Maassa maan tavalla

Sammeli Heikkinen

28.3.2017 16.37

Minna Rajainmäki

Kesällä 2015 katselen typertyneenä televisiosta pakolaisten virtaa Eurooppaan. Ihmettelen, mitä oikein tapahtuu. Lokakuussa menen töihin vastaanottokeskukseen ja näen kaaoksen omin silmin.

Viikon päästä siitä, kun 300 henkilöä on syötetty ja majoitettu, pakolaiset alkavat kinuta vastaanottorahaansa SPR:ltä. Silloin minulle valkenee, ettei kaikilla tulijoilla ole hengenhätää.

Joillain asiat ovat todella huonosti. Soitan kahdesti ambulanssin ja elvytän  tajuttoman naisen. Pakomatka on uuvuttanut naisen, joka kärsii aiemman raskauden aiheuttamista komplikaatioista. Keski-ikäinen mies saa paniikkihäiriön, jota luullaan ensin sydänkohtaukseksi.

Teen 16-tuntisia työpäiviä. Pian huomaan, että vastaanottojärjestelmä on älytön. En halua hyysätä aikuisia ihmisiä tai heittää yhteistä rahaa kankkulan kaivoon, mutta en myöskään halua ihmisten kuolevan.

Lopetan työt vastaanottokeskuksessa kahden viikon jälkeen. Mieheni mielestä vokkityö ei tee minulle hyvää. Olen muuttunut ärtyisäksi ja pelokkaaksi. Minusta tuntuu, että minua seurataan.

Jatkan työskentelyä turvapaikanhakijoiden parissa järjestämällä kohtaamisia paikallisten kanssa. Koen, että minulla on velvollisuus tehdä osani tilanteessa, kun Suomesta hakee turvaa enemmän ihmisiä kuin koskaan aiemmin.

Pyydän vastaanottokeskuksen imaamia, nuorta itseoppinutta iranilaismiestä, etsimään 300 henkilön joukosta muutaman, jotka oikeasti tarvitsevat apua eivätkä ole vain onneaan onkimassa. Imaami esittelee mosulilaiset Alin, 26, ja Mohammedin, 24. Mohammed on niin ujo, ettei hän uskalla puhua englantia vaikka osaa. Ali on opetellut suomea YouTube-videoiden avulla ja kommunikoimme heti vain suomeksi.


Tulee se kuuluisa vuodenvaihde, jolloin naisia joukkoahdistellaan Helsingissä. Tai ainakin on saatettu ahdistella. Poliisin tiedotus on epämääräistä.

Suomalaiset ovat alkaneet pelätä turvapaikanhakijoita ja jotkut lähtevät partioimaan kaduille. Perustetaan Soldiers of Odin -liike, jota pelätään ainakin yhtä paljon.

Vuoden mittaan uutisissa kerrotaan tulijoiden tekemistä raiskauksista ja murhista, suomalaisten tekemistä polttopulloiskuista ja pakolaislasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Euroopassa tehdään terrori-iskuja. Mihin tämä maailma on menossa, huokailen. Alan pitää ulko-ovia lukossa.

Ali ja Mohammed ovat pahoillaan, kun kerron, että suomalaiset pelkäävät heitä. He sanovat itsekin pelkäävänsä maanmiehiään. Tulvan mukana on tullut ajopuita. Paljon.

Opetan irakilaisille letkajenkkaa ja valssia. Katri Helenan Älä elämää pelkää uppoaa kuin veitsi sulaan voihin. Arabialaiset rivitanssit tempaavat mukaansa isommankin porukan. Tätä kutsutaan kaksisuuntaiseksi kotoutumiseksi.

Harrastamme kesäteatteria. Teemme ruokaa. Mohammed lausuu pitkiä runoja ulkomuistista ja rukoilee. Ali juo joskus olutta. Miehet kantavat laukkuni ja korjaavat autoni.
Heitäkö pitäisi pelätä?

Kesäisessä illanvietossa eräs opettajana työskennellyt irakilaismies kertoo yllättäen, kuinka hän työssään lyö lapsia, jos he eivät tottele. Häntä naurattaa. Minua ei. Sanon, että Suomessa tuollaisesta joutuu vankilaan. Pelottelen tahallani. Sanon, että tuo on syynä hänen maansa ongelmiin. Lapsia ei saa lyödä. Piste. Toinen sanoo, ettei halua opetella suomea, koska pelkää unohtavansa arabian. Kysyn, miksi hän sitten tuli Suomeen.

