Meneekö meillä hyvin vai huonosti?

11.8.2017 10.38

Ville Lähde

Maailma syöksyy kuiluun: väestöräjähdystä ei ole pysäytetty, kaupungit pöhöttyvät ja ruoka loppuu kesken. Edistyksen voittokulku jatkuu: elämme maailmanhistorian rauhallisinta kautta, ja köyhyys ja nälkä vähenevät jatkuvasti.

Nämä väitteet esiintyvät julkisessa keskustelussa rinta rinnan, kilpailevina analyyseina maailman tilasta. Ajallemme ominaisesti vain toinen voi olla oikeassa. Menemme joko hyvään tai huonoon suuntaan.

Miksi vastakkainasetteluun on helppo jumiutua? Tukevatko sitä mittarit, joilla maailman tilaa mitataan? Jos mittarit vievät harhaan, voivatko niiden perusteella hahmotellut ratkaisutkaan olla viisaita?

Väestönkasvu on kiistämätön tosiasia. Kuluneen 25 vuoden aikana maailman väestö on lisääntynyt kahdella miljardilla. Väestönkasvun tahti on hidastunut, mutta YK:n uusien väestöennusteiden mukaan kasvu jatkuu kauemmin kuin aiemmin oletettiin.

Vielä kymmenen vuotta sitten uskottiin, että väestöhuippu saavutettaisiin vuosisadan puolivälissä. Väestöräjähdys on palannut keskusteluun ja lehtijutuissa on nostettu esiin ennusteet 11–13 miljardin väestömäärästä.

Väestönkasvu keskittyy tietyille alueille, syntyvyys laskee melkein kaikkialla maailmassa. YK:n ennusteen mukaan Afrikka on ainoa maailman alue, jossa väestö kasvaa vuoden 2050 jälkeen. Käynnissä ei siis ole hallitsematon globaali väestöräjähdys.

Köyhyys on kiistatta vähentynyt tietyillä mittareilla. Saavutuksia köyhyyden lieventämisessä juhlittiin etenkin YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakauden päätyttyä vuonna 2015. Vuonna 1990 köyhyysrajan alla eli puolet kehittyvien maiden väestöstä, vuonna 2015 enää 14 prosenttia.

Köyhyysraja, jonka päivitetty taso on 1,9 dollaria päivässä, on tosin luvattoman alhainen. Sen yläpuolelle on nippuuntunut suuri joukko väkeä, joiden riski lipua takaisin äärimmäiseen köyhyyteen on suuri.

Maailmanpankkikin on kantanut huolta köyhyyden määritelmän ongelmista.

Pelkkä tulotaso ei kerro köyhyydestä. Suuri osa maailman köyhistä elää osin rahatalouden ulkopuolella vailla vakuutuksia, sosiaaliturvaa, säästöjä tai edes pankkitiliä, mikä tekee elämästä haavoittuvaista. Meidän näkökulmastamme köyhyydestä nousseet ovat rutiköyhiä.

Entä nälkä? Senkin vähentymistä juhlittiin vuosituhatraportin ilmestyttyä. Nälän prosentuaalinen osuus maailmassa liki puolitettiin neljännesvuosisadan aikana. Väestönkasvun vuoksi nälkäisten määrän puolittaminen ei onnistunut, mutta määrä laski silti yli 900 miljoonasta noin 780–805 miljoonaan – eli noin joka yhdeksäs maailman ihminen on nälkäinen.

Nälkärajakin on asetettu hyvin alas: ihminen saa ravinnosta tarpeeksi kaloreita kevyeen toimeliaisuuteen, mutta ei esimerkiksi maanviljelyksen kaltaiseen raskaaseen työhön. Miljoonat nälästä päässeet ovat siis meikäläisittäin hyvin nälkäisiä, jos katsotaan vain ruoan energiasisältöä.

Kun nälkää tarkastellaan laajemmin ravintoaineiden puutteena, nälkäisten määrä kasvaa vielä paljon suuremmaksi, ainakin 2 miljardiin. Osa ravintoaineiden puutteesta kärsivistä ihmisistä on myös alttiina ylipainoisuuden aiheuttamille sairauksille. Halpa yksipuolinen ja runsasenerginen ruoka on monien maiden köyhien vitsaus.

