Vuoteni konservatiivina

Fondation Custodia, Frits Lugt Collection, Pariisi.

9.3.2018 20.46

Antti Värtö

Alkuvuodesta 2016 satuin somessa näkemään Rajat kiinni -aktiivistin viestin. Sisältö oli kirosanat poistettuna suunnilleen: punavihreät haluavat Suomen täyteen maahanmuuttajia, koska he vihaavat suomalaista kulttuuria.

Pyörittelin silmiäni. Luulisi, ettei ole kovin vaikeaa ottaa selvää, mitä niin sanotut punavihreät oikeasti ajattelevat.

Melkein heti perään näin erään vasemmistolaisen päivityksen. Sisältö oli suunnilleen se, että ainoa syy Sipilän hallituksen maahanmuuttopolitiikalle on puhdas rasismi.

Harvinaisen selväjärkisyyden puuskan vallassa tajusin tämän päivityksen tekevän saman virheen kuin aiempi. Ei kai olisi hirveän vaikea ottaa selvää, miten niin sanotut arvokonservatiivit oikeasti ajattelevat.

Arvokonservatiivisuutta ei ole ihan yksinkertaista määritellä. Tässä tekstissä käytän sanaa laveasti viittaamaan ajattelumalliin, jossa muutoksia nykytilaan pidetään epäilyttävinä. Poikkeuksena ovat muutokset, joiden katsotaan tavalla tai toisella palauttavan jotain sellaista, mitä nykyaikana on kadotettu. Seppo Kääriäinen, Timo Soini, Laura Huhtasaari ja Päivi Räsänen ovat esimerkkejä erilaisista arvokonservatiiveista.

Olen perinteinen kaupunkilaisliberaali. Kannatan vähemmistöjen oikeuksia, monikulttuurisuutta, seksuaalista vapautusliikettä. Tajusin, etten ole koskaan oikeastaan perehtynyt arvokonservatiivien ajatuksiin.

Vapaamielisyyteen kuuluu, ettei tuomitse mitään maailmankatsomusta perehtymättä siihen kunnolla. Siksi perehdyin vuoden ajan konservatiiviajattelijoiden kirjoituksiin.

Ryhdyin lukemaan perussuomalaisten poliitikkojen ja muiden arvokonservatiivien blogeja. Luin G.K. Chestertonia ja C.S.Lewisiä. Vietin aikaa Hommaforumilla ja selasin Rajat kiinni -ryhmän sivuja. Ahmin Marko Hamilon ja Joonas Konstigin esseitä. Upposin jossain vaiheessa syvään päähän lukemaan Mencius Moldbugin ja Nick Landin kaltaisia ”neoreaktionaareja”, jotka haluaisivat kääntää kelloa satoja vuosia taaksepäin.

Koko ajan yritin välttää väittämästä kirjoittajille mielessäni vastaan. Pyrin koko ajan kunnioittamaan kirjoittajien näkökulmaa, vaikka en ymmärtäisikään sitä. Jossain vaiheessa vuotta henkiset vastalauseeni loppuivat. Aloin päästä vanhoillisen pään sisään.

Mitä opin konservatiivivuoteni aikana?

Moraalipsykologi Jonathan Haidtin mukaan konservatiivien ja liberaalien ero piilee moraalin perustoissa, eli niissä asioissa, joiden mukaan asiat tuntuvat oikeilta tai vääriltä.

Liberaalien moraali perustuu kolmeen arvoon. Tärkeintä on huolenpito ja haittojen vähentäminen, sen jälkeen vapaus ja reiluus. Tämä kuulostaa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatista tutulta.

Myös konservatiivit pitävät noita arvoja tärkeinä. Niiden lisäksi heillä on kolme muutakin moraaliperustaa: auktoriteetin ja perinteiden kunnioitus, puhtauden ja pyhyyden vaaliminen sekä lojaalisuus oman ryhmän jäseniä kohtaan. Nämä arvot voi ilmaista myös toisella, tutummalla tavalla: koti, uskonto ja isänmaa.

Kuten monet muutkin kaupunkilaisliberaalit, pidin avioliittoa vähän aikansa eläneenä instituutiona. Menin silti naimisiin. Avioituminen oli hauska performanssi, josta oli myös perintöoikeuden kaltaista käytännön hyötyä.