Tapaan vapaaehtoistyössä myös kaksi somalinaista, jotka eivät ole kymmenien vuosien aikana oppineet suomea niin, että ymmärtäisin heidän puhettaan. Itse osaan seitsemää kieltä. Ärsyynnyn niin, etten ole enää ymmärtävänäni englantia enkä arabiaa. Suostun puhumaan vain suomea tai ruotsia.

Suomen pitää suojella vain ihmisiä, jotka haluavat suojella Suomea. Oleskeluluvan ehtona pitäisi vaatia kielitaitoa ja sitoutumista yhteiskunnan arvoihin. Suomessa on uskonnonvapaus. Sen ei pidä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi musliminaisilla olisi erilaiset oikeudet tai velvollisuudet kuin vaikka minulla. Jokaisen pitää saada pukeutua, opiskella ja tehdä työtä miten haluaa ja mennä naimisiin kenen kanssa haluaa.

Elokuussa 2016 Ali ja Mohammed pyytävät minut mukaan loppuelämänsä kannalta ratkaisevan tärkeään tapaamiseen – turvapaikkapuhutteluun. Ali kertoo ensin tarinansa ilman läsnäoloani. Tauolla hän pyytää minut huoneeseen. Puhuttelija vastustelee osallistumistani vedoten Alin yksityisyydensuojaan. Ali pyytää monta kertaa, ja saan lopulta olla huoneessa ilman puheoikeutta.

Puhuttelupöytäkirjaan merkitään kellonaika, jolloin tulen huoneeseen. Tuloani edeltää kirjaus ”hakija itkee”.

Puhuttelun jälkeen menen lievään shokkiin. Saan yllättäviä itkukohtauksia.

”Älä murehdi, Minna”, Mohammed toistelee ja lohduttaa minua. Hän on itse kroonisessa stressitilassa. Ei syö eikä nuku.

Mohammed ei itke turvapaikkapuhuttelussa. Puhuttelija vannottaa, että Mohammedin on puhuttava totta, vaikka minäkin olen läsnä. Mohammed sanoo luottavansa minuun sataprosenttisesti. Olen otettu.

Kuulen ja näen karuja asioita. Kuulen niitä puhutteluissa ja muidenkin pakolaisten kanssa keskustellessani. Luen sosiaalisesta mediasta karmeita juttuja. Osa on sotapropagandaa, osa varmaan totta. Vaikea tietää, mikä on mitäkin.

Maahanmuuttoviranomaisten tehtävä on eittämättä vaikea.

Vuoden aikana poliitikot suoltavat paljon puppua pakolaistilanteen mallikkaasta hoitamisesta. Luen kaikki aihetta käsittelevät uutiset ja tiedotteet.

Kutsun Alin ja Mohammedin kotiini maalaamaan aitaa. He ovat uupuneita epätietoisuudesta. Miehet eivät ole saaneet yhteyttä perheisiinsä yli vuoteen – sen jälkeen, kun itse lähtivät pakoon. Heillä ei ole lapsia mutta tusina sisaruksia. Osa on siepattu ja kadoksissa.

Panen kaikki psykologiset taitoni likoon pitääkseni heitä pinnalla. Nauratan ja hölmöilen. Kiinnitän huomion kesän kauneuteen – rypsipeltoihin, auringonlaskuihin ja sorsapesueisiin. Keksin miehille töitä, tekemistä.

Vastaanottokeskuksessa, jossa he asuvat, yksi mies raiskataan ja yksi tekee itsemurhan.

Istumme päivällisellä puutarhassani, kun Ali selaa taas Facebookia. Olen pyytänyt, ettei puhelimia otettaisi ruokapöytään. Meillä on tällaiset tavat. Uutiset kertovat, että miesten kotikylä on saarrettu, ja ihmiset näkevät nälkää. Mosulin maasota on alkamassa.

Menetämme ruokahalumme.

Kun hallinto-oikeus marraskuussa 2016 kumoaa linjauksen mosulilaisten mahdollisuudesta maan sisäiseen pakoon, sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg väittää, että Mosulin tilanteen paheneminen on jo huomioitu päätöksissä. Tästä lausunnosta viikon päästä yksi tuttu mosulilainen saa kielteisen oleskelulupapäätöksen. Viikon päästä toinen.


