Senkin taistolainen! Miksi vihreitä haukutaan aikoja sitten hajonneen kommunistiryhmän jäseniksi?

Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Taistolaisten Taisto. Liikkeelle nimensä antanut vähemmistökommunistien johtaja Taisto Sinisalo (toinen eturivissä vasemmalta) marssii tässä yhdessä puoluejohtajan ja enemmistön vetäjän Aarne Saarisen (ensimmäinen eturivissä vasemmalta) kanssa.

31.1.2018 10.15

Vesa Sisättö

Nykyvihreä tietää taistolaisista luultavasti saman verran kuin kuka tahansa muukin suomalainen. Sen verran kuin opiskeluissa oppinut tai lehdistä ja kirjoista lukenut.

Siitä huolimatta taistolaiseksi saatetaan nimitellä vaikka vihreää kuntavaalikampanjoijaa. Nettikeskusteluissa vihreiden taistolaisuutta julistava on jo enemmän sääntö. Karvaisimpien trollien mukaan vihreät ovat DDR:n salaisen poliisin Stasin luomus.

Mikä yhteys vihreillä oikeasti on 1960–70-luvun vähemmistökommunisteihin?

Selkein linkki on Satu Hassi. Kansanedustaja Hassi on tehnyt vihreissä pitkän ja ansiokkaan uran. Nuorena Hassi oli kuitenkin vähemmistökommunisti, taistolainen.

Taistolaisajastaan Hassi kertoo tänään keskiviikkona julkaistussa Mannerheim-solki ja punalippu -muistelmakirjassaan.

Miksi taistolaiseksi nimittelemisellä on edelleen tehoa ja mihin sillä pyritään?

”Taistolaisiksi haukkuminen on yritys mitätöidä vastustaja. Kuvaan taistolaisista liittyy voimakas negatiivinen, vähättelevä ja ihmettelevä lataus. Taistolaisuus on edelleen trauma”, kertoo filosofian tohtori ja historioitsija Sari Aalto Vihreälle Langalle.

Häneltä ilmestyy toukokuussa vihreiden alkuhistoriasta kertova teos Vaihtoehtopuolue – Vihreän liikkeen tie puolueeksi.

Taistolaiset syntyivät, kun Suomen kommunistinen puolue SKP jakautui sisäisesti 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Taistolaiset olivat SKP:n vähemmistö eli sisäinen oppositio, joka katsoi edustavansa puhtaampaa tulkintaa marxismi-leninismistä.

Puoluetta jakoi suhtautuminen hallitusyhteistyöhön, keskitettyihin työmarkkinaratkaisuihin ja Neuvostoliittoon.

Nimensä taistolaiset saivat johtajansa Taisto Sinisalon mukaan. Kuvaa sotkee se, että nykyään taistolaisilla tarkoitetaan yleisesti 1960- ja 1970-lukujen vasemmistolaisia opiskelijaradikaaleja.

”1960-luvulla radikaalit liittyivät yleensä sdp:n, keskustan tai liberaalien jäseniksi. Vuodesta 1970 alkaen virta vei taistolaisiin. Taistolaisten ydinryhmä oli suurten ikäluokkien jälkimmäistä kaartia, jotka tulivat yliopistolle syksystä vuodesta 1968 eteenpäin”, Aalto kertoo.

Vihreässä liikkeessä 1980-luvulta mukana ollut Satu Hassi kuvaa teoksessaan elävästi omia vuosiaan taistolaisessa opiskelijaliikkeessä.

Hassi on ainoa vihreiden kärkinimi, jolla on selkeä taistolaistausta. Jopa vihreitä usein arvostelevan Arto Jääskeläisen (kd) blogin ”taistolaisvihreiden” listan voi tiivistää näin: 1) Satu Hassi 2) Anni Sinnemäen isä.

Taistolaisuuden tiiviyttä kuvaa Hassin tapa kutsua joukkoa ”meikäläisiksi”. Omaan väkeen saattoi luottaa: aina löytyi yösija tai autokyyti, jos liikkui meikäläisten asioilla. Asiana oli maailmanvallankumous.

Kansainvälinen solidaarisuus oli liikkeen vetoavimpia piirteitä. Se näkyi esimerkiksi Vietnamin sodan vastustamisena.

”Radikaaleja nuoria houkuttelivat taistolaisiin tasa-arvo ja solidaarisuus. Todellisuus oli kuitenkin jotain muuta. Ensimmäisinä taistolaisista irrottautuivat feministit”, Aalto kertoo.

