1970-luvun sankarit

16.4.2010

Heikki Hiilamo

Chilen vallankaappauksen aikana Suomen suurlähetystön ihmiset osoittivat kansalaisrohkeutta ja pelastivat ihmishenkiä. Heikki Hiilamon mukaan nykyisin muun maailman hätä lähinnä kiukuttaa suomalaisia.

Vuoden alussa menehtynyt amerikanjuutalainen historioitsija Howard Zinn totesi kirjassaan A Power Governments Cannot Supress (2006):

”Toiveikkuus huonoina aikoina ei ole typerää romanttisuutta, vaan se perustuu siihen tosiasiaan, että ihmiskunnan historia ei ole pelkästään tarinaa kilpailusta ja julmuudesta, vaan kertoo myös myötätunnosta, uhrautuvaisuudesta, rohkeudesta ja lempeydestä. Valinta siitä, mitkä asiat korostuvat tässä monimutkaisessa tarinassa, määrää elämämme.”

Näin heinäkuussa 2008 sattumalta lopun ruotsalaisesta fiktioelokuvasta Musta neilikka, joka kertoo Santiagossa Chilen vallankaappauksen jälkeen syksyllä 1973 pakolaisia pelastaneesta Ruotsin suurlähettiläästä Harald Edelstamista.

Elokuvan lopussa esitettiin pätkä autenttisesta haastattelusta, jonka Edelstam antoi Hollannin televisiolle Santiagon lentokentällä ennen karkottamistaan Chilestä joulukuussa 1973. Haastattelussa Edelstam mainitsee, että vain Suomen asianhoitaja auttoi häntä pakolaisten pelastamisessa! Asianhoitajan nimeä ei mainittu.

Päätin ottaa selvää, kuka tuo henkilö oli. Muistan hyvin erään loppukesän 2008 päivän, jolloin yhdeksänvuotias poikani kyseli matkalla jalkapallokentälle, miksi olin niin ajatuksissani. Kerroin, että halusin selvittää, oliko eräs suomalainen diplomaatti tuntematon sankari.

Tuntematon tämä mies oli, siinä oli syy aloittaa tutkimus, mutta oliko hän sankari.

Vastaus piili ajassa noin 35 vuoden, ja matkassa noin 13 500 kilometrin, takana.

Chile vuonna 1973 oli monessa mielessä ainutlaatuinen paikka ja hetki. Maailman ensimmäinen vaaleilla valittu sosialistinen presidentti oli ajautunut vaikeuksiin.

Kenraalit kukistivat hänet verisessä vallankaappauksessa ja aloittivat Chilessä julman vainon.

Samaan aikaan Vietnamin sodan vastustaminen yhdisti länsimaiden nuorisoa, ja sai sen osoittamaan ennennäkemätöntä solidaarisuutta maailman kärsiville.

Chilen tarina tempaisi minut mukaansa sellaisella otteella, että läheiset joutuivat välillä kirjaimellisesti kiskomaan minua irti papereista ja tietokoneelta. En voinut uskoa, että sellainen into ja tarmo kaukaisen maan auttamiseksi ja hädänalaisten tukemiseksi villitsi nuoria ihmisiä Suomessa silloin, kun itse kävin ensimmäisiä luokkia koulua.

Suomessa järjestettiin solidaarisuuden nimissä myyjäisiä, marsseja, keräyksiä ja konsertteja. Rahaa kerättiin nälkää näkeville ja sorretuille. Ei ollut niin pientä ryhmää, ettei se olisi voinut lähettää solidaarisuusviestiä Suomen ja ulkomaiden johtajille.

Voidaan sanoa, että kyse oli nuorten sinisilmäisyydestä, samanikäisten tovereiden hyväksynnän hakemisesta, jopa joukkohysteriasta.

Yhtä lailla voidaan sanoa, että kyse oli myötätunnosta, jota Aristoteles kuvaa Retoriikan II kirjan luvussa 8: ”Myötätunto on eräänlaista tuskaa (lypê tis), joka syntyy pahan, tuhoisan tai tuskallisen tapahtuman näkemisestä, jonka joku toinen kokee ilman omaa syytään (anaksios), ja jonka voisi uskoa tapahtuvan itselleen, ystävälleen tai muulle läheiselleen”.

Chilen vasemmistolaisten vaino oli paha, tuhoisa ja tuskallinen tapahtuma, joka kosketti tavalla tai toisella kaikkia tiedotusvälineitä seuranneita suomalaisia. Se herätti valtavaa myötätuntoa.