Konservatiivi menee naimisiin samasta syystä kuin liberaali – koska hän rakastaa puolisoaan. Konservatiivivuoteni aikana kuitenkin opin, että häät eivät ole hänelle vain iloinen juhla, vaan siirtymäriitti osaksi sukupolvien jatkumoa. Aviollinen elämä on ylevämpää ja hyveellisempää kuin sinkkuus. Konservatiiville avioliitto on yhteiskunnan olennaisimpia tukirakenteita. Avioliitossa ihminen ei enää elä vain itseään varten, vaan hänellä on vastuu perheestään. Vastuu on kunnia.

Rooli perheen jäsenenä sitoo ihmisen osaksi kokonaisuutta. Sen myötä hän on tärkeä lenkki yhteiskunnassa. Yksilöt, joilla ei ole mitään velvollisuuksia toisia kohtaan, eivät muodosta yhteisöä. Perheet muodostavat.

Avioliitto nousi politiikassa näkyvästi esille, kun tasa-arvoisesta avioliittolaista äänestettiin eduskunnassa vuoden 2014 lopulla. Liberaalit perustelivat lain hyötyjä lähinnä sillä, että se lisäisi tasa-arvoa.

Konservatiivit eivät kiistäneet tätä. He vastustivat lakia silti. Esimerkiksi eduskunnan puhemies Maria Lohela kirjoitti: ”Seksuaalivähemmistöjen oikeudet voidaan haluttaessa järjestää myös ilman avioliittoa.”

Vanhoilliselle avioliitto ei ole pelkkä sopimus, se on perinne. Eikä perinteitä pidä muunnella vain siksi, että ny sattuu tuntumaan hyvältä idealta muuttaa sitä. Avioliitto on aina ollut liitto, jossa on mies ja nainen. Liberaalit sanovat, ettei mikään muutu, jos avioliitossa onkin tästä lähtien kaksi aikuista. Mutta mistä he sen tietävät?

Tätä konservatiivien varovaista mielenlaatua kuvaa G. K Chestertonin aitavertaus.

Kaksi ihmistä kulkee maalaispolulla, jonka katkaisee äkisti aita. Aidan toisella puolella tie ja niityt vaikuttavat jatkuvan täysin samanlaisina kuin tälläkin puolella.

Varomattomampi matkalaisista sanoo: ”En keksi mitään syytä, miksi tässä on aita. Minä poistan sen”.

Varovaisempi kulkijoista vastaa: ”Jos et keksi mitään syytä, miksi aita on siinä, en anna sinun poistaa sitä. Sillä aita ei ole vain kasvanut keskelle tietä: joku on pystyttänyt sen jostain syystä. Vasta kun tiedät mikä tuo syy on ja olet varma, ettei se enää päde, voin antaa sinun poistaa aidan.”

Avioliiton kaltaiset instituutiot ovat palvelleet meitä tuhansia vuosia. Emme välttämättä tiedä, mitä niiden muuttamisesta seuraisi. Konservatiivi ei ole valmis ottamaan sellaista riskiä, vaikka toisessa vaakakupissa olisikin tasa-arvon kaltainen tärkeä arvo.

Jokainen kunnon liberaali on vähintään agnostikko. Media-alan työntekijän kaulalla roikkuva ristikoru kohottaa kulmakarvoja lähes yhtä paljon kuin leijonakoru. Uskonnoille naureskelua pidetään tietyissä kaupunkilaispiireissä suorastaan sofistikoituneisuuden merkkinä.

Kaikki konservatiivit eivät ole uskovaisia, eivätkä kaikki uskovaiset konservatiiveja. Tajusin silti konservatiivivuoteni aikana, että uskonnossa on paljon asioita, jotka vetoavat nimenomaan konservatiiviseen mielenlaatuun.

Ateistit kysyvät, miten kaksi tuhatta vuotta vanhat ohjeet voisivat olla relevantteja modernissa maailmassa. Mutta uskonnon ydin on traditioissa. Pyhien kirjojen teksti ja muu dogma ovat toissijaisia. Tämän takia konservatiivia ei tyypillinen ateistien kritiikki hetkauta.

Raamattu on täynnä ristiriitaisuuksia, mutta entä sitten? Ristiriitaisuuksistaan huolimatta siitä on löydetty viisautta ja lohtua kautta vuosisatojen. Tärkeintä on, että uskonnon myötä saadaan rituaalit ja perinteet, jotka tuovat elämään syvyyttä ja arvokkuutta.