Pohjois-Afrikka on tästä oiva esimerkki: vehnän tuontiin rakentuvalla politiikalla ”kalorinälkä” on saatu alle viiden prosentin rajan, jonka jälkeen nälän prosenttiosuutta ei enää YK:n tilastoissa eritellä. Ruoan yksipuolisuudesta johtuvat ongelmat ovat silti hyvin laajoja.

Kun väestönkasvua, köyhyyttä ja nälkää tutkaillaan tarkemmin, käy ilmi, että kumpikin analyysi on oikeassa ja väärässä. Maailmassa menee yhtäaikaa hyvin ja huonosti. Maailman tilasta ei yksinkertaisesti saa kunnon kuvaa tuijottamalla yksittäisten mittarien tuottamaan globaaliin kokonaiskuvaan. Globaali taso kertoo elämän todellisuudesta hyvin vähän.

Yksinkertaistavien lukujen avulla on helppo pönkittää vastakkainasettelua pessimismin ja optimismin välillä. Tämä on tyhmää, sillä se peittää taakseen kaikkien näiden ilmiöiden alueellisen eriytymisen. Voimakas väestönkasvu, köyhyys ja nälkä ovat keskittyneet voimakkaasti tietyille alueille, etenkin Afrikkaan ja Intiaan. Ja mikä tärkeintä, nälkä, köyhyys ja voimakas väestönkasvu ruokkivat toisiaan.

Huono tilanneanalyysi ruokkii huonoja ratkaisuja. Väkeä on liikaa, ja tarvitaan lisää ruokaa, joten kehityksen pyörien pitää pyöriä alati nopeammin. Tämä on yleisimpiä perusteluja sen puolesta, että nykyisestä tuotannon ja kulutuksen mallista ei voida luopua. YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on esittänyt, että ruoantuotannon pitäisi lisääntyä lähivuosikymmeninä puolet vuoden 2013 tasosta – olennaisinta on köyhimpien maiden satotasojen parantaminen nykyisellä viljelyalalla.

Toisaalta ruoantuotannon ennustetaan heikkenevän ilmastonmuutoksen, viljelysmaan kadon, vesivarojen hupenemisen ja maailman merten tilan heikkenemisen myötä. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta. Etenkin kun samaan aikaan ruoantuotannon pitäisi vähentää reilusti ilmastopäästöjään ja irtautua fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Katastrofi näyttää väistämättömältä.

Vaikka ongelmia on kosolti, tämäkin analyysi perustuu yksinkertaiseen tapaan tarkastella maailman tilaa. Sen ymmärtäminen helpottuu, kun nälän sijaan tarkastellaan ruokaturvaa. Nälkä nimittäin ei ole läheskään aina pelkkää ruuan puutetta. Se on läheisesti kytköksissä köyhyyteen, vallan puutteeseen ja elämän epävarmuuteen. Muuten olisi mahdotonta ymmärtää, miksi maailman nälkäisistä 70–80 prosenttia on ruoan tuottajia.

Ruokaturva rakentuu neljän pilarin varaan tai horjuu niiden pettäessä. Ruokaa täytyy olla tarjolla: oikeanlaista ruokaa, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Ihmisillä täytyy olla myös pääsy ruoan äärelle tai kyky hankkia ruokaa: yhtäältä tarvitaan ruoan varastointia ja jakelua, toisaalta ihmisillä täytyy olla varaa ruoan hankkimiseen.

Vanha hokema siitä, että maailmassa on jo nyt tarpeeksi ruokaa kaikille, onkin yhtäaikaa totta ja harhaanjohtava. Vauraiden maiden ylituotanto ei matkaa maagisesti sinne, missä ruokaa puuttuu. Silloinkin kun se matkaa, siihen ei välttämättä ole rahaa.

Näsäviisas koululainen on oikeassa – syömättä jääneellä puurolautasella ei toden totta ruokita Afrikan nälkäisiä.