Chilen tapahtumista muodostui sukupolvikokemus, johon aikalaiset palaavat. Viime viikolla aiheesta julkaisemassani kirjassa Kuoleman listat monet eilisen ja tämän hetken vaikuttajat Mauno Koivistosta ja Tuulikki Petäjäniemeen, Tarja Halosesta Jorma Ollilaan esiintyvät aktiivisina Chile-solidaarisuuden toimijoina.

Chile oli 1970-luvulla tunteen asia, mikä näkyi Inti Illimanin, Quilapayon, Victor Jaran, Violetta, Isabella ja Angel Parran sekä suomalaisen Agit Propin lauluissa. Chile oli myös toiminnan asia. Jacob Södermanin johtamasta Chile-tribunaalista tuli tärkein kansainvälinen foorumi Chilen demokratian tukemiseksi.

Chile-solidaarisuus johti myös siihen, että Suomi otti ensimmäisen kerran vastaan poliittisia pakolaisia. Ennen Chilen vallankaappausta vastaavia vainoja oli koettu monissa maissa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Suomen portit aukenivat vainotuille.

Tuon ajan tunnelma oli hätkähdyttävällä tavalla erilainen kuin tämän hetken Suomessa. Nyt ulkomailla kärsivien ja länsimaista turvaa hakevien ihmisten hätä herättää meillä myötätunnon sijaan liian usein väheksyntää, kiukkua, jopa suoranaista vihaa.

Howard Zinnin sanoin ”muistamalla ne ajat ja paikat – joita on paljon – jolloin ihmiset käyttäytyivät uskomattomin tavoin, voimme löytää energiaa toiminnalle ja ainakin kasvattaa mahdollisuutta, että tämä hyrränä pyörivä maailma voi muuttaa suuntaa.”

Mutta oliko Suomen asianhoitaja Santiagossa sankari? Minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus selvittää asiaa. Aikalaiset olivat vielä elossa. Lisäksi aikakautta koskevat arkistot Suomessa, Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa olivat juuri avautuneet. Pulmani oli kuitenkin filosofinen.

Olen tutkivana toimittajana ja tutkijana pyrkinyt jäljittämään – evoluutioteorian, Nietzschen, Freudin ja modernien taloustieteilijöiden hengessä – ihmisen itsekkyyden jälkiä muun muassa pankkikriisissä, tupakkateollisuudessa ja köyhyyskysymyksissä.

Lähtökohtani on ollut monille toimittajille tuttu, mutta raadollinen: ihminen on laji muiden joukossa, pimeiden vaistojen ja viettien ohjaama aggressiivinen kilpailija ja taistelija, moraaliltaan arveluttava.

Filosofi Eero Ojanen on aiheellisesti arvostellut nykyajan tieteen ja siihen perustuvan maailmankuvan kyvyttömyyttä nähdä ja tutkia hyvää. Yhteiskuntatieteet – historia niiden joukossa – tarkastelevat ennen muuta erilaisia ongelmia, ei-toivottavia ja ”pahoina” pidettäviä asioita kuten väkivaltaa, rikollisuutta ja juuri köyhyyttä.

Ojasen mukaan epäkohta, puute tai vääryys on helppo asettaa tutkimuskohteeksi, hyvää asiaa sen sijaan ei, vaikka hyvän olemassaolo on merkillisempi ja käsittämättömämpi asia kuin pahan.

Tunnistin myös toisen Ojasen osoittaman sudenkuopan: hyvä ja täydellinen sekoitetaan toisiinsa.

Kun etsimme hyvää ihmistä – puhumattakaan sankarista – mielikuvat alkavat piirtää täysin moitteetonta, moraalista ja rikkeetöntä ihmistä. Sellaisia ihmisiä ei ole, onneksi.

Mutta Santiagosta löytyi todellisia sankareita. Yksi heistä oli juuri Suomen asianhoitaja Tapani Brotherus, toinen hänen vaimonsa Lysa, kolmas edustuston kakkosmies Ilkka Jaamala, neljäs DDR:n Chileen jääneen diplomaattijoukon johtaja Arnold Voigt, viides... listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin.

Nämä ihmiset ottivat vastuuta vieraan maan vainotuista etsimättä kunniaa ja mainetta itselleen, monet heistä joutuivat päinvastoin riskeeraamaan hankkeessa uransa, jopa henkensä.

Kuvaus kaukaisen Santiagon muutamasta 1970-luvun alun vuodesta synnytti tarinan myötätunnosta, uhrautuvaisuudesta, rohkeudesta ja lempeydestä. Minussa herätti ja herättää suurta kunnioitusta se, että joku uskaltaa ulkoministeriön kaltaisessa byrokratiassa toimia vastoin ohjeita ja ottaa henkilökohtaista moraalista vastuuta.

Jälkipolvilla on oikeus tietää, että tämänkaltaisia ihmisiä on olemassa.

Tweet