norjalainen sanomalehti Aftenposten uutisoi asiasta ja julkaisi kuuluisan kuvan Facebook-sivullaan. Facebookin Hampurin-toimistosta lähetettiin lehdelle sähköposti, jossa sitä vaadittiin poistamaan kuva Facebook-sivultaan.

Lehden päätoimittaja Espen Egil Hansen kirjoitti Facebookin perustajalle Marc Zuckerbergille vastauksen, jonka lehti julkaisi verkkosivuillaan myös englanniksi.
 Hansen kieltäytyi poistamasta kuvaa.

”Olen tuohtunut – tai oikeastaan peloissani – siitä, mitä teet demokraattisen yhteiskuntamme tukipilarille”, hän kirjoitti Zuckerbergille suunnatussa tekstissään.

Demokratian tukipilarilla Hansen tarkoitti lehdistön- ja sananvapautta. Hän kutsui Zuckerbergiä maailman voimakkaimmaksi päätoimittajaksi. Hansenin näkemyksen mukaan Facebookin jäykkä ja dogmaattinen julkaisusäännöstö rajoittaa lehdistönvapautta. Media joutuu pohtimaan jokaisen jutun ja kuvan julkaisua erikseen. Facebook näkee maailmaa muuttaneessa sotakuvassa mahdollista lapsipornoa ja sensuroi sen surutta.

Sekä Aftenposten että Facebook toimivat tiedonvälitysalalla, ja molemmat tavoittelevat voittoa. Niiden toiminnassa on silti valtava ero. Kun kohu paisui globaaliksi, Facebook perääntyi ja palautti kuvan.

Facebookin ja muun sosiaalisen median suurin ongelma ja vaara ei ole Zuckerbergin diktatuuri. Suurin ongelma on ihmisen elämää helpottava ja pehmentävä koodirivi, algoritmi, joka sulkee meidät samanmielisten syleilyyn.

Mikä vaarallisempaa, toimittajat käyttäytyvät koko ajan enemmän kuin Zuckerbergin koodi. Etsitään kiinnostuksen kohteita, ilmiöitä ja puheenaiheita. Etsitään pöhinää. Elitismin ja lukijoiden karkottamisen pelko johtaa ruskeakielisyyteen ja oman ammattitaidon väheksymiseen.

Facebook on maailman suurin tiedotusväline. Se on myös Suomen suurin tiedotusväline, vaikkei se perinteisessä mielessä tiedotusväline olekaan. Facebook ei tee sisältöä, vaan jakaa muiden luomaa tekstiä, kuvaa, ääntä ja videota.

Facebook kuitenkin säätelee, mitä sisältöä käyttäjä näkee, ja poistaa sisältöä, joka ei sovi sen sääntöihin. Viestinnän tutkimuksessa Facebookia kutsuttaisiin ehkä portinvartijaksi.

Perinteisellä medialla kaikkine puutteineen on tiettyjä pelisääntöjä ja tavoitteita, jotka on sanottu julki. Myös taloudelliseen voittoon pyrkivät tiedotusvälineet toimivat näillä säännöillä.

Nykyisen kaltainen kaupallinen media alkoi kehittyä 1800-luvun puolivälissä. Siihen saakka journalismi oli suunnattua tietyille ryhmille ja muistutti enemmän propagandaa. Kun tavoitteeksi tulivat suuremmat lukijamäärät ja kylkeen mainokset, journalismin sisältöä oli säädettävä sellaiseksi, että se sopi kaikille. Mielipiteet työnnettiin pääkirjoituksiin ja kolumneihin, uutisiin jätettiin faktat. 1800-luvulla syntyivät myös uutistoimistot, josta journalismia sai niin kliinisenä tukkutavarana, että se kelpasi lehtiin joka puolella maata.

Seurauksena mediasta kasvoi tuotantoala, jonka sisällä elää vahvana ajatus omasta erityisyydestä: objektiivisuudesta ja lahjomattomuudesta. Tämän vuoksi väite siitä, ettei toimitetun informaation kauppa eroa makkaran tai nyhtökauran myymisestä, voi herättää suoranaista raivoa toimittajissa.

Kuten toimittajan vakansseja niittäneistä irtisanomisaalloista on nähty, joukkoviestintävälineiden omistajille olennaista on voitto, ei totuus. Toimittajan työstä odotetaan voittoa samalla tavalla kuin lihanleikkaajan hommasta.

Siitä huolimatta alalla on käytössä eettinen ohjeistus, Journalistin ohjeet, jonka noudattamiseen suurin osa tiedotusvälineistä on sitoutunut. Ohjeiden toteutumista valvoo alan kustantama Julkisen sanan neuvosto. Muissa vapaan tiedotuksen maissa on olemassa vastaavia ratkaisuja.

