Unohdetaan planeetan pelastaminen

28.8.2014

Lasse Leipola

Hyväntahtoinenkin maailmanparantaminen näyttäytyy ulkopuolisille usein ärsyttävänä omahyväisyytenä.

Siksi onkin paitsi ikävää myös suorastaan tuhoisaa, että ilmastonmuutos on jäänyt Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeen lähinnä ympäristöjärjestöjen ylläpitämäksi puheenaiheeksi. Ne ovat – usein ihan aiheesta – huutaneet sutta niin pitkään ja niin monesta eri aiheesta, että mitkään varoitukset eivät enää ylitä uutiskynnystä.

Samalla koko ongelma on paketoitu aivan väärin puhumalla planeetan pelastamisesta. Viimeisimpänä tähän syyllistyi suunnittelijasuuruus Milton Glaser, jonka tekemässä ilmastonmuutoslogossa vihreä planeetta tummuu mustaksi. Kampanjan slogan on "se ei lämpene, se kuolee”.

Planeetta ei kuitenkaan ole kuolemassa. Onnettomuusvertausta käyttäen planeettaa uhkaavat ehkä pahat ruhjeet ja muutama murtunut kylkiluu. Eläin- ja kasvilajeja kuolee joukoittain, mutta vastaavia – joskin huomattavasti hitaampia ja lähtökohdiltaan luonnollisia – joukkotuhoja on sattunut ennenkin. Ja kuten aina ennenkin kymmenien miljoonien vuosien kuluessa tulee uusia lajeja tilalle ja planeetta on jälleen moninaista elämää sykkivä.

Sen sijaan, jos käytetään vastaavaa onnettomuusvertausta ihmiskuntaan, päästään vammoihin, joita tulee esimerkiksi pahoissa auto-onnettomuuksissa – kallonmurtumaan tai neliraajahalvaukseen. Hengissä ehkä selvitään, mutta vain niukasti eikä mikään ole enää koskaan ennallaan.

Ja se, mikä on oikeasti kuolemassa, on niin sanottu länsimainen elämäntapa ja elintaso. Edessä on betoniseinä, jolta välttyminen vaatii ihmettä. Käytännössä tällainen ihme voisi olla rajattoman ja päästöttömän energialähteen löytyminen yhdistettynä nopeaan luonnonvarojen kierrättämisen kehitykseen.

Ollaan siis tilanteessa, jossa kaikki – muutamaa itsekkäistä syistä tahallaan tietämättömänä pysyttelevää tahoa lukuun ottamatta – ovat melko yksimielisiä siitä, mitä ilmastolle on tapahtumassa ja mitä asialle pitäisi tehdä. Mutta juuri kukaan ei ole oikeasti valmis tekemään riittävästi vaan varoitusmerkit viuhuvat ohi ja jalka pysyy tukevasti kaasulla.

Nyt viimeistään pitäisi oikeasti keskustella siitä, kuinka kauan voimme luottaa tulevan armahduksen ihmeeseen. Symbolisten päästövähennysten sijaan on tehtävä tietoinen päätös uhkapelistä tai ryhdyttävä tosissaan jarruttamaan. Pelkkä kaasun höllääminen ei riitä.

Koska ilmasto on hitaasti reagoiva järjestelmä, päätöksillä on vain pieni vaikutus niitä tekevien omaan tulevaisuuteen. Ja toisaalta suurin osa ongelmasta, eli maailman päästöistä, syntyy Suomen kaltaisissa demokratioissa, joissa tulevien sukupolvien elämän kurjistamisella ja tuhoamisella on vankka kansan tuki. Sama lyhytnäköinen oman edun tavoittelu vaivaa niin poliitikkoja kuin heitä äänestäviä kansalaisia.

Nyt tarvittaisiin sitä samaa kriisitietoisuutta, jolla kansaa on mobilisoitu talouden pelastamiseen. Valitettavasti hälytyskelloja tavanomaisesti soittavat mielipidejohtajat näkevät muutamaa vuotta pidemmälle vasta eläkkeelle jäätyään. Tunnetuimmat kotimaiset esimerkit tästä ovat hiljattain ilmastoherätyksen saanut Raimo Sailas sekä jo aiemmin vastaavan muutoksen läpikäynyt Iiro Viinanen.

Ongelma onkin siinä, että ilmastonmuutoksesta on tehty ennen kaikkea ympäristöongelma, vaikka kyseessä on yhteiskunnallinen ongelma. Keskellä sulanutta merta kelluvien jääkarhujen sijaan pitäisi puhua tulvien ja nälänhädän keskelle joutuneista ihmisistä.

Ympäristöongelmat ovat nimittäin monessa maassa politisoituneet siten, että niiden ratkaisemista pidetään toissijaisena ja taloudelle haitallisena toimintana, johon on varaa vain hyvin aikoina. Ympäristöongelmien, on kyse sitten rikkipäästöistä tai ilmastonmuutoksesta, aiheuttamia kuluja ei lasketa samalla matematiikalla kuin niiden torjumisen hintaa.

Hyvä uutinen on se, että vähitellen muutoksen merkkejä on alkanut näkyä muuallakin kuin eläkeläisten keskuudessa. Sodan ja poliittisen väkivallan historiaa tutkinut psykiatri Robert Jay Lifton uskoo, että ihmiskunnan suhtautuminen ilmastonmuutokseen on taitekohdassa. Hän kirjoittaa New York Timesin verkkosivuilla, että laajalle ilmastonmuutoksen vastaiselle liikkeelle on jo emotionaaliset, ekonomiset ja eettiset perusteet.

Liftonin mukaan luonnonkatastrofeihin liittyvä uutisointi on saanut ihmiset kokemaan turvattomuutta, joka yhdistyy usein juuri ilmastonmuutokseen. Taloudellinen pakote tulee hiilikuplasta eli siitä, että suuri osa fossiiliseen energiaan sijoitetusta pääomasta menettää arvonsa, jos päästöjä aletaan rajoittamaan tosissaan. Tämä ei ole pelkästään öljypohatan murhe, sille pelissä ovat myös esimerkiksi suomalaisten eläkkeet.

Eettisen näkökulman Lifton rinnastaa 1980-luvulla syntyneeseen ja lopulta ydinsulkusopimuksiin johtaneeseen kollektiiviseen heräämiseen.

”Ihmiset alkoivat silloin ajatella, että on täysin väärin ryhtyä ydinsotaan. He ovat nyt tajuamassa, että on yhtälailla väärin tuhota ympäristöä ja jättää kärsimyksen perintö lapsillemme ja lapsenlapsillemme.”

Ja juuri lapsista on kyse, ei planeetasta.

Kaiken lisäksi puhe planeetan pelastamisesta saa koko homman kuulostamaan joko puiden halaamiselta tai sitten yli-inhimilliseltä urakalta, johon pystyy vain Bruce Willis.

Kirjoittaja on Vihreän Langan verkkotoimittaja, joka suosittelee lukemaan myös The Atlanticin julkaiseman artikkelin How to Talk About Climate Change So People Will Listen.

Tweet