Kävin konservatiivivuoteni aikana sukulaislapseni ristiäisissä. Juhla pidettiin kotioloissa, ja se oli pienimuotoinen. Tilaisuus oli muuten samanlainen kuin omien lasteni nimiäiset, paitsi että paikalla oli pappi. Tyypilliseen luterilaiseen tapaan pappi jutteli rennosti vieraitten kanssa niitä näitä. Silti hänen läsnäolonsa toi tilaisuuteen juhlallisuutta. Tunsin pienen kateuden pistoksen.

Lasteni nimiäiset olivat oikein mukavat juhlat, mutta tunnelmaltaan ne eivät hirveästi eronneet lasten yksivuotisjuhlista.

Ristiäisissä kasteveden pirskottelu, liturginen kaava ja virret tekivät nimenannosta rituaalin. Tätä rituaalia ei kukaan paikalla olleista ollut spontaanisti kehittänyt päästään, vaan se oli toistettu tuhansia ja taas tuhansia kertoja vuosisatojen ajan. Syvyyttä ja arvokkuutta.

Uskonnon ja politiikan kohdatessa törmätään alussa mainittuun moraaliperustaan, joka korostaa puhtauden ja pyhyyden merkitystä. Sen mukaan puhtaita ja epäpuhtaita asioita ei saa sekoittaa. Tämä ajatus tuli näkyviin aiemmin mainitun tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyn yhteydessä.

Monia liberaaleja loukkasi, kun vanhoilliset kansanedustajat vihjasivat homoseksuaalisuuden olevan jollain tavalla epäpuhdasta.

Puhtausmoraali on liberaaleille vaikea käsittää. Jos ei ymmärrä, miltä tuntuu ajatella asioita ”puhtaina” tai ”epäpuhtaina”, niin voi kysyä itseltään, olisiko valmis pukemaan päälleen Hitlerin aluspaidan. Miksi ei? Tuntuisiko, että se ei olisi sopivaa? Tuntuisiko koko ajatus karmivalta? Ehkei juuri kukaan halua olla kosketuksissa mihinkään, mikä on ollut Hitlerin yllä.

Konservatiivivuoteni aikana ymmärsin, että suunnilleen tällaisia tunteita liikkuu monen vanhoillisen päässä, kun he ajattelevat homojen avioitumista.

Kolmas konservatiiveille ominainen moraaliperusta on lojaalisuus. Oman porukan puolia täytyy pitää. Ryhmää ei jätetä, vaikka välillä olisikin vaikeaa. Lojaalisuus kohdistuu kaikkiin niihin ryhmiin, joiden jäsen on: omaan perheeseen, sukuun, urheiluseuraan – ja tietenkin valtioon.

Konservatiiville isänmaa ei ole satunnainen maa-alue. Se edustaa suomalaisuutta, joka yhdistää muuten niin erilaisia ihmisiä. Talvisota on tässä ajattelussa saanut myyttiset mittasuhteet. Ihminen, joka on valmis uhraamaan henkensä isänmaan puolesta, osoittaa lojaalisuutensa selkeimmällä mahdollisella tavalla.

Liberaalista ajatus yhtenäiskulttuurista tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta.

Mutta kuinka moni on joskus haaveillut muuttavansa Berliiniin, jotta saisi olla “samanhenkisten ihmisten parissa”? Kuinka moni haluaa olla töissä firmassa, jossa muut työntekijät ymmärtävät samoja juttuja, joista itsekin tykkää?

Nämä ovat haaveita pienoiskokoisista yhtenäiskulttuureista. Nämä samanmielisten kuplat eivät ole välttämättä tekemisissä keskenään, eivätkä ainakaan toisenmielisten kanssa.

Konservatiivin haaveissa koko maa on yhtä kulttuuria. Silloin missä tahansa naapurustossa voi kokea olevansa samanhenkisten ihmisten parissa. Naapureiden kanssa voi jutustella ja kutsua heidät kylään. Työpaikalla voi puhua viimeisimmistä asioista kahvipöydässä kuin parhaiden ystävien kesken. Konservatiivin visiossa kaikki maan kansalaiset ovat kuin veljet keskenään.

Jos suomalaisuus on niin ihanaa, niin miksi haluamme antaa lottovoiton vain niille, jotka ovat sattuneet syntymään tänne? Miksi maahanmuuttajat ovat ongelma kansallismielisille?