Facebook taas on pelkkä makkarakauppias. Sosiaalisen median dinosaurus on pahamainen siitä, että sitä kiinnostaa enemmän nännien pitäminen piilossa kuin rasistisen vihapuheen karsiminen.

Demokratia on hallintomuodoista vaativin. Ei varmasti ikävin, mutta vaativin. Jokainen äänioikeutettu on paitsi oikeutettu, myös vastuutettu. Kansa kaikkivaltias hallitsee itse itseään.

Jotta tämä valta olisi valistunutta ja jotta kansanvalta johtaisi hyvään johtaviin päätöksiin, päätöksentekijöiden on oltava valistuneita. Siis kansalaisen on ymmärrettävä maailmaa ja käsitettävä, mitä seurauksia päätöksillä on.

Ajatus järkevästä ihmisestä on 1700-luvulla kukkaan puhjenneen valistusajattelun hedelmiä: emme tarvitse yliluonnollista, vaan oma järkemme riittää.

Ongelma ihmisen järjessä tietenkin on, ettei se ole kovin järkevä. Psykologit Amos Tversky ja Daniel Kahneman esittivät 1970-luvulla teoriansa kognitiivisista vinoumista. Sitä ennen ja sen jälkeen tällaisia vinoumia on listattu usean käsivarren mitalta.

Kognitiivisella vinoumalla tarkoitetaan sitä, että ihmisen mieli ei toimi, kuten valistusajan filosofit ajattelivat: puhtaan rationaalisesti, eri vaihtoehtoja tasapuolisesti punniten ja oikeaan johtopäätökseen näin mukavasti saapuen.

Sen sijaan ihmismielessä on valtavasti vinoumia, jotka painottavat informaatiota eri tavoin. Näin ihmisen päätöksenteko onkin monesti yllättävän suoraviivaisen, joskin ehkä hämärän prosessin tulos.

Viestinnän vaikeuden ja sosiaalisen median koteloitumisen selittää pitkälti vahvistusvinouma.

Vahvistusvinouma tarkoittaa sitä, että ihminen etsii, hyväksyy ja omaksuu sellaista tietoa, joka sopii hänen käsitykseensä maailmasta. Esimerkiksi luomua ostava ja tarkasti kaiken kierrättävä kaupunkilainen omaksuu helposti omaa maailmankuvaansa vahvistamaan uutiset luomutuotannon yllättävästä tehokkuudesta, kierrätyksen merkityksestä ja kaupunkirakenteen tiivistämisen tärkeydestä.

Sen sijaan roskanpolton tehokkuudesta tai maalaisten vähäisestä energiankulutuksesta kertovat uutiset eivät sovikaan maailmankuvaan. Omaan maailmankuvaan poikkipuolisesti asettuva tieto saattaa jopa vahvistaa käsitystä vaikkapa nyt kierrätyksen ylivertaisuudesta roskien polttoon verrattuna.

Italialaisten ja israelilaisten tutkijoiden ryhmä selvitti viime vuonna julkaistussa Debunking in a world of tribes -tutkimuksessaan, miten tehokkaasti salaliittoteorioita tieteellisin perustein kumoavat viestit menevät läpi Facebookissa.

Ryhmä tutki 54 miljoonan käyttäjän reaktioita liki 50 000 postaukseen vuosina 2010–2014. Posteissa kumottiin salaliittoteorioita tieteellisiin tutkimustuloksiin nojaten. Niiden teho oli hyvin vaatimaton, melkein mitätön: ”Kun käyttäjät kohtasivat verkossa uusia lähteitä, joihin eivät luottaneet, vuorovaikutus vahvisti heidän sitoutumistaan omaan kaikukammioonsa.”

Kaikukammiolla tarkoitettiin omaa porukkaa. Sitä, joka uskoo samoihin asioihin kuin itse ja jonka löytämisen internet ja erityisesti sosiaalinen media on tehnyt helpoksi.

”Käyttäjät kokoontuvat intressiryhmiin, mikä vahvistaa omia mielipiteitä ja lietsoo polarisaatiota, sirpaloitumista, puolueellisia keskusteluja ja voimistaa vahvistusvinoumaa.”

Omaan jengiin vahvistumista edistää Facebookin algoritmi. Facebookhan ei näytä käyttäjälle kaikkien kavereiden tai seurattavien sivujen päivityksiä, vaan valikoi ne. Se, miten Facebookin algoritmi toimii, on tarkkaan varjeltu salaisuus, ja sen toimintaperiaatteet muuttuvat aika ajoin.

Pääperiaate kuitenkin on, että Facebook yrittää ymmärtää, mistä ihminen pitää, ja yrittää tarjota lisää samaa. Vaikka sitten lisää MV-saastan juttuja tai huuruiluja reptiliaanien osuudesta uudessa maailmanjärjestyksessä.