Samasta syystä vauraiden maiden ruokahävikin vähentäminen ei auta maailman nälkään, vaikka ongelmaan tarttumiseen on toki hyviä syitä. Köyhempien maiden ruokahävikki sen sijaan johtuu pääosin satotappioista pelloilla, varastoinnissa ja kuljetuksessa. Sen torjunnalla olisi suuri merkitys nälän torjunnalle.

Kolmas ruokaturvan pilari on käyttö: ruoan hyväksikäyttöön tarvitaan energiaa, puhdasta vettä ja muita resursseja. Ruoan pitäisi olla myös puhdasta ja turvallista. Ainoastaan terveet ihmiset pystyvät hyödyntämään ruoan ravintoaineet kunnolla. Etenkin varhaislapsuudessa koettu nälkä jättää pysyvät jäljet, jotka vaikuttavat koko loppuelämän – kurjuus juurtuu kehoon.

Neljäs ruokaturvan pilari, vakaus, kuvaa koko rakennelman kantavuutta. Ovatko ruokaturvan pilarit vakaalla pohjalla, vai elävätkö ihmiset epävarmuudessa? Juuri siksi maailman nälkää ei ratkaista kestävästi vauraiden maiden ylituotannolla. Mikäli maa on vahvasti tuontiriippuvainen, väestö on alttiina hintaheilahteluiden aiheuttamille ongelmille, kuten vuoden 2008 ruokakriisien aikaan nähtiin. Ylipäätään markkinahäiriöistä ja tuotantoheilahteluista juontuvat ruokakriisit ovat lisääntyneet voimakkaasti viime vuosina.

Ruokaturvan ongelmavyyhteä kuvastavat hyvin kaupankäynnin ristiriit aiset ongelmat. Yhtäältä etenkin kehittyvien maiden välisessä ruokakaupassa on paljon esteitä, joiden vuoksi tuottajien on vaikea saada ruokaa markkinoille. Ruoan maailmankauppa on välttämätöntä satovaihteluiden tasaamiseksi ja ruoan monipuolisuuden turvaamiseksi.

Toisaalta halvan tuontiruoan virrat voivat vahingoittaa kehittyvien maiden omaa tuotantoa. Se heikentää yhteiskunnallista kehitystä ja yksinkertaistaa ruokavaliota.

Nälkä on siten monisyinen ilmiö, joka kytkeytyy likeisesti köyhyyteen ja yhteiskunnallisen kehityksen muotoihin. FAO onkin tuonut ruokaturvanäkökulmaa yhä enemmän esiin raporteissaan. Mikä tärkeintä, FAO on alkanut korostaa yhä enemmän maailman pienviljelijöiden ja -kalastajien merkitystä. Yli 90 prosenttia maailman maatiloista on yksityishenkilöiden tai perheiden ylläpitämiä, ja ne tuottavat valtaosan maailman ruoasta.

Köyhemmissä oloissa pienviljelmien tuotanto on myös suuria viljelmiä tehokkaampaa, mutta toisaalta viljelijät ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti heikossa asemassa. Kausiluontoisuus ja turvaverkkojen puute tuo nälkää. Tässä on maailman ruokajärjestelmän heikko kohta, jota ei voida korjata levittämällä nopeasti suuriin yksikköihin keskittyvää intensiivistä tuotantomallia ympäri maailman.

Jos tuijottaa globaaleja lukuja, pienimuotoisen tuotannon suosiminen voi vaikuttaa harhaantuneelta haikailulta menneeseen. Jos intensiivinen tuotanto on vähentänyt nälkää ja köyhyyttä, eikö sitä pitäisi jatkaa yhä uusilla alueilla? Kyllä, jos ihmisiä tarkastellaan vain kaloreita kuluttavina mahoina. Ruokaturvanäkökulma kuitenkin muistuttaa, että vakaa kehitys tarvitsee muutakin.

Maailmanpankki on todennut, että maatalousvetoinen kehitys vähentää köyhyyttä 3–4 kertaa tehokkaammin kuin minkään muun sektorin tukeminen. FAO korostaa raporteissaan, että vaikka pienviljelyn ja -kalastuksen tukeminen ei kasvata voimakkaasti bruttokansantuotetta, se levittää työllisyyttä ja kehitystä ympärilleen kuin veden pinnalla eteneviä renkaita: ruoan myyjiä, valmistajia, jalostajia.

