Huomispäivän pefletti

29.5.2008

Timo Riitamaa

Panin elämän oikein risaiseksi. Ostin kirjakaupasta pamfletin palkkapäivän puutteessa luotolla.

Kiistakirjat ovat palanneet: omiansa ovat pukanneet ulos ainakin Like Into-sarjassaan, WSOY Barrikadi -otsikon alla ja Tammi henkiin herättämässään Huutomerkki-sarjassa.

Aivan tulee mieleen vanhojen taattojen horinat kultaisesta 70-luvusta: Kun Terho Pursiainen kirjoitti Uusimman testamenttinsa.

Ja Håkan Sandblad kertoi Taskutiedon vuonna 1971 suomentamassa Popmusiikkia-kirjassa kuinka – sikäli kun hän ymmärtää – ”ovat James Brownin ja muiden soul-laulajien esiintymiset rotusukulaisten edessä eräänlaisia kulttitoimituksia, jos niin halutaan sanoa, neekerijumalanpalvelusten maallisia rinnakkaisilmiöitä”.

Yksi tämän päivän kiistakirjoittamisen kansallisista ja kansainvälisistä suosikki-inhokeista on globalisaatiopohdintojen jälkeen ollut uusliberalismi, tuo iso paha mörkö, joka uhkaa tuhota kaiken ja ryöstää vielä karkkikätkötkin.

Mutta kun se on LIIAN ISO mörkö. Suorastaan hahmoton. Onko se kaikkien niiden paperiksi kaadettujen puiden arvoista, että kerta toisensa jälkeen joku valittaa, kuinka kaikki uhrataan markkinalogiikalle?

Olisiko jo tarpeeksi monta kertaa järkytytty siitä, kuinka kuntalainen on nykyään asiakas, kun noin käytännön maailman pelastamisen kannalta tolkullista olisi viimein uppoutua siihen, mitä asialle täytyy tehdä?

Vaadin konkretiaa. Vaadin lukijalle oikeutta välähdyksenomaisiin oivalluksiin, tekstin menoon ja lentoon, ja älyllisen alemmuudentunteen kokemuksiin.

Konkretialla tarkoitan sitä, että tekstin yleisluonteisuus ei mielellään saisi vetää vertoja Sdp:n puheenjohtajakierroksen puheille. Älyllisellä alemmuudentunteella taas nimenomaan en tarkoita sitä oloa, joka tuotetaan puolen sivun mittaisilla virkkeillä, ranskalaisessa hengessä kirjoitetuilla sivistyssanojen kokoontumisajoilla.

Eikä teksti voi keskittyä toistamaan sanaa, jonka pelkkään määrittelemiseen tarvitaan kymmensivuinen Wikipedia-artikkeli.

Pamfletteja kirjoitetaan, koska halutaan muuttaa maailmaa. Eikö niin?

Kirjoittajien toiveena on, että lukijoihin lukeutuu niitä, joilla tähän on keskimääräistä suuremmat mahdollisuudet. Kuten poliitikkoja.

Olen tarkkaillut ympäristöäni: Kunnallispoliitikko on nisäkäs, jonka tunnistaa siitä, että se on päivät palkkatyössä, illat kokouksissa ja nukkumaan mennessä riidoissa puolisonsa kanssa.

Kansanedustaja eroaa edellisestä lähinnä siinä, että se on päivätkin kokouksissa.

Talouselämän vaikuttajille pamfletteja taas ei kannata yrittääkään suunnata. Ne lukevat vain ruotsalaisia dekkareita ja ehkä viimeisimmän miespuolisen Finlandia-palkinnon voittajan.

Siksi pitää kirjoittaa niin, että tuntuu.

Kirjoittaja saattaa olla väärässä ja saa kuukausipalkkaa kansanedustajan avustamisesta.

Tweet