Facebook yrittää ymmärtää käyttäjää, sillä siitä se saa rahansa. Facebook ja muu sosiaalinen media elää mainoksista. Käyttäjistä kerättävien tietojen perusteella ne voi kohdentaa paljon tehokkaammin kuin perinteisissä välineissä.

Tämän vuoden toisella neljänneksellä, siis huhti–kesäkuussa, Facebookia käytti firman tulostiedotteen mukaan päivittäin 1,13 miljardia ihmistä. Näinä kolmena kuukautena Facebook sai mainostuloja yli 6,2 miljardia dollaria. Jokainen käyttäjä siis toi kolmessa kuukaudessa Facebookille keskimäärin 3,8 dollaria.

Facebookin mainostulot ja käyttäjämäärät ovat kasvaneet jatkuvasti samalla, kun perinteinen media on niitä menettänyt. Onko ihme, että vanhat menestyjät pyrkivät some-osille? Klikkienkalasteluotsikot eivät riitä, kun yritetään saada aikaan somepöhinää. Pitää herättää tunteita. Erilaiset byroslavia-jutunriekaleet – joista olisi voinut tehdä aivan kelpoisia, joskin tylsähköjä pikku-uutisia – ovat hyvä esimerkki. Ne herättävät helposti juttulinkkiä levittävää raivoa.

Puoliperätön ärtymyksen sörkkiminen on huonoa toimitustyötä. Toimittaja alistuu makkarakauppiaaksi. Ja vaikka kiinnostavissa aiheissa ei ole mitään pahaa, uutiskriteerien alistaminen lukijoiden enemmän tai vähemmän kuvitellulle kiinnostukselle on oman ammattitaidon väheksymistä ja ammattivastuun pakoilua.

Onko toimittaja sitten ainoa vartija totalitarismin ja typerien massojen välissä? Ei tietenkään. Jaksava ja järkevä ihminen löytää enemmän informaatiota ja helpommin kuin koskaan ennen. Ainakin, jos aikaa, tupakkaa ja kaistaleveyttä riittää.

Moni ei osaa. Vielä useampi ei ehdi eikä jaksa.

Hyvää journalismia pitää ajatella palveluna. Mutta kun puhutaan journalismista palveluna, ei pidä mennä harhaan ja kirjoittaa juttua, jossa neuvotaan pitämään pipo päässä pakkasella. Se ei ole palvelua, vaan alentuvaa neuvomista.

Journalismin ja journalistin suuri ja vaikea tehtävä on löytää maailmasta maailman tärkeimmät totuudet, pyrkiä ymmärtämään ne, muokata ja tulkita ne niin, että muutkin voivat ne ymmärtää ja säilyttää samalla niiden totuusarvo. Ja tämä kaikki on saatava sellaiseen muotoon, että se kiinnostaa ainakin melkein yhtä paljon kuin kissavideo.

Vastaanottajan maailmankuvasta riippuen uusi tieto tulee omaksutuksi joko melko lailla vaivattomasti tai sitten torjutuksi. Maailmanmuuttajalle ihmisen mieli on vaikea valloitettava. Juuri ihmisen mielen vuoksi.

Journalismi on luonteeltaan yksinkertaistavaa. Se köyhdyttää monimutkaista todellisuutta. Kesken Nick Utin napalmityttö-kuvakohun Lomography-sivusto muistutti, että myös Utin legendaarinen kuva on rajattu. Alkuperäisessä kuvassa pakenevien lasten oikealla puolella näkyy kuvaaja, joka lataa lisää filmiä kameraansa. Hänet rajattiin kuitenkin pois uutistoimisto AP:n jakeluun menneestä kuvasta.

Todellisuuden rajausten tekeminen oikein riippuu toimittajan ammattitaidosta. Koska suurin osa taustatiedosta on kenen tahansa saatavilla verkossa ja koska omat havaintonsa voi saada leviämään sosiaalisen median kautta, toimittajan voi haastaa vastuuseen jutustaan paljon aiempaa helpommin.

Informaation demokratisoituminen on myös hyvä asia. Pätevät bloggaajat, podcastaajat ja tubettajat lyövät perinteisen median päivittäin tämän omassa pelissä. Virheellistä tietoa leviää valtavasti, mutta niin leviää sitä korjaavaakin.

Lopulta kyse on siitä, mitä itse haluamme. Yksinkertainen ja valheellinen maailmankuva on helpompi kuin sotkuinen ja epävarma todellisuus. Turha syyttää algoritmia, jos vika on omassa päässä.

Tuskin voi muuta kuin pyrkiä rehellisyyteen ja yrittää säilyttää malttinsa. Ja jos käykin niin, että tiedät minua paremmin, mitä minun ja sinun pitäisi tietää, kerro se minulle.

Totuuden etsiminen ei ole kilpailu.