Kestävä jargonkehitys

13.10.2009

Rosa Meriläinen

Kävin osana työtehtävää penkomassa kansalliskirjastossa vuoden 1907 vaalien jäämistöä. Jos joku on luullut, että ensimmäisissä vaaleissa porvarit eivät vielä olleet keksineet imagokampanjointia ja sisällyksettömiä vaalilauseita, hän on pettyvä.

Rkp:n vaalijulisteessa ei ollut asiaa edes siteeksi, paitsi tietysti ylösnostattavassa kuvassa, jossa friski leijonalippua pitelevä nuori mies vilkuttaa purjehtijoilla.

Suomalaisen puolueen listalta löytyi vaalilause, joka sopisi kenelle tahansa poliitikolle tänäkin päivänä: ”kokemus ja taito”. Ikäviltä yhteensattumilta ei vältytty silloinkaan. Kilpailevien puolueiden listoilta löytyi sama otsikko ”oikeutta kaikille”.

Kautta aikain kehnoin bongaamani vaalilause on kyllä Päivi Lipposelta. Hänen vaalimainoksessaan oli kursiivilla kirjoitettuna ”Meidän Päivi”, johon jokaisen päästään terveen ihmisen reaktio on huudahtaa, että pitäkää v***u Päivinne. Hän ei mennytkään niissä vaaleissa läpi.

Luin myös 1906 kirjoitetut puolueohjelmat etsien omaani. Jargon on tietysti vanhempaa kuin demokratia ja puoluelaitos. Esimerkiksi porvarit vaativat tuolloin torpparien aseman ”vakauttamista”.

Uusin oppimani jargonilmaus on sunnuntai-illalta Elina Moision Facebookista, jossa hän kirjoitti Helsingin kaupungin viherelvyttävästä budjetista.

Jargonilla on kaksi eri syytä olla olemassa. Vakauttamisesta ja viherelvyttämisestä puhuvat poliitikot yrittävät myydä aatteitaan ja tekosiaan väkisinväännettyjen termien avulla. Toisaalta jargon syntyy ammattikunnan sisällä ihan itsestään. Politiikassa ongelma on, että pitäisi kyetä puhuttelemaan myös killan ulkopuolisia ihmisiä.

Kun viimeksi eduskunnan punttisalilla kuuntelin täysistuntosalin keskusteluja television kautta, huomasin joutuvani jo pinnistelemään ymmärtääkseni, mitä puhutaan, vaikka olen ollut vasta kaksi vuotta pois eduskunnan kielikylvystä. De minimis -säännön kaltaisten termien vilistäessä politiikan amatöörit putoavat herkästi kärryiltä.

Enkä vieläkään ole oppinut tunnistamaan uusia kansanedustajia. Kysyin vieressäni crosstraineria polkevalta kristillisdemokraatilta, kuka mahtaa olla yksi takarivin mies, joka osui salikameran sihtiin.

Ei hänkään muistanut nimeä, mutta vakuutti kyseessä olevan joku ay-demari. Kertoi samalla, miten kuppilassa politiikan toimittajien joukko oli yrittänyt muistella, ketkä olivat ne kymmenet kansanedustajat, jotka viime vaaleissa jäivät pois joko omasta tai muiden tahdosta. Eivät olleet puoliakaan muistaneet.

Tweet