Nebraskan yliopiston tutkimuksen mukaan konservatiivit reagoivat voimakkaammin, kun heille näytetään pelottavia kuvia. He pitävät maailmaa monella tavalla uhkaavana. He näkevät meidän olevan monissa asioissa kuilun reunalla. Siksi he ovat epäileväisiä kaikkia äkillisiä muutoksia kohtaan.

Koska konservatiivi pitää yhtenäiskulttuuria hyvänä asiana, hän näkee vieraat kulttuurit uhkana suomalaiselle kulttuurille. Hänen mielestään samanlaisuus luo turvallisuutta.

Yhdysvaltalaisen politiikantutkijan Robert Putnamin tutkimuksen mukaan monikulttuurisessa ympäristössä eläminen heikentää ihmisten luottamusta toisiinsa. Yhteiskuntamme perustuu lähes kokonaan luottamukselle.

Maailma on täynnä esimerkkejä matalan luottamuksen yhteiskunnista. Niissä rikkaat linnoittautuvat suljettujen muurien taakse omille yksityisalueilleen ja julkiset palvelut ovat surkeita.

Monikulttuurisuus voi monessa mielessä olla rikkautta. Mutta entä jos sen hintana tavallinen kansalainen joutuu tuntemaan olonsa turvattomaksi ja vieraaksi omassa maassaan? Tämä on konservatiivin huoli.

Maahanmuutto on yksi polarisoituneimmista aiheista julkisessa keskustelussa. Siinä konservatiivien kultainen ohje olla tekemättä muutoksia, joiden suunnasta ei voi olla varma, törmää liberaalien johtoajatukseen, jonka mukaan kaikkien ihmisten syntyperästä riippumatta pitää saada yrittää toteuttaa unelmiaan.

Liberaalien mielestä maahanmuuton vastustajat ovat sydämettömiä, sillä he eivät halua auttaa hädänalaisia ihmisiä. Konservatiivin mielestä monikulttuurisuuden äänitorvet ovat hyväuskoisia hölmöjä, joiden toimet pahimmassa tapauksessa romahduttavat luottamukseen perustuvan yhteiskuntamme.

Maahanmuutto on puhdas esimerkki aiheesta, jossa liberaalien ja konservatiivien välillä on ylittämätön kuilu.

Kuvittele yhteiskunta, jossa ei arvosteta muuta kuin ihmisten vapautta. Verotusta ei ole, koska se vie ihmisten vapauden käyttää rahoja haluamallaan tavalla. Lait ja säädökset on kumottu, joten kuka vain voi kaataa vaikka teollisuusjätettä viemäriin jos huvittaa. Vapaus on ainoa arvo, ja kaikki perustuu sille.

Tämä yhteiskunta vaikuttaa kammottavalta, koska se on hylännyt kaikki muut liberaalien arvot paitsi vapauden. Ei maailman pidä olla sellainen, että köyhät ja sairaat jätetään kadulle nääntymään. Vapaus on hyvä asia, mutta ei sen nimissä pitäisi saada aiheuttaa muille ihmisille haittaa. On olemassa muitakin arvoja, ja niitä tulisi kunnioittaa.

Konservatiivit kokevat elävänsä tällä hetkellä hieman tarinaa vastaavassa tilanteessa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologia lepää liberaaleilla moraaliperustoilla: huolenpidolla, vapaudella, reiluudella. Meillä on vain muutama lain suojaa nauttiva konservatiivien moraaliperustoihin nojaava instituutio, kuten asevelvollisuus ja valtionkirkko. Näidenkin lakkauttamisesta monet liberaalit haaveilevat.

Konservatiivivuoteni aikana tajusin, kuinka paljon nykyinen vastakkainasettelu perustuu tietämättömyydelle.

Konservatiivitkin haluavat tehdä yhteiskunnastamme paremman, vaikka heidän näkökulmansa onkin erilainen kuin liberaaleilla. Eivät lojaalisuus, traditiot tai pyhyys ole huonoja arvoja. Ne ovat arvokkaita asioita, joita ilman menettäisimme ison viipaleen inhimillisestä kokemuksesta.

En ehkä muuttunut konservatiiviksi, mutta lakkasin olemasta puhdasoppinen liberaali. Muutamaa vuotta aiemmin olisin iloinnut, jos nelosolut olisi silloin tullut kauppoihin. Nyt suhtauduin päätökseen hyvin epäillen. Huomaan väittäväni uusateisteille vastaan, kun he saarnaavat uskontojen haitallisuudesta.

Kaiken huipuksi järjestin joulukuussa Suomi 100 -juhlat. Ilman ironiaa.