Feministinen herätys vieraannutti Hassiakin taistolaisista. Liike nosti miehiä – jotka saattoivat seisoa naisten harteilla. Miespuoliset kellokkaat korjasivat ahkerien nuorten naisten työn tulokset.

Taistolaistyttöjen ”pöksylähetyksestä” – uusien jäsenien värväämisestä seksillä – on puhuttu usein. Todellisuus oli vitsailua karumpaa.

”Tyttöjen oletettiin, suunnilleen edellytettiin olevan seksuaalisesti vapautuneita. Mutta ei tyttöä kunnioitettu, jos hän 'antoi' helposti”, Hassi kirjoittaa.

Iso osa taistolaisten ajasta meni toisten kommunistien, SKP:n enemmistöläisten vastustamiseen. Tämä tarkoitti jatkuvaa järjestöjunttausta, jolla puoluejärjestöjä pidettiin oman porukan hallussa. Muutenkin taistolaisuus oli paperi- ja kokousvoittoista.

Taistolaisen liikkeen kaari alkoi laskea jo vuoden 1975 jälkeen.

"Vallankumous ei edennyt, vaikka kuinka ahersimme", kuten Hassi toteaa.

Monet aktiiviset taistolaiset perheellistyivät ja siirtyivät yliopistolta työelämään.

”Kun taistolaisten energia hiipui, vaihtoehtoliikkeet alkoivat nousta. Näissä uusissa liikkeissä oli perintöä 1960-luvun radikalismista. Vaihtoehtoliikkeet ja alkuvihreät asemoivat itsensä vasemmistoon, mutta aivan eri porukkaan kuin taistolaiset”, Sari Aalto tähdentää.

Vaihtoehtoliikkeisiin toki päätyi monia taistolaisuuteen pettyneitä.

”Alkuaikoina tällaisia hahmoja oli enemmänkin. Esimerkiksi Koijärvellä oli mukana taistolaisissa toimineita. Monet heistä ovat nimiä, joita ei enää muisteta”, Aalto sanoo.

Vihreiden ensimmäinen vaalimenestys tuli vuoden 1984 kunnallisvaaleissa, kun puolue sai sata valtuutettua.

”Suurin osa ei ollut ennen kuulunut puolueisiin, mutta etenkin naisvaltuutetuilla yleisin puoluetausta oli skdl. Tämä voi toki tarkoittaa myös kommunistien enemmistöläistä", Aalto sanoo.

"Toisaalta vihreisiin siirryttiin kyllä kaikista puolueista ja erityisen paljon liberaalisesta kansanpuolueesta."

Koska vihreää puoluetta ei ollut, vihreiden julkisuuskuvaa värittivät yksittäisten vihreiden ulostulot.

Turkulainen Yrjö Mäkinen esitti syksyllä 1985 omatekoisen vihreiden puolueohjelmaluonnoksen, jossa ehdotettiin apteekkien ja vakuutusyhtiöiden sosialisointia. Aikalaiset liittivät tällaiset vaatimukset taistolaisiin. 

”Alkuvihreät pyrkivät aktiivisesti erottautumaan taistolaisista. Tämä näkyi jo kokouskäytännöissä, joissa päätöksiin tehtiin keskustelemalla ilman virallista johtajaa. Idea oli lähtöisin feminismistä”, Aalto kuvaa.

Taistolaiset kiinnostuivat uusista liikkeistä, mutta heidän lähestymisyrityksensä eivät olleet aina uskottavia.

”Taistolaiset väittivät, että kun ydinvoimala on hankittu Neuvostoliitosta, se on turvallinen. Eikä ole ydinjäteongelmaakaan, sillä Neuvostoliitto on luvannut ottaa jätteen vastaan. Vihreät olivat että hei haloo”, Sari Aalto nauraa.

Tilannetta saattoi luonnehtia jännitteiseksi.

”Taistolaisia pelättiin. Osmo Soininvaara on sanonut, että vihreän puolueen perustamista lykättiin 1980-luvun lopulle, koska pelättiin että taistolaiset saattavat vallata sen", Aalto kertoo.

1980-luvun ihmiset olivat tottuneet jakamaan asiat sosialistisiin ja ei-sosialistisiin. Vihreät eivät sopineet tähän kaavaan, mikä hämmensi.

Vaikka jakolinja ei olekaan enää ajankohtainen, taistolaisleimasin on jäänyt joillakin käteen. Toisaalta vihreitä parjataan monesti kokoomuksen puisto-osastoksi.

Mikä kuvaa ehkä sitä, ettei puoluetta vieläkään ole helppo asemoida oikea–vasen akselille. Tai sitten sitä, että joku haukkumasana löytyy aina, jos haukkua haluaa.