Ahvenanmaalta ratkaisu Kaukasukselle

5.5.2010

Salla Nazarenko

Etelä-Kaukasuksen ristiriitojen kaikki osapuolet ovat käyneet Ahvenanmaalla hakemassa mallia kriisiensä ratkaisemiseksi.

 

Jo ensivisiittini Maarianhaminaan helmikuussa 2008 osoitti, että Ahvenanmaan pääkaupunki on merkitykseltään suurempi paikka kuin sen 11000 asukkaan pääluku antaa ymmärtää.

Lensin silloin Tbilisistä Maarianhaminaan seminaariin, jonka osanottajat olivat enimmäkseen Etelä-Kaukasukselta.

Kuvio, jossa pohjoiskarjalainen matkustaa Maarianhaminaan keskustelemaan armenialaisten ja azerbaidzhanilaisten kanssa heidän alueensa ongelmista, oli pähkähulluudessaan tyypillinen Ahvenanmaalle.

Kiitos itsehallinnon Ahvenanmaa pullistelee kansainvälisiä konferensseja, messuja, seminaareja sekä jazz- ja elokuvafestivaaleja. Silti hämmästykseni oli melkoinen, kun asuessani Georgiassa maan räikeimmällä propagandakanavalla, AlaniaTV:ssä, esiteltiin Ahvenanmaan maisemia.

Elettiin vuotta 2007, ja tuleva Etelä-Ossetian sota oli pelkkä pessimististen spekulanttien kauhukuva. Venäjänkielinen AlaniaTV oli yksi Georgian hallituksen lukuisista hankkeista, joilla se pyrki suostuttelemaan Etelä-Ossetian väestöä liittymään suosiolla osaksi Georgiaa.

Tv-kanava muistutti Venäjän tukeman kapinallishallinnon korruptiosta ja lupaili asuntoja ja työtä niille eteläossetialaisille, jotka loikkaisivat rajan yli Georgian hallinnoimalle alueelle.

Ja nyt tämä sama Alania esitteli Ahvenanmaan maakuntahallinnon rakennusta Maarianhaminassa – ja kas, tuossa meni ruudussa itse Mihail Saakashvili, seuranaan Etelä-Ossetian georgialaishallinnon johtaja Dimitri Sanakojev.

Ohjelmassa oli ajatuksena ihastella Ahvenanmaan hallintomallia ja pohtia, sopisiko se Etelä-Kaukasukselle.

Kun Ahvenanmaan mallia esiteltiin toisen Etelä-Kaukasuksen kriisipesäkkeen edustajille, Vuoristo-Karabahin armenialaisille, he naureskelivat: totta kai he suostuvat Ahvenanmaan kaltaiseen autonomiaan.

”Mieluusti me liitymme osaksi Suomea”, kuului vitsi.

Vuoristo-Karabah, Etelä-Ossetia ja Abhasia ovat kaikki pähkäilleet Ahvenanmaan mallia, jossa ne liittyisivät Neuvostoliiton aikaisiin isäntämaihinsa laajoin autonomisin oikeuksin.

Juhlapuheissa mallia ihannoidaan, käytäntö on toinen.

Ahvenanmaan hallintomalli tuskin toimisi Etelä-Kaukasuksella monestakaan syystä. Osa syistä on historiallisia.

Vuoristo-Karabahilla on tärkeä kulttuurinen rooli sekä Armenian että Azerbaidzhanin historiassa. Näkyvin esimerkki siitä on Shushin – tai Shushan – kaupunki, nykyinen rähjäinen ja puoliautio kylä lyhyen ajomatkan päässä Vuoristo-Karabahin pääkaupungista Stepanakertistä.

Shushin upeat moskeijat ovat osittain sortuneet, ja azeriväestön joukkopako on ajanut kuvankauniin kaupungin alennustilaan.

Myös kiisteltyjen, Georgiasta itsenäiseksi julistautuneiden Abhasian ja Etelä-Ossetian historiat ovat kansojen sekoittumisten, seka-avioliittojen ja lukuisten sotien ja valloitusten historiaa. Kukaan ei voi väittää, et-teikö niiden alueella olisi aina asunut georgialaisia. Ja Abhasian rannikko oli Neuvostoeliitin lomapaikka.

Sen menetys oli Georgialle Mihail Saakashvilin sanoin ”sydämen repimistä valtion rinnasta”. Abhaasit taas näkevät tilanteen aivan toisin: heille kupissa painaa pienen kansan oikeus määrätä itse asioistaan.

