Kuolleiden runoilijoiden seura

16.10.2009

Elina Grundström

vuosi 2009 on ollut merkkipaalu Suomalaisen kirjallisuuden seuran SKS:n historiassa: se alkoi ensimmäisen kerran lähes 40 vuoteen periä jäsenmaksua. Saamani 35 euron lasku ei harmillista kyllä johdu siitä, että seura olisi järjestänyt liikaa toimintaa, vaan arvorakennusten remonteista ja huonosti menneistä sijoituksista.

Myös vuosi 2008 oli seuran vuosikertomuksen mukaan kerrassaan poikkeuksellinen:

”Toimintavuonna seurasta kirjoitettiin ensimmäistä kertaa verkkoyhteisöissä (keskustelupalstat ja blogit), joille tyypillisiä ovat anonyymit mielipiteet. Seura ei ole lähtenyt mukaan näihin keskusteluihin, vaan oikeaa ja asiallista tietoa välitetään mediatiedotteiden ja www-sivujen kautta.”

Hei come on! Millä vuosisadalla te siellä oikein elätte? 1900-luvullako?

SKS ja sen kaunis päärakennus ovat minulle rakkaita. Olen ollut töissä seuran osittain kustantamassa Hiidenkivi-lehdessä, johon toimittaja Anu-Elina Lehti ei suhtaudu palavan innostuneesti SKS:ää käsittelevässä jutussaan sivulla 8, niin kuin ei seuran toimintaankaan. Hän kysyy aiheellisesti, onko SKS muuttunut humanistiseksi vapaamuurarikerhoksi.

1800-luvulla SKS oli suomalaisen kulttuurin tulevaisuussuuntautunut hermokeskus. Nyt seuralla on sata työntekijää, 9,5 miljoonan vuosimenot, erinomainen arkisto ja lukuisia kiinteistöjä, mutta se ei tarjoa nuorille taiteilijoille, toimittajille tai suurelle yleisölle mitään.

SKS:n luottamuselimet koostuvat yliopistoväestä, ja siitä on huomaamatta tullut tutkijoiden palveluinstituutio. Se on SKS:n valtavien henkisten ja aineellisten resurssien tuhlausta.

Palauttakaa SKS 1800-luvulle! Järjestäkää aluksi edes yksi näyttävä Studia Generalia -sarja ja pari keskustelutilaisuutta nykykulttuurista. Siinä hienossa juuri remontoidussa juhlasalissa.

Tweet