Opetan irakilaismiehille suomen kielen lisäksi yhteiskunnan perusteita – esimerkiksi verotuksesta. Arabiankielisillä somesivustoilla liikkuu juoruja muun muassa siitä, kuinka paljon Suomi saa YK:lta rahaa pakolaistilanteen hoitoon. Kerron, että minä veronmaksajana maksan heidän elämisensä Suomessa.

Vuoden varrella hallitus tekee monenlaisia kartoituksia turvapaikanhakijoiden osaamisesta. Tulosta ei synny. Varta vasten pakolaisten työllistämiseen perustettu Startup Refugees markkinoi turvapaikanhakijoiden tekemiä kaarnalaivoja designina. Myöhemmin Startup Refugees kertoo kuitenkin auttaneensa turvapaikanhakijoita löytämään noin 60 työpaikkaa ja perustamaan parikymmentä yritystä. 

Pian tapaamisemme jälkeen Ali alkaa puhua siitä, että hän haluaa tehdä työtä. Ali ja Mohammed ovat käyneet talkoissa suomalaiskodeissa koko talven ja kevään 2016. Ali on ammatiltaan remonttimies. Mohammed on elintarvikekauppias. Kummallakaan ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

Kesällä löydän heille palkattoman työharjoittelupaikan siivousalalta. Ali ja Mohammed ovat vahvoja ja ahkeria. Toivon, että yritys työllistää miehet, jos he suoriutuvat hyvin. Niin käykin ja molemmille tarjotaan vakituista kokopäivätyötä. Mohammed aloittaa työt syksyllä 2016.

Alin kanssa päätämme kuitenkin perustaa kodinremontointia tarjoavan yrityksen. Olen nähnyt hänen kättensä jäljet ja vaikuttunut hänen asenteestaan. Olenhan itsekin yrittäjä ja uskon pystyväni tukemaan häntä.

Käymme Alin kanssa läpi sopimus-, verotus-, työnjako- ja kirjanpitoasioita. Opetan Alia lukemaan työvuorolistaa ja verokorttia sekä käyttämään kalenteria ja bussikorttia. Kaiken suomeksi. Välillä tuntuu kuin minulla olisi lapsi.

Ali kuitenkin oppii ja parin kuukauden päästä yritys elättää hänet. Ali kiittää kaikesta, mitä hänen vuokseen on tehty. Kerran hän jopa tervehtii sanomalla ”kiitos”.

Yritystoiminta lähtee niin hyvin käyntiin, että harkitsemme palkkaavamme työntekijän. Kerron tästä Alin tutuille. Selviää, etteivät kaikki ole kiinnostuneita työnteosta: oleskelulupa, sosiaaliturva ja videopelit kiinnostavat enemmän.

Innokkaitakin löytyy, mutta he eivät osaa suomea eivätkä englantia niin, että voisimme kommunikoida edes alkeellisesti.
Joidenkin mielestä siivoustyö on ”bangladeshilaisten hommaa”, siis ala-arvoista. Rahaa saa ”sosiaalista”. Naiset eivät ole tottuneet työntekoon lainkaan, mutta itsenäisyys kyllä muuten kiinnostaa.

Puhisen raivosta ja kysyn, miksi he ovat tulleet tänne ja miksi he antavat minun auttaa. Ali tulkkaa riitamme suomesta arabiaksi. Kerron, että Suomessa kaikkien terveiden pitää ansaita elantonsa ja maksaa veronsa. Olen vähällä jättää ylimielisimmän miehen autosta pakkaseen palelemaan. Hänellä on isänsä öljyrahoja lompakossa. Maksaisi niillä taksin. En tapaa häntä enää toiste.

Riitelemme myös Alin kanssa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kesäkuussa hän vitsailee, että olen aina myöhässä. En kestä kuittailua, sillä lahjoitan aikaani heille korvauksetta. Suutun, enkä puhu Alille koko päivänä. Ali menee paniikkiin. Hän ei missään nimessä tarkoittanut loukata minua.

Toisella kerralla saan selville, että Ali on jättänyt kertomatta yhdestä yritystoimintaamme edeltävästä työstä. Oli unohtanut. Vannotan Alia, että jos teemme yhteistyötä, hän ei voi tehdä pimeitä töitä eikä autella edes kavereita. Minä maksan veroja, ja hänkin saa luvan maksaa.