Tämä lisää monissa maissa etenkin naisten työllistymismahdollisuuksia. Lapsilla on mahdollisuus pysyä koulussa pidempään. Kun ruoan tuottajilla on pääsy toreille ja kauppoihin, he pääsevät yhä kauemmas epävarmasta kotitarveviljelystä. Näin rakentuvat ruokaturvan pilarit.

Tässä ruokaturva kohtaa köyhyyskysymyksen lisäksi väestönkasvun torjunnan. Ainoat tehokkaat keinot hidastaa väestönkasvua ja ovat työllisyyden, naisten oikeuksien, terveyden, koulutuksen ja perusturvallisuuden lisääminen.

Kuten ruokaturvan pilarit, nekin tarvitsevat toisiaan. Vaaditaan kehitystä, joka ruokkii itse itseään – muuten esimerkiksi koulutuksen vaikutus voi jäädä olemattomaksi. Väestötieteilijä Wolfgang Lutzin ympärille rakentuneen tutkimusohjelman mukaan maailman väestö olisi mahdollista vakauttaa yhdeksän miljardiin tasaisella sosiaalisella kehityksellä ja etenkin toimivan koulutuksen leviämisellä.

Vakaa oman ruokajärjestelmän kehitys on myös vastavoima kaupungistumiselle. Ennusteet tulevaisuuden lisääntyvästä ruoantarpeesta pohjaavat väestönkasvun lisäksi kaupungistumiselle – sille, että kehityksen suunta pysyy ennallaan ja maailman maaseudut tyhjentyvät yhä nopeammin.

Ilmastonmuutos uhkaa kaikkea maailman ruoantuotantoa, mutta se vaarantaa etenkin tällaisen itseään ruokkivan vakaan kehityksen. Jos maatalous käy mahdottomaksi laajoilla maailman alueilla, peli on menetetty. Kuivuuden ja kuumuuden lisääntymistä ei voida välttää.

Niiden kanssa pärjäämiseen on sentään mahdollista kehittää uudenlaisia viljelytapoja ja teknologioita: maaperän viljelykelpoisuuden säilyttäminen, viljelyn energiatehokkuuden lisääminen, uusien lajikkeiden kehittäminen sekä vettä säästävät kastelutavat ja maaperän vedensitovuuden lisääminen ovat avainasemassa. Vaadittavien investointien tulisi olla kohtuullisia, jotta ne ovat viljelijöiden saavutettavissa ilman mittavaa velkaantumista.

Tämä on tieteen ja tutkimuksen iso kysymys: millaiseen maailmaan ja millaiseen tuotantoon teknologioita kehitetään? Monisyisempi näkökulma ruoantuotantoon on vielä harvoilla tutkijoilla hallussa. Liian usein tutkijoiden analyysi lähtee ”liikaa väkeä, liian vähän ruokaa” -kuviosta. Hyvistä aikeista huolimatta voidaan kehittää keinoja, jotka eivät tue kestävää kehitystä maailmassa, joka joutuu reagoimaan laajoihin ympäristömuutoksiin. Sama koskee kehitysyhteistyötä. Pelkkä ruoantuotannon tehostaminen ei riitä, vaan tarvitaan monipuolista inhimillistä kehitystä tukevaa politiikkaa.

Maailmassa menee siis hyvin ja huonosti. Jos kehityksen menetelmät pidetään ennallaan, hyvä kehitys ei jatku kauan. Tässä ei ole mitään ihmeellistä: moderni maailma on luotu fossiilisten polttoaineiden voimalla ja sellaisella teknologialla, joka on pääosin saanut käyttövoimansa niistä. Kun fossiilisten polttoaineiden käytön rajat tulevat vastaan, toimintatapoja pitää muuttaa kaikkialla maailmassa.

Entinen kehityksen malli ei toimi enää, ja se korostuu niillä alueilla, joille kehityksen hedelmistä jäi ennenkin vain rippeet.

ruokakriisi  ruokaturva  nälkä  maatalous  ruokatuotanto