Ahvenanmaa sen sijaan on aina ollut eräänlaista välimaata Ruotsin ja Suomen välissä. Vaikka tarkkaan ei tiedetä, mistä ensimmäiset asukkaat saarille aikanaan tulivat, ei kukaan manner-Suomessa voi vakavasti sanoa, että Ahvenanmaa olisi Suomen sivistyksen kehto tai suomen kielen synnyinseutua.

Toisin kuin Etelä-Kaukasuksella, intohimot Ahvenanmaan saariston ympärillä ovat aina liittyneet maanpuolustukseen, eivät kulttuuriin.

Toinen painava syy, joka estää rinnastamasta Etelä-Kaukasuksen tilannetta Ahvenanmaahan, ovat lukuisat sotarikokset.

Ahvenanmaan itsehallinnosta sovittiin kireässä kansainvälisessä ilmapiirissä vuonna 1920, ja saaristolaisia pelotti – syystäkin – sisällissodasta toipuvan Suomen tulevaisuus laajentumishaluisen kommunistivaltion naapurissa.

Mutta Ahvenanmaalla ei ole koskaan nähty etnisiä puhdistuksia, ja kansanryhmien välinen viha rajoittui sisällissodan aikaan suomen kielen halveksuntaan.

Etelä-Kaukasuksen konfliktien historia sen sijaan on tulvillaan sotarikoksia. Ne ovat ratkaisemattomia, rankaisemattomia ja kaikkien osapuolten tuoreessa muistissa.

Konfliktin toisen osapuolen sotasankari on toiselle teurastaja. Kansojen välinen kanssakäyminen on jäissä, nuori sukupolvi ei muista Neuvostoliiton aikaa tai sitä, että alueella elettiin joskus sovussa yhdessä.

Tiedän armenialaisnuoria, joiden piti lentää Maarianhaminaan saakka nähdäkseen elävän azerbaidzanilaisen.

Kuinka Ahvenamaan tapainen laaja autonomia voisi toimia, kun kansojen välejä sävyttävät pelko ja viha?

Omaisuutensa menettäneitä georgialaisia ei voi päästää Abhasiaan tai Etelä-Ossetiaan, azerbaidzanilaisia pakolaisia ei voi päästää Vuoristo-Karabahiin siinäkään utopistisessa tapauksessa, että tahtoa siihen löytyisi.

Haavat kansallisessa itsetunnossa märkivät edelleen, eikä vähiten siksi, että kansainvälinen yhteisö keskittyy vääriin asioihin konflikteja purkaessaan.

Puhutaan Venäjän ja Georgian sodasta – minne unohtui Etelä-Ossetia, itse sotatanner? Miksei kukaan kysy, mitä Vuoristo-Karabahin nykyiset ja entiset asukkaat haluavat?

Syitä, miksi Ahvenanmaan malli ei toimi Etelä-Kaukasuksella, on lukemattomia muitakin. Hyvinvoiva, suhteellisen homogeeninen ja korruptiosta vapaa yhteisö toimii aivan eri pelisäännöillä kuin konfliktien ja työttömyyden runtelema, korruptoitunut alue.

Sotaan lähtevät ne, joilla ei ole mitään menetettävää, ja heitä Etelä-Kaukasuksen sisäisten pakolaisten joukossa on paljon. Ahvenanmaan mallin saattaisi ehkä siirtää Kaukasukselle vain, jos sinne ensin saataisiin Ahvenanmaan taloudellinen hyvinvointi.

Muutin hiljattain asumaan Ahvenanmaalle. Maakuntaan juuri muuttaneelle paikka näyttäytyy murenevan skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan viimeisenä linnakkeena.

Ahvenanmaa voisikin näyttää Etelä-Kaukasuksen sijaan mallia aivan muulle alueelle: manner-Suomelle.

Ei jonoja päivähoitoon, korotetut lapsilisät, ilmainen joukkoliikenne Maarianhaminassa, oikeus vähentää reseptilääkkeiden kulut verotuksessa. Pieniä kouluja, lähipalveluja. Itsenäisiä grillikioskeja, joista tulee 1980-luku mieleen.

Ja ennen muuta keskustelua. Kun olemassaolevia etuja huononnetaan, koko yhteisö keskustelee aiheesta.

Mitalin toinen puoli on toki itsekkyys ja heti-mulle-kaikki-tänne -mentaliteetti. Täälläkin moni toivoo, että rajat voisi sulkea. Ettei tänne, Suomen matalimman työttömyyden alueelle, vaan tulisi liikaa ulkopuolisia.

Ruotsin kielen asema huolettaa ahvenanmaalaisia, mutta ei yksin se. Paratiisisaareen ei haluta käärmeitä: ei liikaa monikulttuurisuutta, ei liikaa sosiaalitapauksia.

Hyvinvointi on maailmassa aina harvojen etuoikeus.

Tweet