Ali vakuuttaa alahuuli väpättäen, että hän haluaa ”mennä suoraan”. Kun ensimmäinen alv-tilitys on tehty, näytän raportin Alille. Hän kiittää, että on saanut maksaa veroja – ensimmäistä kertaa elämässään.

Molemmilla kerroilla Mohammed sovittelee riitamme.

Ali ei halua tyttöystävää, vaikka kannustan häntä etsimään sellaisen. Hänen sydämensä on rikki. Alin rakastettu on pakotettu toisiin naimisiin hänen lähtönsä jälkeen.

Väsyn, ja mieheni kehottaa minua vähentämään vapaaehtoistyötä.

Oleskeluluvan myötä pakolaisstatuksen saanut on oikeutettu Suomen sosiaaliturvaan, jonka veronmaksajat kustantavat. Samaan aikaan tuhansia uhkaa paperittomuus tai pelottava kotiinpaluu.

Kotoutumistuessa pitäisi olla selkeästi enemmän vaatimuksia kotoutumisesta eli sen pitäisi olla ehdollista.

Maahanmuuttajan työllistymisessä kestää eri selvitysten mukaan usein vuosia, eikä kielitaidoton ole suomalaisen kanssa tasavertainen työmarkkinoilla.

Sen sijaan, että makuutamme terveitä miehiä ja naisia vuosikaupalla yhteiskunnan tuella, olisi järkevämpää antaa kaikille maahantulijoille y-tunnus, yrittäjästatus ja yhteiskuntaoppia. Suomalaisillakin on oppivelvollisuus. Taidot voi hankkia parhaaksi katsomallaan tavalla ilman yhteiskunnan panosta. Oleskelulupa riittänee motivaatioksi.

Asuminen tulisi tarjota vastaanottokeskuksen kaltaisissa oloissa, kunnes pystyy elättämään itsensä. Ei yhteiskunnan tarvitse kustantaa kenellekään asumista yksiössä. Kimppa-asumisella säästetään kuluja ja siten voidaan auttaa useampaa tarvitsevaa.

Oleskelulupia tulisi jakaa sellaisille, jotka haluavat rakentaa tätä maata. He, jotka eivät halua, voivat hakea turvaa muualta. Rikoksentekijän oleskelulupa pitäisi peruuttaa viipymättä ja kotimaahan matkustamisen pitäisi purkaa pakolaisasema.

Silti ihmisellä pitää olla oikeus muuttaa paremman elintason perässä, jos hän haluaa työskennellä. Siksi työperusteisen oleskeluluvan saamista pitää helpottaa. Voidaan jättää yritysten päätettäväksi, tarvitsevatko ne ulkomaista työvoimaa.

Talvella 2017 Mohammed saa oleskeluluvan toissijaisen suojelun perusteella ja etsii itselleen asunnon. Hän jatkaa siivoustyötä ja puhuu jo suomea. Mohammed ei ujostele enää. Hänestä ei ole mitään kuluja yhteiskunnalle, päinvastoin. Mohammed on maksanut veroja jo kuusi kuukautta ennen oleskeluluvan saamista.

”Ei tarvitse huolehtia, Minna”, hän kirjoittaa Messengerissä. Kukkia ja pusuja – hymiöitä.

Ali odottaa yhä 1,5 vuoden jälkeen ensimmäistä päätöstä oleskeluluvasta. Meistä on tullut hyvät ystävät, mutta Ali on masentunut ja surun murtama. Vain työ vie ajatukset pois murheista.

Minua työ ei helpota. Istumme olohuoneessani ja sanon Alille, etten jaksa enää. Itkemme. Hän omaa tilannettaan, minä maani tilaa.

Pakolaisia tulee Suomeen jatkossakin, mutta en usko, että Suomi on siihen silloinkaan valmis.

Kirjoittaja on 33-vuotias toimittaja ja viestintäpalveluyrittäjä, joka on mielellään kukkahattutäti, jos sillä pelastetaan ihmishenkiä. Alin ja Mohammedin nimet on muutettu. Jutun Startup Refugees -hankkeesta kertovaa kohtaa muokattu ja täydennetty 30.3. Aiemmin tekstistä sai käsityksen, ettei hankkeessa ole saatu aikaan muuta kuin kaarnaveneitä. Lisäksi poistettu maininta Suomen sosiaaliturvan vastikkeettomuudesta, sillä esimerkiksi työttömien on osallistuttava työvoimapoliittisiin toimiin.

Maahanmuutto  pakolaiset