Uusproletariaatin hoito-opas

4.2.2011

Jukka Relander

Autan aluksi uskossaan horjuvaa kumppaniani. Esa Suominen kirjoittaa, ettei jaksa uskoa sosiaaliturvan rakenteellisten muutosten vähentävän työttömyyttä.

”Subjektiiviset arviot työttömyyden vähenemisestä 3-4%:lla pelkkää sosiaaliturvaa muuttamalla kun eivät suoraan sanoen vakuuta. Jos näin olisi, se tarkoittaisi sitä, että merkittävä osa työttömistä olisi työttöminä vain omasta halustaan.”

Ei aivan näinkään. Se tarkoittaa juuri päinvastaista: minä näet uskon siihen, että ihmiset ottaisivat mielellään vastaan työtä, jos järjestelmä sen vain mahdollistaisi. Työn vastaanottamisesta säädetyt rangaistukset ovat kuitenkin siksi ankaria, että pitää olla aivan mahtava työ, ennen kuin siihen uskaltaa tarttua.

Olin eilen tekemässä apurahapäätöstä, jossa myönnetty pieni avustus maksettiin saajan toivomuksesta eräälle instituutiolle, jotta tämä maksaisi sen hänelle palkkana. Päätös oli apurahan saajan näkökulmasta epäedullinen, koska siitä joudutaan maksamaan verot ja muut maksut.

Saajan toiveelle oli kuitenkin perustelut. Apurahan vastaanottaminen olisi näet johtanut siihen, että järjestelmä olisi merkinnyt hänet ”työllistyy omassa työssään” -leimalla. Silloin on turha yrittää saada tukea työttömyyden osuessa kohdalle. Rahaa kun saatoimme myöntää vain kuukaudeksi, ja senkin tasolla, jolla paperityöläinen ei kääntäisi edes kylkeään.

Järjestelmän korjaaminen on kuitenkin hankalaa, jos kaikki teollisen yhteiskunnan logiikkaa noudattamattomat työsuhteet niputetaan ”silpputyöksi”. Ongelma ei poistu, jos vain aletaan joukolla paheksua ilmiötä sen sijaan että myös tehtäisiin jotain.

Pätkätyöhön pitäisi kyetä suhtautumaan arvovarauksettomasti. Sen lisääntyminen on jo tapahtunut tosiasia, ja järjestelmää pitää sopeuttaa sen mukaisesti. Jos emme suhtaudu kaltaisteni ihmisten tekemään pätkätyöhön vallitsevana olosuhteena, emme myöskään voi tehdä pätkätyöläisten aseman hyväksi yhtään mitään.

Pätkätyöt alkoivat lisääntyä 1990-luvun suuren laman jälkimainingeissa. Työn ylitarjonta johti siihen, että työantajilla oli mistä valita. Kun työvoimasta ei kilpailtu, sen teettämisen ehdot saneli työnantaja.

Samaan aikaan myös koulutuspolitiikan paradigma muuttui: koulutusta ei enää mitoitettu oletetun tarpeen mukaan, vaan ihmisiä alettiin kouluttaa sen toivossa, että lisääntyvä tarjonta tuottaisi lisääntyvää vipinää.

Esimerkiksi media-alan kasvanut koulutustarjonta johti kuitenkin siihen, että esimerkiksi tv-tuotannossa on tällä hetkellä täysin työnantajan markkinat: työnantajat voivat polkea sopimuksia, teettää yhä lyhyempiä pätkiä ja tinkiä kerta toisensa jälkeen palkkauksessa pelotellen sillä, että oven takana jonottaa porukkaa, jotka tekisivät duunin vielä halvemmalla. Sama koskee myös muita luovia aloja, kuten graafista suunnittelua, kustannustoimittamista, mainostyötä ja kasvavissa määrin myös journalismia. Tieteestä nyt puhumattakaan.

Näillä aloilla on paljon hohtoa, mutta vähän rahaa. Tulosta/säästöjä tehdään yhä enemmän niin, että yrittäjän riski sysätään työntekijöille.

Myös julkinen sektori on lähtenyt samaan peliin mukaan. Työn ylitarjonta ja heikkenevän huoltosuhteen myötä kasvaneet menoleikkaukset ovat johtaneet siihen, että väkeä on vakinaistettu varsin vähän. Lohjan keskustan kirjastoa uhkaa esimerkiksi lakkauttaminen parin vuoden päästä ihan vain siitä syystä, että virkoja ei saa täyttää, edes silloin, kun niiden haltijat jäävät eläkkeelle. Ei sitä taloa ihan tyhjilläänkään voi avata.

Säästötarpeiden kanssa rinnan työkulttuurin muutos on ollut omiaan lisäämään työn pätkittymistä. New public management -oppien mukaan hallinnoitu julkinen sektori on tuonut projektityön myös valtion ja kuntien sisään. Projekteihin on hyvin luontevaa palkata määräaikaista väkeä, kun projektitkin ovat määräaikaisia.

Jostain syystä erityisesti tietotyötä tehdään projekteina, uskoen kaiketikin siihen, että kun ATK-järjestelmä on kerran pystyssä, niin se on sitten siinä kuin moottoritie tai junarata, jota käytetään pari sukupolvea ennen seuraavaa rakennusvaihetta.

Tästä johtuen esimerkiksi kirjastoissa ei vakinaisteta nuoria työntekijöitä, vaan teetetään erilaisia projekteja, joihin palkataan määräaikaisia ihmisiä. Tässä myös syy siihen, miksi kirjastot näkyvät verkossa niin vähän. On näet vaikeaa saada osaavaa nörttiä muutaman kuukauden keikalle parin tonnin palkalla.

Teollisen yhteiskunnan työ oli luonteeltaan jatkuvaa, toistuvaa ja säännöllistä. Sitä tehdään edelleen, mutta suhteellinen osuus laskee koko ajan. Uudet kasvualat syntyvät projektiyhteiskunnan puolella. Ainoa tapa kasvattaa työn kiristysvoimaa suhteessa työn antajiin, on työn määrän kasvattaminen. Se taas tapahtuu sallimalla pätkätyö työn mallina, ja sopeuttamalla järjestelmiä siihen. Muut keinot on jo koettu.

Työn määrää ei enää oikein kannata kasvattaa kaatamalla julkista rahaa perusteollisuuden investointeihin niin kuin muinoin, koska teollisuus painiskelee kannattavuusongelmien kanssa jo nyt. Kasvava kapasiteetti laskisi tuottavuutta entisestään eikä työllisyys kohenisi miksikään.

Työn määrää voidaan kasvattaa luomalla järjestelmiä, jotka tekevät työn vastaanottamisen mahdolliseksi. Pienyrityssektorilla on jatkuvasti pulaa työntekijöistä, mutta ei resursseja palkata kokoaikaisia. Vielä.

Tämä vaatii toki vähän uskoa. Mutta vain vähän. Terveellä järjelläkin pääsee jo aika pitkälle.

Tweet